Kuolleisuus väestössämme on sata prosenttia, appiukkoni tapaa sanoa. Lausahdus tarkoittaa, että kaikki me kuolemme. Tänään, huomenna tai joskus muulloin.

Tällä hetkellä kohkaamme levon, liikunnan ja hyvän ravinnon vaikutuksista elämäämme. Harvoin puhutaan siitä, että nekään eivät auta kuolemiseen. Moni meistä itse asiassa menehtyy omaan hyvinvointiinsa eli elintasosairauksiin.

lopun vääjäämättömyydestä huolimatta keskustelemme siitä hämmästyttävän vähän. Suomi on harvinaisen kuolemisvihamielinen maa. Täällä siihen liittyvät asiat tapahtuvat piilossa.

Somessa omat menetykset kyllä kerrotaan auliisti, mutta muuten aihe pysyy etäisenä. Hautajaisissa ei ole avoimia arkkuja eikä kahvipöydissä itketä sitä, miten kovasti ikävöidään sitäkin yhtä visukinttua, joka viime vuonna potkaisi tyhjää. Vainajia muistellaan salaa pyhäinpäivänä sujauttamalla haudalle kynttilä sellaisessa välissä, kun naapurihaudalla ei ole ketään.

Harva uhraa ajatustakaan kuolemalle ennen kuin on pakko – kun läheinen sairastuu tai kuolee. Vain edelläkävijät listaavat omat toiveensa hautajaismusiikista tai hautakiven väristä ja uskaltavat nostaa aiheen keskusteluun ennen kuin on liian myöhäistä. Kukapa siitä uskaltaisi kysyä, kun on niin vaikea aihe ja aina voi puhua sen sijaan jääkiekosta.

Itse kuoleminenkin tapahtuu piilossa. Usein myös yksin. Suomessa seurakunnat etsivät vapaaehtoisia viettämään aikaa tuntemattomien kuolevien kanssa. Kuulemma on tavanomaista, että kuolevan vierellä ei ole ketään läheistä.

Ymmärtäähän tämän. Kuoleminen on epämääräistä nähtävää. Se on hallitsematonta sekä surullista, ja siihen liittyy paljon muitakin sotkuisia tunteita. Itkuakin. Yöunet voivat mennä pilalla sitä seuratessa.

Psykologi ja psykoterapeutti Soili Poijula ohjeistaa Apu360:n jutussa, että lapselle pitää puhua läheisen kuolemasta mahdollisimman selvästi ja avoimesti. Todellakin.

Näin pitäisi kuitenkin olla myös aikuisten kohdalla. Emmehän me itsekään tajua, mitä kuoleminen on. Pappien ja sairaanhoitoalan lisäksi aiheesta ymmärtää tällä hetkellä jotain Suomen ensimmäinen kuolindoula.

Kun kuolema tulee vastaan, avautuu uusi maailma. Tässä muutama satunnainen fakta, joihin törmääminen ennen h-hetkeä on erittäin epätodennäköistä:

1) Kuolema on lähellä, kun raajat alkavat kylmetä tai hengityskatkokset pitenevät.

2) Heti menehtymisen jälkeen ruumis puetaan valkoiseen kaapuun ja parin tunnin sisällä kuljetetaan esimerkiksi sairaalaan kylmäsäilytystilaan.

3) Yhteen hautaan mahtuu kaksi arkkua päällekkäin ja vielä liuta tuhkauurnia siihen päälle.

Mitä enemmän ihminen tietää, sitä vähemmän häntä pelottaa – myös kuolema. Tässä asiassa tieto vähentää tuskaa. Jokainen rakkaansa kadottanut, haluaa löytää hänet. Edes ruumiin. Epävarmuus kuoleman ympärillä on tulppa, joka häiritsee surua.

Loppu odottaa meitä kaikkia. Miksipä emme opettelisi elämään ajatuksen kanssa.

Vastikään hautajaisissa mukana ollut alakouluikäinen totesi, että tilaisuus ei tuntunut yhtään hautajaisilta. Se oli kehu. Tilaisuudessa kyllä itkettiin ja surtiin, mutta myös naurettiin.

Hautajaiset ovat elämän juhla.