Apu

Suomalaisen nälän historia: Pettuleipää, lapamatoja ja häpeää

Suomalaisen nälän historia: Pettuleipää, lapamatoja ja häpeää

Suomi näki 1900-luvulla usein nälkää. Sodat ja pulat johtivat kuolemiin. Leipäjonot toivat takaisin menneeksi luullun nälän häpeän.
Mainos

Itsenäisen Suomen ensimmäistä joulua vuonna 1917 vietettiin loskasäässä. Vaikka maa oli saavuttanut tärkeimmän, itsenäisyytensä, joulua synkensivät ruokapula, köyhimmissä perheissä suoranainen nälänhätä. Joulupöytiin katettiin korvikkeita.

Elintarvikehallituksen silloisten raporttien mukaan neljännekselle suomalaisista ei riittänyt edes leipää tai viljaa. Ruokatarvikkeita jouduttiin säännöstelemään, ja pääkaupungissa jonotettiin tunteja ruoan hankkimiseksi.

Puute oli todellinen, vaikka tilanne ei ollut niin paha kuin suurina nälkävuosina 1866–1868. Silloin järvet olivat jäässä vielä kesäkuussa 1867, ja kylvämään päästiin vasta juhannuksen jälkeen. Siinä oli seuraavan syksyn kadon lähtökohta.

 Nälkävuodet olivat viimeinen laajamittainen rauhanajan nälänhätä ja väestökatastrofi Suomessa ja koko Länsi-Euroopassa. Nälkävuosien aikana kuoli kahdeksan prosenttia Suomen väestöstä.

Sisällissota riehui vielä huhtikuussa 1918, ja kansa jonotti maitoa Helsingissä Merimiehenkadulla. kuva: Holmbergin kokoelma.

Politiikan ja talouden tutkimuksen laitokselta Helsingin yliopistosta löytyy mies, joka tietää paljon suomalaisten nälästä. Hän on professori Antti Häkkinen.

Nälän historiaa perusteellisesti tutkinut Häkkinen sanoo, että ensimmäinen maailmansota aiheutti vuosisadan ensimmäisen nälkäkriisin Suomessa. Hän on muun muassa haastatellut vanhuksia, jotka muistavat yhä petun maun.

– Viranomaisia oli kiinnostanut jo 1900-luvun alussa väestön ravitsemus. Oli kerätty tietoa suurista 1800-luvun nälkävuosista, muun muassa hätäravinnon keräämisestä. 1900-luvun alun elintarvikehuolto toimi jo paljon paremmin kuin edellisellä vuosisadalla. Tieto ja taito olivat parantuneet, samoin sadot ja elintarvikkeiden kuljettaminen.

Ensimmäisen maailmansodan ruokapulan aiheutti ensisijaisesti viljan kuljetusväylien sulkeutuminen, sillä Suomi oli ollut pitkälti tuontiviljan varassa.

– Vuonna 1917 oltiin vielä maailmansodassa, eikä Venäjältä saatu viljaa. Seuraavana keväänä alkanut sisällissota pahensi tilannetta. Elintarvikkeiden markkinointi ei toiminut, ja viljelyolosuhteet olivat sodan takia huonot. Katovuosia ei tuolloin kuitenkaan ollut.

Nälkä kosketti erityisesti kaupunkiväestöä, sillä maaseudulla oltiin omavaraisempia kuin kaupungeissa. Kaupungeissa oli työttömyyttä ja paljon suurilapsisia perheitä.

Punaisten vankileireillä ei sodan päätyttyä kuoltu vain tauteihin, vaan myös nälkään.

Lapsille jaettiin elintarvikekortteja toukokuussa 1942. Korteilla säännösteltiin muun muassa voita. Kuva: F.E Fremlingin kokoelma.

Köyhäinhoitojärjestelmä alkoi toimia vuonna 1922 säädetyn köyhäinhoitolain myötä. Laki tuli voimaan vuonna 1923.

1930-luvun pulavuodet heikensivät suomalaisten elintasoa hyvän vuosikymmenen jälkeen, ja köyhäinhoitolailla oli suuri merkitys.

– Pulavuosina vaikeimmilla työttömyysalueilla avustettiin köyhimpiä perheitä muun muassa jakamalla jauhoja tai järjestämällä huonosti palkattua hätäaputyötä. Nälkäkuolemia ei enää ollut, Antti Häkkinen sanoo. 

Ravitsemusta alettiin tutkia entistä perusteellisemmin 1930-luvulla. Tutkimuksista selvisi, että varsinkin asevelvolliset olivat monesti aliravittuja, heillä oli suolistovaivoja ja B-vitamiinin puutetta. Myös yksin asuneet naiset kärsivät aliravitsemuksesta.

Lapset osallistuivat vielä 1930-luvulla perheen toimeentulon hankkimiseen. Antti Häkkinen sanoo, että heille annettiin silti todennäköisesti vähemmän ruokaa kuin esimerkiksi isille, ja perheensisäisten resurssien jakaminen oli epätasaista.

– Syrjäseuduilla kärsittiin myös vajaaravitsemuksesta. Ruoka oli yksipuolista, sitä oli vähän, ja väestö söi enimmäkseen viljatuotteita. Suolistoloiset olivat yleisiä 1950- ja 1960-luvuille asti.

Vasta kansanedustaja, sosiaalineuvos Alli Vaittinen-Kuikan, kansan suussa ”Mato-Allin”, tehokas kampanja lapamadon häätämiseksi väestöstä tuotti tuloksia edellä mainituilla vuosikymmenillä.

Sota vei kahvinkin. Ouluun tuli ensimmäistä kertaa myyntin 1946 oikeaa kahvia, ei enää korviketta. Kuva: Aaron albumikuvat.

Pulavuosista selvittiin, mutta sitten alkoi uusi koettelemus, toinen maailmansota. 

Talvisodan jäätävät pakkaskuukaudet ja jatkosodan erityisen kylmä talvi 1941–1942 aiheuttivat jälleen jopa nälkäkuolemia.

– Vuosina 1941–1942 sato oli huono, ja elintarvikehuolto ei maailmansodan takia toiminut. Tämä vaikutti vielä vuosina 1944–1946, Antti Häkkinen sanoo.

Säännöstely toimi sotavuosina kohtuullisen hyvin.

– Kunnallisarkistoista löytyy runsaasti tietoa siitä, miten hyvin elintarvikelautakunnat organisoivat säännöstelyn. Se oli iso ponnistus, ja siinä onnistuttiin.

Häkkinen muistuttaa, ettei silti pidä unohtaa mustan pörssin vaikutusta.

– Ilman sitä ei olisi pärjätty niin hyvin kuin pärjättiin. Mustan pörssin käyminen oli rangaistavaa, mutta silti se toimi joustavasti. Lähes kaikki kaupunkilaisperheet joutuivat hankkimaan elintarvikkeita ohi virallisen säännöstelyn. Koska mustan pörssin hinnat olivat varsin korkeat, huonotuloisimmat eivät kyenneet niitä mitenkään maksamaan.

Ei tunneta riittävän hyvin, miten maaseudun vähävaraiset työläisperheet kykenivät turvaamaan ravintonsa.

Metsä on ollut näl­käisille leivän jatke. Nuori sienestäjä uutterana sotien jälkei­senä pula-aikana.

Sota loppui, pula elintarvikkeista ei. Ruokaa säännösteltiin elintarvikekorteilla 1950-luvun alkuun asti. Jo edellisellä vuosikymmenellä julkaistusta ravitsemustutkimuksesta ilmeni synkkä kuva valtaväestön ravitsemuksesta.

– Sen mukaan puolet maaseudun väestöstä kärsi aliravitsemuksesta. Pula alkoi helpottaa vasta 1950-luvun puolivälissä. Muistan silti, miten lapsuudessani 50-luvun Tuusulassa meillä kävi kotona kerjäläisiä pyytämässä ruokaa, Antti Häkkinen kertoo.

Syrjäseuduilla oli pulaa kaikesta vielä 1960-luvulla. Pääkaupunkiseudun kouluissa kerättiin avustuspaketteja mm. Taivalkoskelle isolapsisiin perheisiin. 

Paketteihin laitettiin vaatteiden ja kenkien lisäksi juustoa, säilykkeitä, jauhoja, riisiä, suolaa, sokeria ja kahvia. 

– Silloin ei ollut enää nälänhätä, mutta köyhissä perheissä oli vähäisen ravinnon takia nälkä koko ajan. Muutos parempaan käynnistyi 1960-luvun puolivälissä. Vuoden 1966 kotitaloustiedustelun mukaan ravinnonsaanti oli mukautunut ihmisten tarpeisiin, Häkkinen kertoo.

Pojat laitettiin leikkaamaan kaisloja eläinten rehuksi sodan jälkeisenä pula-aikana vuosina 1946–1949.

Vasta sodan jälkeen alettiin kiinnittää huomiota ruoan terveellisyyteen, ja hedelmien, marjojen ja vihannesten syöminen lisääntyi.

Kun elintaso parani, ja vuosisadan alun viljatuotteet olivat vaihtuneet maitoon, voihin ja läskiin, tapahtui iso muutos: alettiin puhua ylipainon vaaroista. Suomi siirtyi aliravitsemuksesta taistelemaan ylipainoa vastaan. Peruna korvattiin pastalla ja riisillä, ja hiilihydraattipitoinen ruoka lihotti. 

Mukaan tuli muitakin kielteisiä ilmiöitä. Liikunta väheni ruumiillisen työn vähenemisen myötä, Suomi alkoi autoistua, ja kun liikkumattomuuteen liitettiin ylenpalttinen ravinto, seurauksena olivat ylipainon aiheuttamat sairaudet.

Seuraavat vuosikymmenet voidaan tulkita eräänlaisena onnelana, kun kansa vaurastui. Nälkä ei enää kuulunut tavallisen arkielämän uhkakuviin. 

– Syöminen ei enää ollut fyysinen palkinto, vaan mentaalinen nautinto. 

Ristiriita oli ilmeinen – vaikka työ oli muuttunut fyysisiltä vaatimuksiltaan erilaiseksi kuin menneinä vuosikymmeninä, syötiin enemmän kuin ennen.

– Tukkimetsässä töitä tehneen metsurin kalorikulutus oli työpäivän aikana 9 000 kaloria.

Kuka nykyään kuluttaa töissään sellaisen määrän?

Käänne huonompaan tapahtui 1990-luvun laman myötä. Tuli lama ja tulivat leipäjonot.

Antti Häkkinen sanoo, että lihavien vuosien jälkeen leipäjonot vaikuttivat syvälle suomalaisten itsetuntoon.

– Meissä on syvällä edellisten sukupolvien kokema nälkä ja nälän pelko. Köyhyyttä on aina hävetty, ja köyhäinavun hakeminen oli nöyryyttävää. Siksi lapset laitettiin usein hakemaan jauhopusseja.

Köyhyyden häpeä ei ole hävinnyt, ja yltäkylläisyyden ja tavarapaljouden aikoina vähävaraisimpien perheiden lapset syövät huonommin kuin varakkaiden perheiden lapset. Kansa on taas kahtia.

Tulevaisuutta on vaikea ennustaa, mutta jotain tiedetään.

– Ilmastonmuutos ja sodat ovat jo nyt aiheuttaneet pakolaisaallon. Tulevina vuosikymmeninä puhutaan varmasti ilmastopakolaisuudesta, joka koskee koko maailmaa. Onko meillä siihen tiedollisia valmiuksia? Miten torjumme ilmastonmuutoksen aiheuttamia kasvitauteja? Antti Häkkinen kysyy.

Lähteenä käytetty myös teosta: Antti Karisto (toim.),Suuret ikäluokat, Vastapaino 2005.

Teksti Liisa Talvitie, kuvat Museovirasto

Lue myös: 

Nyt puhuvat nälkäiset suomalaiset: "Leipäjonoon ei ollut helppoa mennä"

Tutkija Maria Ohisalo: ”Järjestelmä pakottaa ihmiset jonottamaan ruokaa”

Hurstit auttavat nälkäisiä jo neljännessä polvessa

Heikki Hursti: ”Meitä auttajia syytetään leipäjonoista”

Hurstin ruoka-apu vaarassa loppua: "Pari kuukautta vielä pärjätään. Sitten on lopetettava toiminta."

Hurstin hyväntekeväisyystyössä auttanut Arman Alizad kauhistui ihmisten hätää: väki jonotti tuntikausia lumimyrskyssä

Myllypuron ruoka-apu on kuin ystävyyden majatalo

Julkaistu: 5.2.2018