Kuuntelin Ruandan kansamurhan kokenutta Tiva Järvistä ja ymmärsin, mitä suomalainen työelämä voisi oppia
Maahanmuuttajat katsovat Suomea tuorein silmin. Sitä kannattaa hyödyntää.
Sain tehtäväkseni polkaista käyntiin juttusarjan, jossa vuoden jokaisena viikkona kerrotaan yhden Suomessa asuvan ja työskentelevän maahanmuuttajan tarina. Sillä ei ole väliä, mistä syystä Suomeen on tullut – siis onko ollut turvapaikanhakija, vai muuttanut maahan rakkauden, opintojen tai työn perässä.
Koska juttuihin ei koskaan mahdu mukaan kaikki kiinnostavat asiat, kerron muutamia havaintoja, jotka ovat toistaiseksi piirtyneet esiin kohtaamieni ihmisten kautta. Ensinnäkin valtaosa haastattelemistani maahanmuuttajista puhuu suomea. Moni työikäinen turvapaikanhakija saa kotouttamiskoulutuksessaan usean kuukauden mittaisen suomen kielen koulutuksen.
Se kuulostaa omaan korvaani järkevältä. Samaa mieltä ovat toistaiseksi olleet kaikki haastateltavani. Kieli avaa oven töihin ja koko kulttuuriin. Ja ei, maahanmuuttajien suomen kieli ei ole lähes koskaan täydellistä, mutta sillä saa asiansa hoidettua, ihan niin kuin rallienglannillakin. Se on tärkeintä.
Joskus homma menee nimittäin niinkin päin, etteivät työvoimapulasta kärsivät suomalaiset työnantajat ole edes tosissaan miettineet ulkomaisen työvoiman palkkaamista, koska työkielen vaihtaminen englanniksi jännittää. Tähän viittaa Baronan teettämä työnantajatutkimus loppuvuodelta 2021.
Toistaiseksi itseäni eniten on koskettanut se kiitollisuus, jolla maahanmuuttajat ovat suhtautuneet suomalaiseen lainsäädäntöön. Esimerkiksi Afganistanista talibaneja paenneen, Suomesta turvapaikan ja sittemmin myös Suomen kansalaisuuden saaneen Sadiq Bahroozin mielestä parasta Suomessa on laki.
Sen turvin kansalainen tietää, mikä on sallittua ja mikä ei. Palkat maksetaan ajallaan, eikä työntekijöitä voi pitää töissä kymmentä tuntia, jos maksetaan vain kahdeksasta. Se luo turvaa, rauhaa ja järjestystä ihmiselle itselleen ja tietysti koko maahan. Pidetään siitä kiinni!
Monet mainitsevat myös kulttuurishokin, joka liittyy erityisesti suomalaisten sisäänpäin kääntyneisyyteen. Suomessa ei turhia jutella sen enempää bussipysäkillä kuin työpaikallakaan. Kiemurtelin jälleen kerran moneen otteeseen kuullessani aina sen saman tarinan. On niin kummallista, kun suomalainen ei puhu, ei ota kontaktia, ei hymyile tai kysy, että mitä kuuluu.
”Suomessa saa keskittyä täysin omaan elämäänsä ilman, että kukaan ottaa asiakseen tunkea nokkaansa siihen.”
Moni kertoi pitäneensä suomalaisia vuosien ajan kylminä ihmisinä, kunnes he olivat löytäneet hiljaisuuden hyvän puolen. Ehkä kyse on kunnioituksesta toisten tilaa kohtaan. Ainakin Suomessa saa keskittyä täysin omaan elämäänsä ilman, että kukaan ottaa asiakseen tunkea nokkaansa siihen.
Eipä silti, voisimme mekin ottaa koppia esimerkiksi Ruandan kansanmurhaa pakoon päässeeltä Tiva Järviseltä. Hänen mielestään suomalaisessa työelämässä olisi tilaa huumorille, eikä töitä tarvitsisi tehdä niin tosikkona. Töissä voisi viihtyä ja tukeutua työkavereihin, koska tiimityö tuo iloa arkeen.
Seuraavan kommentin aiheesta kirjoittavat muuten Avussa työharjoitteluaan tekevät, pitkän linjan toimittajat Binar Mustafa Irakista ja Oksana Chelysheva Ukrainasta. He ovat itsekin maahanmuuttajia, jotka ovat Suomessa töissä. Täytyy myöntää, etten ole kertaakaan pysähtynyt kunnolla juttelemaan ja kysynyt heiltä toimituksen käytävillä, että mitä kuuluu. Sopeutumista yhtä kaikki.
