Suomalainen pelaajakehityskeskustelu on jälleen sortumassa perisyntiinsä – eli joko tai -mustavalkoisuuteen

Kaukana ovat ajat, kun Suomen miesten A-maajoukkueen runko koostui Euroopan top 5 -sarjojen pelaajista. Englannin Valioliigan avainpelaajia riitti joillain pelipaikoilla aina penkitysdilemmaan saakka. Jalkapalloilumme 2000-luvun alun kultainen sukupolvi elää edelleen vahvan glorifioituna toistuvissa artikkeleissa – ja ihan ymmärrettävästi.

Toistaiseksi eletyn vuosituhannen jälkimmäinen puolisko on puolestaan ollut miespelaajiemme seurajoukkuestatusten suhteen huomattavasti hiljaisempaa, mikä on omalta osaltaan vauhdittanut aktiivista keskustelua suomalaisen pelaajakehityksen ongelmista.

Kiivas, kaikennäköisillä eri foorumeilla käytävä ajatustenvaihto on lähtökohtaisesti erinomainen asia. Suomifutiksen tilasta välittää iso joukko ihmisiä, joista jokainen katsoo nykytilannetta omasta positiostaan, esimerkiksi ammatti- tai vapaaehtoisvalmentajana, vanhempana, entisenä pelaajana, fysiikkavastaavana tai Palloliiton valmentajakouluttajana.

Pelaajakehityskeskustelua on kuitenkin leimannut – niin pitkään kuin itse vuonna 2000 aloittamaltani valmentajauraltani muistan – yksi perustavanlaatuinen ongelma. Se ajautuu turhan helposti mustavalkoiselle raiteelle, jossa jalkapallon kaltainen äärimmäisen kompleksinen pallopeli pyritään pilkkomaan toisistaan erillisiksi palasiksi.

Ilmiön tunnistaa usein siitä, että keskustelussa alkaa koko ajan tiuhempaan toistua sama termi. Taito, pelikäsitys, fysiikka, taktiikka, kaksinkamppailut, maalinteko… kuulostaako tutulta? Viimeisimpien vuosien kuuma termi on ollut intensiteetti.

Nyt laitetaan tämä kuntoon! Ja muutaman vuoden päästä taas tuo!

Kaikki edellä mainitut termit ovat luonnollisestikin jalkapallopelin – ja sitä myöten pelaajakehityksen – fundamentaalisia tekijöitä. Osaa niistä on myös tärkeä treenata erillisissä harjoitustilanteissa, jotta pelaaja saa riittävän määrän ärsykettä – esimerkiksi pallokosketuksia tai täysvauhtisia juoksuja. Niin sanotusti tunteja ja toistoja koneeseen.

Silloin mennään kuitenkin metsään, kun jalkapallon eri osa-alueita aletaan arvottaa toisten kustannuksella. Mustavalkoisuus astuu keskusteluaalloille, kuten suomalaisessa pelaajakehityskeskustelussa niin usein käy. Olen todistanut ajanjakson, jolloin pelaaja ja pallo -ajattelu nähtiin kyseenalaisena, ollen pois pelaajan taktisesta ymmärryksestä. Olen myös nähnyt vuodet, jolloin fysiikkaharjoittelu oli suoranainen kirosana. Vain pari suuntausta mainitakseni.

Tällä hetkellä keskustelun suunta näyttää olevan se, että taktiikan opettamiseen liittyvät asiat ovat pahasta ja vievät pelaajakehitystämme väärään suuntaan. Sekä mediassa, että juniorivalmennuksessa käytävässä keskustelussa on lisääntynyt sävy, jonka mukaan Suomen juniorivalmennus on liian taktista, peli sitä myöten seisoskelua eivätkä pelaajat saa kehityksensä kannalta riittävää määrää toistoja esimerkiksi yksi vastaan yksi -tilanteista.

Jälkimmäisessä voi olla laajalti perää. Kiistaton, eurooppalaisen jalkapallokentän pelaajaprofiilit läpikotaisin tuntevan jalkapalloanalyytikko Axel Storbackankin sekä Aitiossa että tuoreeltaan Helsingin Sanomissa nostama datafakta on, että niin Suomen miesten A-maajoukkue kuin maamme kaksi korkeinta sarjaa ovat Euroopan pohjasakkaa, mitä tulee kaksinkamppailu- ja haastopelaamiseen.

Jotain tarvitsisi siis tehdä.

Se “jotain” tuntuu juuri nyt olevan taktiikan opettamisen alasajon voimistuvat vaatimukset. Storbackan kanssa samassa Helsingin Sanomien jutussa vuosia maamme pelaajakehityksen näköalapaikalla poikamaajoukkueissa työskennellyt valmentaja Erkka V. Lehtola totesi, että Suomessa “on mietitty liikaa, missä taskussa pitää seisoa”.

Lisäksi ilmeisesti artikkelin kirjoittaja Lari Vesander tekee omat tulkintansa listaamalla, että “suomalainen jalkapallo on korostanut taktisuutta, pelitapoja, syöttöprosentteja ja virheiden välttämistä vuosikaudet ja samalla väheksynyt fyysisyyttä, kaksinkamppailuja, haastamista ja pelinopeutta”.

Kommentti on suoraan jalkapalloa toisistaan erillisiksi osiksi hajottavan keskustelun ytimestä ja lisäksi artikkelin aikaperspektiiviin mallatut syy-seuraussuhteet ontuvat pahasti.

Viimeisimpien vuosien mahdolliset ongelmat junioritoiminnassa eivät näy tämän hetken Veikkausliigassa, saati A-maajoukkueen pelaajatilanteessa, vaan vasta viiden – kymmenen vuoden kuluttua. Huuhkajien tämän hetken pelaajien kolmeakymmentä ikävuotta lähestyvän rungon juniorivuodet eivät tapahtuneet nykysysteemin aikana, vaan Kaikki Pelaa -vuosina.

Helsingin Sanomien artikkeli on toki vain yksi, huomattavan näkyvällä paikalla oleva, esimerkki tämänkaltaisesta mutkat suoriksi -keskustelusta, jossa pelin eri osa-alueet sirkkelöidään erilleen ja asetetaan toisiaan vastaan.

On luonnollisestikin perusteltua, että jokainen suomalaisen pelaajakehityksen parissa työskentelevä tarkastelee toimintaansa riittävän itsekriittisesti. Hälytyskellojen pitääkin soida viimeistään, jos junioripelaajien harjoittelusta menee iso siivu ohjeiden kuuntelemiseen, pallokosketuksia tulee vähän, kilpailuelementti puuttuu, harjoituksissa ei tule ottelun eri hetkiä edustavia tilanteita eivätkä juniorijoukkueet saa kauden aikana riittävää määrää itselleen sopivantasoisia otteluita. Mikään näistä ei kuitenkaan sulje pois sitä, etteikö nuortenkin pelaajien taktista ymmärrystä voisi ja pitäisi kehittää – kaikkeen muuhun integroituna.

Ylipäätään, käsite taktiikka tunnutaan ymmärtävän turhan usein väärin. Ei sen tarvitse tarkoittaa junioreissa ottelukohtaisia suunnitelmia tai kiveen hakattuja toimintamalleja pelin eri vaiheisiin. Se on kollektiivisen ymmärryksen kasvattamista, jotta lopulta yksittäinen pelaaja voi kehittyä mahdollisimman hyvin.

Otan pari esimerkkiä.

Juniorijoukkue A osaa sijoittua kentällä niin, että sen pallollisessa vaiheessa sekä leveys- että syvyyssuunta on maksimoitu ja pelaajien väliset etäisyydet ovat kentällä etenemisen kannalta otolliset. Saattaapa pelaaja tai pari olla siellä taskuissakin, jolloin he pallon vastaanottaessaan saavat sen etuun, pääsevät jopa pelaamaan pienissä väleissä, murtautumaan viimeistä linjaa vastaan. Lisäksi, pelaajien sijoittuminen toisiinsa nähden mahdollistaa esimerkiksi laitahyökkääjille jäävät isommat tilat yksi vastaan yksi -tilanteiden toistuvaan suorittamiseen.

Juniorijoukkue B:lle ei ole opetettu taktiikkaa. Vasemmalla laitakaistalla toistensa kanssa syvyyssuuntaisesti peräkkäin on kolme pelaajaa. Muut kolme (sovitaan, että nyt pelataan seitsemän vastaan seitsemän) ovat sijoittuneet vastustajan muodon ulkopuolelle. Yksi alapuolelle, kaksi oikealle laidalle. Kuinka paljon tällainen sattumanvarainen sijoittuminen antaa pelaajille tilanteita pelata pienissä väleissä tai vaikkapa muodostaa selkeitä, isomman tilan yksi vastaan yksi -tilanteita tässä tapauksessa vasemmalla laidalla.

Kuinka pitkään tällainen joukkue kykenee pitämään palloa itsellään, koska minkäänlaisia syöttökulmia ei ole? Ja kuinka paljon tässä määrässä on lopulta yhden kauden aikana eroa joukkue A:han, jonka pelaajat ovat sijoittuneet järkevämmin pallon saamisen suhteen? Valtavasti.

Lisäksi, joukkue A:n pelaajia on opetettu tunnistamaan, milloin vastustajan puolustuslinjan takana on tilaa, jolloin se osaa – kyllä, yhteistoiminnan kautta – näitä hetkiä hyödyntää. Nähdään kenties yhden - kahden pelaajan täysvauhtiset aloitteet selustaan ja pyrkimys myös pelata sinne. Jos vastustaja puolustaa matalammalla, ei tätä tehdä, koska peli ei sitä pyydä. Sen sijaan joukkue voi pyrkiä vaikkapa luomaan yksi vastaan yksi -tilanteita, joiden kautta murtautua. Joukkue B:n pelaajille näitä asioita ei ole opetettu, joten kyseisten pelin hetkien mukaan ei myöskään osata toimia.

Kumman joukkueen pelaajat saavat todennäköisemmin henkilökohtaiselle kehitykselleen otollisempia tilanteita toistuvasti? Juuri niitä, joissa suomalaisen pelaajakehityksen on juuri nyt parannettava ja paljon. Pelaajien yhteinen ymmärrys kentällä tapahtuvista asioista ei nakerra kaksinkamppailu- tai haastopelaamista. Tai toisinpäin: esimerkiksi yksi vastaan yksi -pelaamisen korostamisen ei tarvitse vetää mattoa alta taktisen osaamisen kehittämiseltä.

On tärkeä muistaa, että jalkapallopelissä mikään hetki ei tapahdu tyhjiössä. Ei puolustajan ohittaminen, ei spurtti, ei haltuunotto, ei yksikään kosketus palloon.

Kuten Jani Sarajärvi ja Jussi-Pekka Savolainen totesivat Aition Niklas Virtanen -haastattelua käsitelleen Progressão-podcastinsa elokuisessa jaksossa, ei jalkapalloa voi typistää esimerkiksi juoksupeliksi. Sellainen ajattelu on reduktionismia.

Haasto- ja kaksinkamppailupelaaminen ovat suomifutiksessa heikolla tasolla, mutta olisi massiivinen virhe laittaa asiantila liiallisen taktisuuden syyksi. Tai ylipäätään jonkin pelin toisen elementin heikko tilanne jonkin toisen elementin vahvana näkymisen syyksi.

Haluammeko todella, että niin juniorikentiltä kuin Veikkausliigasta aletaan vähentää taktista aspektia? Veikkausliigan maine taktisesti kehittyneenä sarjana nähdään, viimeisimpänä juuri Vesanderin HS-artikkelissa, negatiivisen sävyn kanssa. Näin ei olisi, jos jalkapallopeliä kyettäisiin tarkastelemaan kompleksisena ilmiönä. Pelaajien ymmärrys yhteisestä toiminnasta kentällä tulisi nähdä hyvänä pohjana – sellaisena, jonka pitäisi lähtökohtaisesti mahdollistaa yksilönkehitykselle suotuisia tekijöitä, ei heikentää niitä.

Onko esimerkiksi paljon huudeltu, suorastaan myyttisen aseman saanut pelitempo sellainen, jonka oletetaan paranevan, jos taktisuus vähentyy – oli sitten kyse Veikkausliigasta tai juniorikentistä? Kumpi joukkue kykenee pelaamaan nopeammalla tempolla: järkevästi kentän täyttävä, toistensa liikkeet ainakin jossain määrin ennakoimaan kykenevä vai täysin fiilispohjalta, vaistojen varassa toimiva, koska valmennuksesta ei ole haluttu liian taktista?

Haluammeko todella lisätä kaaosta kentillemme? Silläkö esimerkiksi norjalainen jalkapallo on suomalaista edellä, tai silläkö Martin Ødegaard on oppinut ilmiömäiset pelin hahmottamisen taitonsa?

Suomalaisen pelaajakehityksen mustavalkoiseen ajatteluun liittyy pelin osiin hajoittamisen lisäksi valitettavalla tavalla myös valmentajien keskinäisen arvostuksen ja keskustelun puute. Uusia innovaatioita (usein taktisia) joukkueelleen tuovia valmentajia pidetään herkästi hifistelijöinä, b-kurssipelleinä.

Erkka V. Lehtolan kommentti Helsingin Sanomien jutussa alleviivasi eräänlaista vastakkainasettelua kun hän kommentoi nuorten valmentajien “ikään kuin valmentavan välillä toisilleen esitellen, mitä kaikkia pelitapoja he pystyvät tuomaan juniorijoukkueelleen”. Kommentti on Lehtolan asemassa työskentelevän suusta vähintään merkillinen, ja nuorien, innokkaiden valmentajien kokeilunhalua, kenties sinnikästä yrityksen ja erehdyksen kautta oppimista, merkittävästi vähättelevä.

Vähättelyn suunta ei Suomessa toki ole vain kokeneemmilta nuoremmille. Yhtä lailla, monia jo kypsempään ikään ehtineitä valmentajia pidetään ajastaan jääneinä dinosauruksia ja heille naureskellaan – usein selän takana.

Onko meillä Suomessa todella varaa tähän? Paljon on heitelty ratkaisuja pelaajakehityksen parantamiseen, mutta harvoin mutkat suoriksi -tason yksinkertaistamiset tai toisten ideoiden lyttääminen oman kilpensä kiillottamisen vuoksi ovat avain onneen.

Sen sijaan, jalkapallon näkeminen äärimmäisen moniulotteisena lajina – sen hyväksyminen, ettei siihen juuri tämän vuoksi ole absoluuttisen oikeita tai vääriä vastauksia – voisi rikastuttaa maaperää, niin pelaajien henkilökohtaisen kehittymisen kuin valmentajakunnan keskinäisen arvostuksenkin suhteen.