Miksi suomalaiset ovat aina huolissaan, mutta islantilaiset näkevät mahdollisuuden?
Suomessa on riittänyt huolia niin itänaapurista kuin tienaapurista. Islannissa ei ole ollut isovihaa, itsenäistymisen aikaista sisällissotaa, talvisotaa tai jatkosotaa, kirjoittaa Satu Rämö.
Huolestuminen on suomalaisten small talkia. Jotain, joka yhdistää meidät kuin 1980-luvulla murtomaahiihto, Napakymppi ja lauantaisauna.
Kesällä tuli aika vaihtaa vanha telttamme uuteen. Päädyimme ostamaan auton katolle kiinnitettävän neljän hengen kattoteltan. Se on perinteistä telttaa nopeampi pystyttää ja purkaa, siinä on tasaisempi pohja ja sisällä on lämpimämpää, koska lattia ei osu kylmään maahan.
Kattoteltan pystytys vilahti Instagramissani. Kun teltasta oli pystyssä takaseinä, viestilaatikkoni oli jo täyttynyt huolesta. Kestääkö auton katto neljän ihmisen painon? Eikö tuuli ota siihen kovasti? Entä jos tuo kastuu? Tuolla ei kyllä taida mahtua harrastamaan edes seksiä?
Aluksi ärsytti. Hetken kuluttua suomalainen huoliryntäys alkoi kuitenkin jo hymyilyttää. Me suomalaiset nyt vain olemme sellaisia. Kun havaitsemme jotain uutta, selkäydinreaktio ei ole juosta karkuun leijonaa vaan lausua maagiset sanat: kyllä tuossa jotain epäilyttävää on. Nämäkin toimivat: itku pitkästä ilosta, moni kakku päältä kaunis, kuka kuuseen kurkottaa ja niin edelleen.
”Toinen maailmansota toi Islantiin hyvinvointia, kun britti- ja amerikkalaissotilaat rakensivat lentokenttiä, teitä, taloja, jopa kokonaisen kaupunginosan sotilastukikohdaksi.”
Rikoskirjailijana mietin työkseni ihmisten motiiveja. Millä uskottavalla syyllä joku voisi päästää toisen päiviltä? Miksi ihmiset toimivat, kuten toimivat? Miksi suomalaiset ovat aina huolissaan, mutta islantilaiset näkevät mahdollisuuden? Islantilaisten lempisanontakin on rasittavan positiivinen Þetta reddast! Asia kyllä järjestyy!
Menneisyys muovaa nykyhetkeä. On helppo olla leikkisä ja rento, kun ei ole riippuvainen muiden tuottamasta energiasta eikä rajan takana ole naapureita. Suomessa on riittänyt huolia niin itänaapurista kuin tienaapurista. Islannissa ei ole ollut isovihaa, itsenäistymisen aikaista sisällissotaa, talvisotaa tai jatkosotaa. Islantilaisia kiusasivat menneinä aikoina kulkutaudit ja tulivuorenpurkaukset, mutta toisista ihmisistä ei ollut samanlaista vaaraa.
Toinen maailmansota toi Islantiin hyvinvointia, kun britti- ja amerikkalaissotilaat rakensivat lentokenttiä, teitä, taloja, jopa kokonaisen kaupunginosan sotilastukikohdaksi. Ilmestyi jääkaappeja ja sukkahousuja. Komeat ja saippuanpuhtaat ulkomaalaiset soittivat rock-musiikkia. Yhtäkkiä yksi Euroopan köyhimmistä maista alkoi vaurastua.
Toisesta maailmansodasta kuulee Islannissa puhuttavan ”siunattuna sotana”. Þetta reddast! No niin varmaan järjestyy, minä jupisen, mutta sen verran hiljaa, etteivät muut kuule.
”Entä jos auton katto ei kestäkään meitä, pohdiskelin untuvamakuupussini uumenista. Onneksi kahdeksanvuotiaalla kuopuksella oli ratkaisu valmiina.”
Minulla on myös islantilainen sosiaaliturvatunnus ja passi, mutta huomaan, että mielenlaatuni on edelleen hyvin suomalainen.
Saimme kattoteltan pystyyn ja edessä oli ensimmäinen yö kattoteltassa. Hampaat oli pesty, yöpuvut vaihdettu. Olimme kömpineet makuupusseihimme. Hetkeä ennen nukahtamista jäin miettimään auton kestävyyttä. Entä jos auton katto ei kestäkään meitä, pohdiskelin untuvamakuupussini uumenista. Onneksi kahdeksanvuotiaalla kuopuksella oli ratkaisu valmiina: ”Olisit jättänyt kattoluukun auki, niin tippuisit suoraan etupenkille.”
