Linda Helistö synnytti lapsensa Kanadassa ja tajusi, että suomalaiselle neuvolalle on parempi vaihtoehto

Talvisota oli juuri syttynyt marraskuussa 1939. Tamperetta pommitettiin joulukuun lopussa rajusti ja talvi oli todella kylmä. Martta lähti Tampereelta kotitilalleen Pohjanmaalle Haapavedelle, kun synnytys alkoi lähestyä.

Martan äitiä Helenaa sanottiin siihen aikaan lapsenpäästäjäksi. Niitä oli kylässä yleensä yksi. Kun Martta pääsi kotiinsa Haapavedelle, Helena oli jo lähtenyt järven toiselle puolelle toista synnytystä avustamaan.

Ketään ei ollut kotona, joten Martalle ei vaihtoehtoja jäänyt. Puuhellaan tulet, vettä vatiin kiehumaan ja puhtaita riepuja päreen valossa kylmässä pirtissä. Järven toisella rannalla huomattiin jossain vaiheessa, että piipusta ei enää tuprutellut savua. Tämä herätti naapureissa huolta, olihan pakkasta lähemmäs kolmekymmentä astetta. Talosta löydettiin heikossa kunnossa oleva äiti ja lapsi, joka vietiin hätäkasteelle kirkolle.

Linda Helistön isoäidin syntymästä kertovasta tarinasta on olemassa useita hieman eri versioita. Näin kertoi Helistön täti tapahtumien kulusta sähköpostiviestissä. Martta on Helistön isoisoäiti.

Helistö kiinnostui sukunsa naisten synnytystarinoista tultuaan itse raskaaksi. Hän ei koskaan ehtinyt kysyä omasta syntymästään jo edesmenneeltä äidiltään. Oliko se mennyt hyvin vai oliko ollut jotain komplikaatioita? Millaisia tunteita se oli herättänyt?

Ulkomaille muuton ja toisessa maassa koetun synnytyksen myötä Helistö myös ymmärsi, että Suomessa synnyttämiseen liittyviä itsestäänselvyyksiä voi kyseenalaistaa.

Kun Helistö oli vasta muuttanut Kanadaan, hän huomasi olevansa raskaana. He olivat puolisonsa kanssa myyneet koko omaisuutensa Suomessa ja muuttaneet Vancouverin edustalla sijaitsevalle pienelle saarelle. Kaksi viikkoa myöhemmin koronapandemia sulki rajat.

Tuhansien kilometrien päässä kotimaasta Helistö alkoi nähdä unia isoisoäidistään. Kuinka yksin ja peloissaan hänen oli täytynyt olla. Kun Helistö itse sitten synnytti, hän ei ollut yksin.

– Täällä ei ole Suomen kaltaista neuvolasysteemiä. Sen sijaan heti ensimmäisestä ultrasta lähtien minulla oli omat kätilöt.

Tutut kätilöt toivat turvaa tilanteessa, jossa Helistö oli kertaheitolla monen uuden asian äärellä: uusi maa, ensimmäistä kertaa raskaana ja uraidentiteettikin rytisi. Samat kätilöt olivat matkassa koko raskauden ajan ja usean viikon synnytyksen jälkeen, kunnes hoito siirtyi perhelääkärille.

– Minulla on ollut koko ajan oma kätilötiimi. Hoidon jatkuvuuden kannalta koin sen mullistavana. Sama kätilö on saattanut molemmat lapseni maailmaan.

Raskauden alkuvaiheesta lähtien Helistö tiesi, kuka tulisi olemaan synnytyksessä mukana. Se tuntui mukavalta. Kun lähes yhdeksän kuukauden ajan näkee tätä henkilöä säännöllisesti, tulee toiseen luotua luottamuksellinen suhde.

Helistö koki tärkeäksi oman synnytystahdon. Esimerkiksi sen, että pystyisi liikkumaan synnytyksen aikana vapaasti. Hän keskusteli toiveistaan kätilötiimin kanssa koko raskauden ajan. Puoliso oli usein mukana ja keskusteluja jatkettiin kotona.

Synnytyksessä oli kätilön lisäksi mukana doula ja puoliso.

– Minulla oli koko ajan tunne, että olimme tiimi. Minun kaltaiselleni yliajattelijalle se oli äärimmäisen tärkeässä asemassa siinä, että uskalsin heittäytyä kokemukseen.

Synnyttäessä on nimittäin uskallettava päästää irti hallinnasta, luotettava kehoonsa. Synnytyksessä ottaa vallan jokin alkukantainen, joka on hyvin vanhaa biologiaa, Helistö kuvailee.

Kanadassa Helistön kuvailema kätilöhoidon jatkuvuuden malli on valtion tukemaa eli kuuluu julkisen terveydenhoidon piiriin. Kun kätilö ja väitöskirjatutkija Laura Sandström kuuli mallista vuonna 2022 kansainvälisessä kätilötieteellisessä konferenssissa, hän ei voinut uskoa korviaan.

– Olin aina ajatellut, että Suomen neuvolasysteemi on kruununjalokivi. Siitä ollaan ylpeitä ja se on ainut ja oikea. Mutta kun kuulin Ruotsissa pilotoidun kätilöhoidon jatkuvuuden mallin lopputuloksista verrattuna jakautuneeseen neuvola-synnytyssairaala-malliin, ihmettelin, miksei meillä ole tällaista!

Kätilöhoidon jatkuvuuden mallissa neuvolan sijaan on kätilötiimi, joka koostuu yleensä kahdesta tai kolmesta kätilöstä. Tiimi on mukana henkilön raskauden ja synnytyksen ajan sekä lapsivuodeajan synnytyksen jälkeen vaihdellen viikosta kuuteen viikkoon tai pidempäänkin, kunnes hoito siirtyy oma- tai perhelääkärille.

Yleisin malli eri puolilla maailmaa on Suomen kaltainen, jossa synnytyssairaalasta siirrytään neuvolaan, mutta Suomessa erityistä on se, että neuvolassa työskentelevät kätilöiden sijaan terveydenhoitajat.

Kätilöhoidon jatkuvuuden mallista kuultuaan Sandström otti yhteyttä Terveyden ja hyvinvoinnin laitokseen ja kysyi, voitaisiinko mallia pilotoida myös Suomessa. Olihan sen toimivuudesta paljon kansainvälistä näyttöä, ja se oli toiminut Ruotsissa Tukholman alueella. Malli on käytössä myös muun muassa Tanskassa, Hollannissa, Australiassa ja Iso-Britanniassa. Myös WHO suosittelee kätilöhoidon jatkuvuuden mallia maissa, joissa on korkeatasoista kätilökoulutusta.

Vastaus ehdotukseen oli kuitenkin pettymys.

– Sain THL:ltä tyrmäävän vastauksen, että neuvolasysteemi terveydenhoitajineen on se mikä Suomessa toimii, ja kirjeenvaihto tyrehtyi siihen.

Uudenlaiseen malliin siirtyminen saattaa olla kustannuskysymys. Aluksi se toki vaatii resursseja ja rahallisia panostuksia. Mutta Sandströmin mukaan on näyttöä siitä, että verrattuna Suomessa olevaan malliin, kätilöhoidon jatkuvuuden malli tuo pitkällä tähtäimellä säästöä.

– Tutkimukset osoittavat, että mallissa synnytyskokemus on todennäköisesti parempi, on vähemmän toimenpidesynnytyksiä kuten sektioita, jotka ovat kalliita, imetys onnistuu paremmin niille, jotka sitä toivovat ja vastasyntyneet vaativat vähemmän sinivalohoitoa. Se on yhtä turvallinen kuin perinteinen malli.

Tutkimustulosten perusteella toisenlaista mallia kannattaisi ehdottomasti kokeilla Suomessa, Sandström sanoo.

– Olemme sen velkaa synnyttäjille ja perheille, ja kokeilu toisi myös pito- ja vetovoimaa kätilötyöhön.

Sandström ajattelee, että positiiviset tulokset liittyvät synnyttäjän kätilöihin luomaan luottamukselliseen suhteeseen. Synnyttäjälle tuo turvallisuudentunnetta se, kun jo raskausaikana tietää, kuka tulee mukaan synnytykseen.

– Luottamukseen perustuva empaattinen hoitosuhde tuo turvaa synnyttäjälle, jolloin synnytys etenee säännöllisemmin, hormonit hyrräävät, eikä synnytykseen jouduta niin paljon puuttumaan. Myös kätilö tuntee paremmin synnyttäjän toiveet ja tarpeet. Ei tarvitse aloittaa ihan nollasta siinä vaiheessa, kun synnyttäjä tulee supistuksista kipeänä sairaalaan.

Kokemus voi olla raskas myös kätilölle. Sandström tuntee kätilöitä, jotka ovat uupuneet julkisella puolella työskentelyyn. Osa onkin lähtenyt yksityiseksi kätilöksi.

– Tuntuu, että yksityiset kätilöt ovat lisääntyneet ja niille on myös tarvetta, sillä ihmiset ovat valmiita pistämään rahaa raskauden seurantaan ja synnytysvalmennukseen. Mutta samaan aikaan se lisää eriarvoisuutta, että rahalla saa.

Ensimmäisen lapsensa synnytyksen jälkeen Linda Helistön valtasi omituinen, kokonaisvaltainen, kaikennielevä pohjaton suru. Se tuntui kumpuavan jostain niin syvältä, ettei sitä pystynyt nimeämään.

Synnytyksestä oli jäänyt hyvä, voimaantunut olo. Hän oli ollut turvassa, tiiminsä ympäröimä. Mutta keho kertoi muuta. Hermosto oli ylivireystilassa, huolikelat pyörivät mielessä ja tunnemuistot vuosien takaa ravistelivat kehoa.

Vaikka mieli sanoi kaiken menneen hyvin, kertoi keho omaa tarinaansa.

– Pohdin, oliko synnytyksen aikana tapahtunut jokin rutiinitoimenpide ollut keholle kuitenkin liikaa. Tiedetään, että turvallisuuden tunne, joka on synnytyksessä avainasemassa, on vahvasti kehollinen asia. Turvan tunteella on aina hermostollinen pohja.

Vai kumpusiko suru jostakin sukupolvien takaa, Helistö pohti, kun huomasi ajattelevansa yksin talven pakkasilla synnyttänyttä isoisoäitiään.

Synnytyksen jälkeen kätilöt tulivat kotikäynneille. Helistö keitti teetä ja yhdessä käytiin läpi synnytystä. Joka tapaamisella nousi pintaan jotakin uutta, mitä synnytyksessä oli tapahtunut.

– En tiennyt oliko normaalia, että olin jatkuvasti huolissani ja että tunsin niin syvää selittämätöntä surua. Minusta tuntui, kuin kohtu itkisi. Sanoin niin kätilöillekin.

Lopulta kätilö ohjasi Helistön hakemaan apua. Hän pääsi synnytyksen jälkeisen ahdistuksen ohjelmaan kognitiiviseen käyttäytymisterapiaan. Olo ei kuitenkaan helpottanut.

– Hain itse apua somaattisesta psykoterapiasta. Sen avulla pääsin lopulta ylös syvästä kuopasta, jatkuvasta varuillaan olemisesta ja kauhuskenaarioiden mielen valtaavista keloista.

Helistö ei koskaan saanut selville, mistä pohjaton suru johtui. Kokemus kuitenkin johdatti uudelle urapolulle. Hän kiinnostui opiskelemaan kroonista stressiä ja sitä, miten hermoston tila vaikuttaa kehoon, mieleen ja tunteisiin. Nykyään hän kouluttaa organisaatioita ja yhteisöjä haastavista tunteista ja tunteiden hermostollisesta perustasta.

Ensimmäisen raskauden myötä hän perusti oman yrityksen, jossa toimi töiden ohella sivutoimisesti. Toisen raskauden kohdalla hän oli jo valmis kokonaiseen hyppyyn. Juuri kun hän oli tehnyt päätökseen jättää palkkatyönsä kokonaan, hänet irtisanottiin.

– Raskaudet ja synnytykset ovat olleet mullistavia kaikilla elämän osa-alueilla. Tuntuu, että jokaisen raskauden myötä olen syntynyt enemmän omaksi itsekseni. Uskaltanut toteuttaa itseäni rohkeammin.

Lapset ovat nyt 3- ja 2-vuotiaat. Synnytykset olivat keskenään erilaisia ja vaikka kaikki ei mennyt niin kuin Helistö oli ennalta ajatellut, hän tunsi olonsa tuetuksi ja turvalliseksi.

Kun toisen lapsen synnytyksen jälkeen vastasyntynyt laskettiin Helistön rinnalle, tuntui kuin rauha olisi laskeutunut koko tilaan. Jalassa Helistöllä oli villasukat, kuten hän oli toivonut.

– Minulla oli koko synnytyksen ajan olo, että minua kannateltiin. Kätilö kannatteli. Doula kannatteli. Puoliso kannatteli. Olimme yhtä tiimiä ja meillä oli sama päämäärä.

Helistö on ymmärtänyt, miten valtava voima on sillä, miten synnytyksistä puhutaan. Olisipa hänen äitinsä ja isoisoäitinsä kirjoittaneet omat versionsa synnytyksistä jälkipolville, Helistö harmittelee.

– Olen pohtinut paljon sitä, millainen synnyttäneen aito kokemus on ollut ja miten niistä kerrotaan eteenpäin omille lapsille. Ovatko ne olleet kokemuksia, joissa on tuettu ja joissa omalla valinnalla on ollut väliä. Se, että olen käynyt tämän kaiken läpi kätilöideni kanssa, on mittaamattoman arvokasta.