Suomalaisen koulutuksen menestys on perustunut opettajien autonomiaan – kun tätä rajoitetaan, kärsii laatu
Luottamuksen puute ja ammattitaidon vähättely sai intohimoni opettamiseen hiipumaan. Onneksi saatoin vaihtaa alaa ennen kuin kyynistyin täysin, kirjoittaa Silvia Hosseini.
Ennen päätoimiseksi kynäilijäksi ryhtymistäni työskentelin kymmenen vuotta äidinkielen ja kirjallisuuden opettajana lukiossa. Rakastin työtäni, jonka isoimpia haasteita eivät olleet teini-ikäisten hormonimyrskyt, kännykät tai vetoisat luokkahuoneet. Eniten päänvaivaa tuotti työnantajani Kaskon eli Helsingin kaupungin Kasvatuksen ja koulutuksen toimialan alttius puuttua opettajan työhön.
Ensin tuli E-portfolio, jonkun virkamiessankarin arvattavasti kalliilla hankkima tietokonesovellus. E-portfolio tarjosi opiskelijalle mahdollisuuden seurata omaa oppimistaan tallentamalla kurssitöitään kansioihin – sen sijaan siis, että hän tallentaisi ne omalle läppärilleen. Täysin hyödytön ohjelma lanseerattiin suurieleisesti, ja käsky kävi, että jokaisen opettajan oli käytettävä E-porftoliota ainakin yhdellä kurssillaan jakson aikana.
Taikasana oli ”porftoliotyöskentely”. Sen nimeen vannoville ei tullut mieleen pohtia, onko portfoliolle käyttöä vaikkapa matematiikan oppiaineessa. Säilyttääkö opiskelija kansioissa ratkaisemiaan toiseen asteen yhtälöitä ja käy välillä katsomassa, että juu, tuonkin osasin laskea?
Pari vuotta E-portfolion käyttöön ottamisesta keisari vaihtoi vaatteensa vähin äänin: sähköpostitse tiedotettiin kursseista, joilla neuvottiin, miten materiaalit saa helpoiten siirrettyä E-portfoliosta johonkin toiseen ohjelmaan.
”Digitaalinen oppiminen ei ole menetelmä – eikä tarkoita oikeastaan mitään.”
Toinen määräys koski opetusmenetelmien monipuolistamista. (Menetelmien ilmeisesti oletettiin siihen saakka olleen yksipuolisia.) Monipuolistaminen oli määrä toteuttaa niin, että opettaja neuvottelee aina kurssin alussa opiskelijoiden kanssa, mitä lomakkeelle listatuista metodeista he haluavat kurssilla käyttää.
Lomake piti tallentaa mappiin seurantaa varten. Kokeilin kerran. Opiskelijat katsoivat minua hölmistyneinä ja kysyivät, eikö minun opettajana pitäisi tietää, mitkä menetelmät kurssille parhaiten sopivat.
Määräyksen absurdiutta korosti lomakkeen epäyhtenäisyys. Opetuskeskustelun ja ryhmätyön voikin luokitella vaihtoehtoisiksi opetusmetodeiksi, mutta listalla oli myös ”digitaalinen oppiminen”, joka ei ole menetelmä – eikä tarkoita oikeastaan mitään.
”Opettaja on ymmärretty itsenäiseksi ajattelijaksi, joka suunnittelee opetuksen oman opetustyylinsä pohjalta.”
Edellä mainitsin vain pari esimerkkiä opetusta ylhäältäpäin ohjailevista määräyksistä. Nyt ne huvittavat, mutta lehtorina hymy oli tiukassa. En tietenkään totellut typeristä käskyistä useimpia, mutta niiden osoittama luottamuksen puute ja ammattitaidon vähättely sai intohimoni opettamiseen hiipumaan. Onneksi saatoin vaihtaa alaa ennen kuin kyynistyin täysin.
Ongelma on kuitenkin yhden opettajan hyvinvointia suurempi. Suomen koulujärjestelmän menestys on perustunut opettajien autonomiaan: opettaja on ymmärretty itsenäiseksi ajattelijaksi, joka suunnittelee opetuksen vahvan osaamisensa, ammattietiikkansa ja oman opetustyylinsä pohjalta.
Kun tätä autonomiaa rajoitetaan, eniten kärsii koulutuksen laatu.
