Minne hävisi suomalainen innovatiivisuus? Kaikki luova ajattelu sisältää riskin – ja sitä suomalainen kaihtaa
On eri asia olla tyytyväinen kuin löytää merkityksellisyyttä elämästä. Tyytyväisyys voi syntyä tasaisuudesta ja turvallisuudesta, mutta merkityksellisyys siitä, että saa ajatella, luoda ja tehdä jotakin omaa käsillään, kirjoittaa Asta Leppä.
Keskustelimme kerran ystäväni kanssa luovuudesta ja innovatiivisuudesta. Huomautettakoon, että tämä aihe liittyy kiinteästi nykyisen hallituksen kulttuurileikkauksiin – mutta myös laajemmin maan tämän hetken ilmapiiriin.
Olen ihmetellyt tätä ennenkin: minne hävisi suomalainen innovatiivisuus? En puhu yksinomaan taiteesta, vaan ylipäätään uusista keksinnöistä ja tuotteista. Viime vuosina Suomessa on vallinnut katastrofaalinen investointilama. Yritysten investoinnit laskivat tämä vuoden ensimmäisenä kvartaalina 4,2 prosenttia, toisena 35 prosenttia ja kolmantena 8,9 prosenttia aiempaan vuoteen verrattuna. Ja esimerkiksi Suomen selkäranka, metsäteollisuus, nojaa edelleen bulkkikamaan, selluun ja kartonkiin.
Uumoilen, että tämä kaikki nivoutuu myös siihen, miksi taidetta ja luovuutta ei arvosteta.
Kaikki luova ajattelu sisältää näet riskin. Ja sitä suomalainen kaihtaa. Hän haluaa olla perustyytyväinen ja tavallinen jalat maassa -tyyppi. Tämä on sinänsä ihailtavaa, mutta paradoksi onkin, että myös se, että karttaa riskejä, sisältää riskin.
Se näkyy viime kädessä kansantaloudessa. Eikä vain siinä.
”Sellaiset tahot ja ihmiset, joilta hallitus paraikaa säästää, ovat juuri niitä, jotka tuovat yhteiskuntaan uutta verta.”
Taiteesta puhuttaessa ei saisi vedota kansantalouteen tai ylipäätään taloudellisiin seikkoihin. Niihin usein kuitenkin vedotaan, ja pääasiassa näin: jolleivät teokset myy, ei kun lähihoitajaksi. Mutta yksittäisen taiteilijan toimeentulo on väärä tapa tarkastella taidetta edes talouden näkökulmasta.
Tutkimusten mukaan innovatiivisessa yhteiskunnassa ideat ja ajatukset virtaavat vapaasti kaikkien saataville. Joku on ihmetellyt allekirjoittaneellekin, miksi jaan ideoitani niin hövelisti esimerkiksi sosiaalisessa mediassa, kun ne voisi ”jalostaa tuloksi”. Mutta raha ei voi olla kaiken välitön motiivi. Ajatusten jakaminen tarkoittaa yhteishyvän luomista. Yhdestä jaetusta ideasta sikiää toinen ja niin edelleen.
Metsäteollisuuden selluu ja kartonkii -ajattelu on jotakin täysin päinvastaista. Se kyllä ajaa asiansa, siis tuo edelleen tuloja, mutta jättää hyödyntämättä osaamista ja ideoita – ja jähmettää koko alaa. En ihmettele, jos alan työntekijät vaativat tavan takaa lisää palkkaa.
On näet eri asia olla tyytyväinen kuin löytää merkityksellisyyttä elämästä. Tyytyväisyys voi syntyä tasaisuudesta ja turvallisuudesta, mutta merkityksellisyys siitä, että saa ajatella, luoda ja tehdä jotakin omaa käsillään.
Mitä ajan lopulta takaa?
Sitä, että useat sellaiset tahot ja ihmiset, joilta hallitus paraikaa säästää, ovat juuri niitä, jotka tuovat yhteiskuntaan uutta verta. Taiteilijat, ne ”kansan” mielestä hassuimmatkin, ovat äärimmäisen tärkeitä. Samoin ihmiset, jotka joutuvat elämään halveksittuina. Neurokirjolla olevat ja mielenterveyden haasteista kärsivät ihmiset näkevät maailman eri tavalla kaikkineen, ja siksi heitä pitäisi päinvastoin arvostaa.
Hyvä, uutta luova, aktiivinen yhteiskunta vaalii nimenomaan erilaisiaan.
