Lehtola esittelee työreforminsa. Nousukauden työvoimapulaa ei kannata paikata työntekijöillä, joilla on näyttävä ansioluettelo. Luovuutta ja dynaamisuutta etsivien työnantajien pitää nostaa tähtensä pitkäaikaistyöttömien joukosta. Tosin kuin kaikesta valittavat, laiskat hyvintoimeentulevat, he ovat oppineet omatoimisiksi, kustannustehokkaiksi ja kekseliäiksi selviytyessään parin kympin päiväbudjetilla. .

Tuntuuko teistä koskaan siltä, että haluaisitte huutaa ”täällä!” kun kuulette sanaparin ”Timo Järvilahti”? Ilta-Sanomat otsikoi toukokuun alussa: ”Järvilahti kuittasi 2 500 minuutin läsnäolosta”. Viime aikoina olen usein tuntenut olevani kansanedustaja Timo Järvilahti. Olen keskustellut ongelmasta ystävieni kanssa. Tuo sama omituinen, pullea, mutta samaan aikaan hieman housut kintuissa – tunne on kuulemma monella muullakin.

Tätä kirjoittaessani olen ollut hieman yli kuukauden määräaikaistöissä Imagessa. Työllä tarkoitan sitä, että minulle on maksettu kuukausipalkkaa siitä, että olen ilmaantunut viitenä päivänä viikossa siedettävässä kunnossa ja siedettävään aikaan pikku työhuoneeseeni tuijottamaan pikku tietokoneeni monitoria.

Kuukausipalkkani ansaitsemiseen on riittänyt se, että olen ryöminyt työpaikalle ja monitoristani on näkynyt toimituksen tarkkailla ja tarkkailla -lasiseinien läpi muutakin kuin näytönsäästäjä. Varsinaista kokopäiväistä tai edes kerran viikossa tapahtuvaa työtä minulta ei ole sinänsä edellytetty. Ero on merkittävä verrattuna siihen, kun suhteeni Imageen perustui lehden avustamiseen. Silloin minulle maksettiin tehdyn työn, ei tuolilla tuhlattujen tuntien mukaan.

Olen istunut Imagessa kuukausipalkattuna toimettomana, koska yleisen työilmapiirin kannalta on mielekästä, että kaikki jakavat samat järjettömät työskentelyolosuhteet. Toki asiantilalle voisi tehdäkin jotakin, mutta jos työaikojemme ja -tapojemme väljentäisi kaikkien osapuolten kannalta mielekkäämpään suuntaan, olisiko kyse silloin enää työstä? Eikö työn, ja nimenomaan palkkatyön käsitteeseen kuulu juuri se, että asiat eivät ole niin kuin niiden pitäisi olla?

Kaiken työn mitä olen Imagen työhuoneessa tehnyt, olisin voinut tehdä toimistossani Imagen toimituksen ulkopuolella – ja tehokkaammin, huolellisemmin, nopeammin sekä paremmalla asenteella – mutta ilman työturvaa ja niitä asioita, joissa on sellaisia kirjaimia kuin TEL ja SOTU.

Image on maksanut minulle koko täällä viettämäni ajan turhasta. Haluatte varmasti kuulla, mistä minulle on maksettu? Olen varma, että haluatte.

Jos olen jostain syystä tullut pirteänä ja hyvässä kunnossa työpöytäni ääreen aamuyhdeksän aikoihin, olen työskennellyt korkeintaan 60 prosentin teholla puoleen päivään saakka. Sitten olen häipynyt lounaalle, ja palannut sieltä väsyneenä ja ylensyöneenä työhuoneeseeni odottamaan, milloin on ns. sopiva aika lähteä, milloin olen tullut riittävästi nähdyksi minulle määrätyssä työtilassa.

Lounaan jälkeen olen työnteon tai ajatusten sijasta sulatellut työhuoneessani seuraavan kolmen tunnin ajan lounastani, maksellut päätteellä laskuja, lähetellyt henkilökohtaisia sähköposteja, tupakoinut, lukenut iltapäivälehdet ja soitellut ystävilleni, jotka ovat myös käyneet lounaalla.

Kukaan meistä ei ole saanut lounaan jälkeen mitään aikaiseksi, ja siksi olemme keskustelleet siitä, mitä ylipäätään olemme saneet työpäivämme aikana aikaiseksi.

Emme paljon mitään. Kahdeksasta läsnäolotunnista olemme pystyneet puolitehoiseen työhön puolentoista tunnin ajan, työn tapaiseen paperien kanssa kuljeskeluun ja teekkari-ideointiin (Heeeihh! Mulla on hyvä idea! Pyydetään Sirkka-Liisa Anttilaa uimapukukuvauksiin!) toiset puolitoista tuntia, ja loput neljä tuntia olemme yrittäneet olla miettimättä, mitä kaikkea hyödyllistä saisimme saman työn puitteissa aikaan, jos voisimme itse vaikuttaa tapaamme tehdä työtä tai jos tekisimme työtä itsellemme.

Illalla, töiden jälkeen, olemme sitten kotona pilannet perhe- tai poikamieselämämme tekemällä juuri niitä töitä, jotka ovat työn huonon organisoitumisen ja työ -käsitteen ahtaan ymmärtämisen vuoksi jääneet työpaikalla tekemättä.

Tämä ei silti tarkoita sitä, että olisimme varsinaisesti laiskotelleet. Olen tehnyt kaikki työni ja naapurihuoneen kollega on ylistänyt minua tunnolliseksi ja ahkeraksi työntekijäksi. Kaverini – siis nämä jotka eivät myöskään tee muuta kuin puhelulaskuja isännilleen – ovat puolestaan kovaa vauhtia matkalla ylöspäin uraputkessa, jossa syntyy railakkaita avioeroja, suuria taksikuitteja sekä kipeästi tilittäviä keski-iän esikoisromaaneja.

Tässä, kuukausipalkkaisessa turvallisuudessa ja siitä seuraavassa elämässä etenemisen mahdollisuudessa, voisi siis piillä tulevaisuus, ellei joka hetki tuntuisi siltä, että tämä on kyllä perversseintä tietämääni ajanhaaskuuta. Eli siteeratakseni nuorempaa ja viisaampaa, City-lehden Nuoret pummit -juttuun haastateltua 23-vuotiasta Annaa: ”Ihan suotta mä menen duuniin lukemaan sarjiksia, kun mä voin lukea niitä kotonakin”.

Lisäksi minua on viimeisen kuukauden aikana yritetty rekrytoida kahdeltakin taholta Ole ollut täysipäiväinen, kohtuullisesti ansaitseva free lance -kirjoittaja viimeiset kymmenen vuotta, ja yhtäkkiä minulta on alettu kysyä, mitä haluan tehdä isona. Yhtäkkiä en saakaan olla tyytyväinen rakentamaani vapauden, helppouden ja mielekkään työn organisoinnin huvimajaan. Yhtäkkiä minn pitäisikin olla istumassa maanantaipalaverissa ja keskustella siitä, pitäisikö maanantaipalaveri siirtää perjantaille tunteakseni… mitä? Tervettä itsekunnioitusta?

Yhtäkkiä olenkin saanut monelta taholta ymmärtää olevani suuri luuseri, koska en jäsennä maailmaa kuukausityön ja siihen tuhlatun face timen kautta.

Molemmat rekrytointitahot ovat tarjonneet minulle laiskottelua siedettävällä kuukausipalkalla. Molempiin tarjouksiin on liittynyt julkilausuttu edellytys päivittäisestä läsnäolosta, ei varsinaisesta työnteosta. Tuosta läsnäolosta minulle on tarjottu vastineeksi edellä mainitsemiani kirjainyhdistelmiä.

Rekrytointiyritykset ovat saaneet minut ajattelemaan vakavasti, että työelämän järjestäytymisessä on jotakin väkevästi vialla. Siksi olen suhtautunut rekrytointeihin pitkäaikaistyöttömyyteen ja pimeisiin töihin erikoistuneiden kaverieni neuvojen viisastuttumana: työnantaja joka on työpaikkaneuvotteluissa se osapuoli, joka saa tehdä kaikkensa ennen kuin alan kiinnostua vakituisesta työpaikasta, eikä tuo kaikkensa tarkoita kirjainyhdistelmiä, jotka perustuvat siihen, että en kuole alle 63-vuotiaana. Jotain paljon parempaa täytyy tarjota siitä, että alan lahjoittaa työn sijasta aikaani.

Asiani eivät ole aina olleet niin hassunkurisesti kuin työskennellessäni Imagessa kuukausipalkalla. Imagen vt. toimituspäällikkönä toimiminen on raskasta vastuunottoa verrattuna edellisiin kuukausipalkkaisiin työpaikkoihin, kun 80-luvun alussa istuin erilaisissa toimistoissa siirtelemässä papereita paikasta paikkaan. Silloin olin työnantajilleni niin huono investointi, että he maksoivat kahdeksan tunnin palkan työstä, jonka suorittamiseen kului 5–15 minuuttia, ja jonka kuka tahansa saman toimiston vakituisista työntekijöistä olisi voinut oman työnsä ohessa suorittaa. Eikä tämä ollut minun tai työkuvani ominaisuus, tämä oli työn ominaisuus sinänsä.

Nyky-yhteiskunta on vielä toistaiseksi organisoitunut työn ja erityisesti palkkatyön ympärille, ja tällaisessa arvojärjestelmällä työn puute on omiaan synnyttämään merkityksettömyyden, vieraantumisen ja syrjäytymisen kokemuksia.

Omasta puolestani voin kertoa, että myös työn rituaaliselle edustamiselle, face timelle, rakennettu kuukausityö lisää jännällä tavalla merkityksettömyyden ja vieraantumisen kokemuksia. Pahimmassa skenaariossa keski-ikäiset miehet kirjoittavat niistä romaaneja, joiden tuloksena kustannustoimittaja on taas askeleen lähempänä itsemurhaa.

Työ, jota teen on nimeltään päätetyö. Se tarkoittaa, että työni on tuijottaa tietokoneen näyttöruutua ja saada siinä näkymään erilaisia asioita, minun tapauksessani sanoja.

Toisin kuin muutamat herkeämätöntä huomiota vaativat päätetyöt, kuten puhelinkeskuksena toimiminen, useimmat päätetyöt ovat sellaisia, että ne on päivittäin mahdollista suorittaa parissa tunnissa. Tämä on salaisuus, jonka 90 prosenttia maailman päätetyöläisistä jakaa: kaksi tuntia työtä, kuusi tuntia työpaikalle palkatun työntekijän hahmon edustamista. Työmme luonne on niin jouheva, ettei siinä ole mitään selviytymistä. Ainoa huolemme on se, miten välttää istumatyöläisille ja juopoille tyypilliset takapuolipaiseet, jotka toki ovatkin kiusallisia.

Tällainen tehottomuuteen perustuva päätetyö on ajanhukkaa työntekijöille ja työnantajalle se on rahan lapioimista polttouuniin. Jokainen työnantaja ymmärtää, että työntekijä on työnantajalle kylmä, laskennallinen investointi, mutta vain harvalla työnantajista on itse investointitapahtuman jälkeen kykyä seurata ja havaita, kuinka huono ja ylimitoitettu tuo investointi voi olla; kuinka työntekijöitä on yksinkertaisesti aivan liikaa.

Kun katselen ympärilleni ja kuuntelen kymmeniä ystäviäni, jotka ovat myös katselleet ympärilleen, tiedän mitä tekisin, jos olisin työnantaja: antaisin meille kaikille potkut ja järjestäisin koko työrakennelman uudestaan, sillä velvollisuuteni työnantajana on osakkeenomistajien voittoa, ei surkeita investointeja kohtaan, olkoonkin, että niitä eettisesti korkeatasoisissa tv-keskusteluissa kutsutaan nimellä ”ihmiset”. Ekonomisti Milton Friedmanin sanoin: ”Yrityksen tärkein tehtävä on tuottaa voittoa. Kaikki muu, mitä se tekee, on omistajien rahan haaskuuta”.

Vielä eivät työnantajat täysin ymmärrä, kuinka tarpeettomia useimman meistä ovat, ja kuinka tarjoamamme työn saisi halvemmalla ja helpommalla jotakin muuta kautta.

Siksi nyt voisi olla korkea aika lähteä kävelemään. Vielä on aikaa järjestää itsensä pätevään allihankinta-asemaan siihen mennessä, kuin työn kupla lopullisesti puhkeaa. Tai ehkä kannattaa pikemminkin tulla ulosheitetyksi, jos suinkin on mahdollista repiä taloudellista lisäarvoa irtisanomisehdoistaan.

Kahden kuukauden ikäinen Image-minäni sekä kymmenet, sadat tuhannet kaltaiseni ovat työelämän etuoikeutettuja. Ainoa, mitä me joudumme sietämään on tylsistyminen ja pelko siitä, että toimenkuvamme turhuus joskus paljastuu.

Se on vähäistä verrattuna siihen, mitä 5 000 markkaa kuukaudessa tienaava siivooja ajattelee elämää ja työtä koskevista valinnoistaan.

Työasiani ja kaltaiseni kitisevien päätetyöläisten työasiat, ovat erinomaisella mallilla. Jos me koemme stressiä, se on peräisin tylsistymisestä; liiallisesta luppoajasta, jolloin on aikaa hahmottaa asemaamme; siitä, että olemme saaneet mahdollisesti loppuelämäksemme siedettävän työpaikan, joka ei vaadi meiltä kuin kyvyn paisutella itsemme ohella jokaista kadonnutta paperinliitintä.

Meistä ja tilastamme on aivan turha puhua ikään kuin meillä olisi ongelmia, vaikka olemmekin viime vuodet käyttäytyneet niin kuin olisimme töissä draamasarjassa, joka käsittelee päiväkodin joukkomurhaa.

Tilastamme on aivan turha puhua samaa aikaan kuin kurjistuneista, kouluttamattomista, ammattitaidottomista ja yksinäisistä miehistä; heistä, joiden syrjäytymisen on ikimuistettavasti todettu olevan jo sitä luokkaa, ettei ”edes heidän spermansa kelpaa kenellekään”.

Tilastamme on turha puhua samaan aikaan kuin siitä pakkaus- ja laatikkofirmassa työskennelleestä yksinhuoltajasta, joka sairastui vakavaan stressiin yrittäessään hoitaa ylitunnollisesti sekä työnsä että pienen lapsensa. ”Olis halunnu antaa molemmille enempi”, kuvasi nainen tuntemuksiaan kehityksestä, joka johti univaikeuksiin, ruokahaluttomuuteen ja muistikatkoihin.

Tilastamme on turha puhua samaan aikaan kun siitä verkostomarkkinointiin uskovasta saippuakauppiaasta, joka toivoo rikastuvansa sillä, että haalii verkkoonsa ihmisiä ostoskeskuksista ja viinakaupoista kysymyksellä ”Oletsä nyt todellakin unelmiesi ammatissa?”

Ja tilaamme on aivan turha verrata paraikaa vauhdilla kasvavaan työtätekevään uusköyhälistöön, joka tekee samaan aikaan neljääkin paskatyötä, eivätkä rahat silti riitä elämiseen. Meidän työmme on neljäsosatyötä, josta saaduilla ansioilla istumme ravintola Georgessa valittamassa, ettei meitä arvosteta ja saako lisää sitä patonkia, ihanaa muuten tämä siankarvajuusto.

Tilanteestamme on kuitenkin syytä puhua kahdesta syystä: 1) Me olemme kasvava kansantaloudellinen taakka. Meille pitäisi antaa potkut. 2) Katsokaa, millaisen valituksen kulttuurin, oman itsenäisen tuotantoalan, me olemme omalla turhautumisellamme onnistuneet synnyttämään.

Helmikuun lopussa tänä vuonna kolme japanilaista autoalan liikemiestä hirttäytyi valkoisiin vöihin vierekkäisissä hotellihuoneissa Tokion Kunitachin kaupunginosassa. Eräs heistä, Masaaki Kobayashi, jätti jälkeensä itsemurhaviestin, jossa hän toivoi konkurssikypsälle yritykselleen vain parasta. ”Olkaa niin kilttejä, ja käyttäkää henkivakuutusrahani, jotta yrityksellemme saataisiin varoja”, luki 51-vuotiaan Kobayashin viestissä.

Edellinen pikku-uutinen herätti mielessäni kysymyksen. Onkohan Täällä pohjantähden alla käännetty japaniksi?

Vaikka yliuhrautuva asenne työhön on maailmanlaajuinen, haluan syyttää Väinö Linnaa. Vastenmielisellä Täällä pohjantähden alla -romaanillaan Linna on saanut suomalaisessa asenneilmastossa aikaan sellaisia vaurioita, että syytä olisi pikemminkin kirjaroviolle, ei setelille, jossa Linnan takia kärsinyt työläinen joutuu vielä kaiken nöyryytyksen päälle tuijottamaan Linnan yrmeää, syyllistävää naamaa. 

Myös sosiologi ja työn tutkija Matti Kortteinen on vihjannut Linnan suuntaan kirjassaan Kunnian kengät: suomalainen palkkatyö kulttuurisena muotona. Kortteinen on koonnut ja analysoinut kirjassaan sotasukupolven selviytymistarinoita ja erottanut niistä suomalaisen kolmikantaisen tavan jäsentää työtään ja sitä kautta itseään:

Maailma on kova paikka, jossa on selvittävä, ellei muuten niin oma elämä uhraten. Kysymys on kunniasta, tai pikemminkin siitä, että kansallinen etu vaati antamaan joukkomasokismille kunniallisen merkityksen.

Suurten sukupolvien jälleenrakennustyöhön liittyvissä tarinoissa punaisena lankana kulkee selviytymisen eetos: se itsestäänselvyys, jolla oma minä uhrataan ja omista toiveista luovutaan, jotta ei vain luhistuta pelkäksi työksi muuttuneelle elämäntaipaleelle. Eli kuten Väinö Linna roskaromaanissaan niin hassusti kuvailee: ”miehen koko kunnia oli hänen pärjäämisensä varassa”.

Vaikka läpi harmaan kiven. Sellainen on suomalaisen (ja) työn luonne. Suomalaisen on saatava tehdä perheensä ja kunniansa vuoksi valintoja, jotka johtavat menetyksiin ja kärsimyksiin sekä omasta identiteetistä luopumiseen. Niiden ansiosta voi sitten elämän illassa osoittaa katkeruuden sijasta tyytyväisyyttä siitä, että selvisi rääkistä hengissä, että uhrasi itsensä oman selviytymisensä eteen. Mutta voi väinövitunlinna, mitä ihmeen järkeä siinä oikein on?

Työelämän suuren sukupolvimuutoksen myötä työnteko on siirtynyt valmistavasta tuotannollisesta työstä informaation ja symbolien manipulointiin ja tiedon kanssa työskentelyyn: ”tehtaasta studioon”, kuten meillä päin tavataan sanoa.

Me emme enää ole tekemisissä konkreettisten asioiden kanssa. Sen sijaan me leikittelemme informaatiolla, biteillä sekä niiden keskinäisellä vaihdolla ja järjestyksellä. Olemme sidottuja informaatioon niin kuin aiemmat sukupolvet olivat sidoksissa multaiseen maaperäänsä.

Vaikka työn luonne on radikaalisti muuttunut verrattuna aiempiin sukupolviin, sama väinölinna-ohjelmointi määrää edelleenkin elämäämme. Me kulutamme yhden kuukauden siirtelemällä paperia paikasta toiseen ja pidämme tuosta paperista vielä kriisipalavereja, ja siitä huolimatta me uskomme että työ on itseisarvo, jolla on jotain tekemistä perusasioiden ja ihmisyyden kanssa. Vain nuorimmat, typerimmät ja rohkeimmat meistä voivat City-lehden haastatteleman nuoren pummin tavoin todeta, kuinka ”mun mielestä on tosi luuseri, jos ei pysty pitämään itseensä ihmisenä ilman, että menee töihin”.

Selviytymisen eetoksen tarina on suomalaisessa paperinkierrätystyössä onneksi pikku hiljaa murtumassa,, koska sitä ei voi siihen aivan hirveän vakavalla naamalla soveltaa. Tarina on siirtymässä sinne, minne se nyky-yhteiskunnassa kuuluukin: syrjäytettyjen ja työttömien keinoihin selviytyä ja rakentaa itsekunnioitus uudelle pohjalle. 

Valitettavasti selviytymisen eetoksen pystyy edelleenkin löytämään paikoista, joissa se näyttää lähinnä kutsumattomalta, kultalameemekolleen oksentaneelta vieraalta: esimerkiksi liikaa keikkaa pukanneen tanssiemännän tai lapsettoman, eronneen tv-persoonan innosta jakaa kertomuksia omasta burnoutistaan.

Näiden burnout-kertomusten sävy ei ole häpeävä, vaan ylpeilevä ja itserakas. Se on sadomasokistisinta väinölinnaa sovellettuna työhön, joka on jo ajat sitten menettänyt kaiken vakavastiotettavuutensa. Jos burnoutisi todellakin on tarina siitä, kuinka annoit julkisuudelle niin kaikkesi että hermosi paloivat, niin omapa on ongelmasi ja omapa on Väinö Linnalta perimäsi säälittävyys yrittää tuoda luhistumisellasi järkeä ja luonnetta työhön, jossa ei ole järkeä ja luonnetta.

Matti Kortteinen teki Kunnian kentät-kirjaansa kenttätyötä metallityömiesten ja pankkitoimihenkilöiden parissa. Itse olen tätä kirjoittaessani koonnut laiskalla kädellä tarinoita kasvavimman sektorin, meidän päätetyöläisten maailmasta.

Yhteistä näille tarinoille on edellä mainittu selviytymisen eetos, jonka kohdentamisessa on vielä vähemmän järkeä kuin aiemmilla sukupolvilla. Kun markkinointipäälliköt, tietokoneohjelmoijat, valtion virkamiehet, henkilökohtaiset sihteerit, tuotantoassistentit, copy writerit, puhelinneuvottelijat, myyntiedustajat, ilmoitusmyyjät, toimittajat ja henkilöstöpäälliköt istuvat työpaikoillaan, joissa voivat hoitaa asiansa kahdessa tunnissa, heille jää kuusi tuntia aikaa keksiä itselleen ongelmia. Ja niitähän löytyy niin, että maailman helpoin työpaikka saadaan oikealla asennemuutoksella muistuttamaan kaikkia hygieniasääntöjä rikkovaa teurastamoa.

Ongelmia aletaan tehdä asioista, joista ei normaalitilanteissa edes avattaisi suuta. Ongelmia löytyy käskynjakoportaikosta, ihmissuhteista, ryhmähengestä, työn jakamisesta, kahvikuppien koosta, palaverien ajankohdasta, pöytien sijoittelusta suhteessa ikkunaan ja siitä, pitäisikö yrityksen tilata Kauppalehden lisäksi Taloussanomat vai ei. Tällaiset suuret ongelmat johtavat puolestaan erilaisiin täsmäterapointeihin, pikakokouksiin, ad hoc palavereihin, projektiporukan asennemiitingiin, kriisitiimeihin, työtilojen uudelleenorganisointiryhmiin sekä päättymättömään vuorovaikutukseen siitä, tilatako konttoripäällikön läksiäisiin mansikkakermakakku vai mansikoita, kermaa ja kakku.

Kaiken lisäksi tilastollinen tosiasia on se, että yhtä harvemmilla meistä odottaa kotonamme yhtään mitään, minkä takia selviytyä (ellei nyt viitata levykokoelmaani). Sukupolvemme menee naimisiin ja tekee lapsia yhä vanhempana, jos koskaan, koska… tuo kaksi tuntia päivässä – työmme on meille ja rakentumisellemme niin tärkeää, että ehei, emme todellakaan halua uhrata työuraamme perheelle.

Pahimmassa elämättömän elämän skenaariossa työstä onkin tullut eräänlainen jatkuvasti kiertävä Ruotsin laiva tai pullonpyrityspeli, jossa työn sijasta punnitaan sosiaalisia taitoja ja nöyryytyksen sietokykyä. Kaltaisistaan perheen muovanneilla nykysinkuilla ei ole enää 20-vuotiaan sekatyömiesisän eettistä velvoitetta uhrautua kenenkään toisen puolesta, koska ei ole olemassa sitä ”toista” – on vain oma pikku minä, jolla rakennella kuuden ylimääräisen työtunnin aikana ongelmia itselleen ja työpaikalle.

No voihan virtaheppa sentään… Tällaisestahan syntyy tietysti aivan mieletön stressi.

Selviytymisen eetoksen väärästä kohdennuksesta sekä siitä, että työn tekemisen sijasta töissä harjoitetaan työntekemisen pohdiskelua on kasvanut stressi ja valitusteollisuus, joka jakaa työpaikan kahtia jo perusongelmakenttien tasolla: 1) ne, joilla on oikeasti työtä, joutuvat tekemään sitä työajan ulkopuolella, koska varsinainen työaika kuluu terapoimalla 2) niitä, joilla ei ole oikeasti töitä, ainoastaan aikaa miettiä ”kaikkea työhön liittyvää”. 

Houston, we have a problem. Are you receiving?  Eli löytyykö sinunkin työpaikastasi kenties aikuinen ihminen, jolta valuu suusta vaahtoa, kun se vatkaan lantiotaan siivouskaapissa ja mylvii kuin virtahepo?

Olen aivan varma, että löytyy.

Bumtsibum! Työ on menettämässä merkitystään yhteiskuntaa strukturoivana ja määräävänä tekijänä. Työyhteiskunnan muutoksen myötä myös työn kategoria on menettämässä vanhaa selitysvoimaansa. Väinölinna-mentaliteetti, joka on perustanut koko kansakunnan olemassaolon työn merkittävyyteen ei kuitenkaan ole vielä kyennyt ymmärtämään tätä muutosta ja reagoimaan siihen sen vaatimalla vakavuudella.

Jotain on kuitenkin tapahtunut. Jokin ongelman tapainen on hahmotettu, koska työ on yleiskäsitteenä muuttunut Suureksi Kysymykseksi; joksikin, jota käännellään hieman huolestuneena ja epätietoisena johtoryhmän kokouspöydällä niin kuin kovaäänisesti tikittävää kelloa, jota kukaan ei kehtaa ääneen epäillä pommiksi.

Katsokaa ympärillenne. Työstä ja sen muuttuneesta luonteesta on jo olemassa jonkinasteinen hämmennys ja epätietoisuus, ja siksi käytäviänne pitkin laahaavat tuntemattomat naamat, jotka neuvovat teille työasennetta, ja siksi viikonloppunne kuluvat laivaseminaareissa, joissa teidän täytyy ryhmähengen ja itsekunnioituksen nimissä heilutella persettänne niin kuin henkenne riippuisi siitä. Ja juuri saitte kollegaltanne hyvän mielen lahjaksi Tommy Hellstenin kirjan Virtahepo työpaikalla, koska ”siin on sullekin ihan kiinnostavia juttuja”.

Työn käsitteessä on yksinkertaisesta jotakin olennaisesti vialla, jos ihmiset ovat alkaneet etsiä työpaikaltaan virtahepoja. Samaan aikaan kun päätetyö on muuttunut yhä selvemmin työn markkeeramiseksi ja lumetyöksi, maailmaan on kasvanut teollisuudenala, jonka ainoana tehtävä on hysterisoida se, miten työmme meidät järjestää ja miten me järjestämme työmme.

Sosiologi Claus Offe on todennut, että työyhteiskunnan loppu on hyvä lähtökohta esittää älykkäitä kysymyksiä onnellisuudesta ja työnteon syistä. No, koska hämmennys on suuri, mutta väärin kohdennettu, ovat reagoinnit olleet sen mukaisesti harhaisia. Sen sijaan, että esitettäisiin ”älykkäitä kysymyksiä onnellisuudesta”, saanko esitellä: mm. siivoojia konsultoiva pariskunta Marco Bjurström-Ritva Enäkoski ja ”heiluta sitä persettäsi!” niin vieraantuminen häviää.

Elämme keskellä kulttuurista murrosta, jonka tosiasioita ovat niin työstä kuin työetiikasta vieraantuminen. Syntynyttä tilaa analysoimaan ja parantamaan on palkattu konsulttien, työneuvojien ja psykologien armeija sen sijaan, että itse asialle tehtäisiin mitään konkreettista. Sen sijaan, että meille annettaisiin potkut, meille palkataan armeija kertomaan, mikä meitä vaivaa. On kansantaloudellisesti hyvin huolestuttavaa, että suomalainen yritysjohto elää tällaisella ongelmanratkaisutasolla.

Konsultteja on hyvä palkata työpaikalle, koska he luovat turvallisuuden tunteen siitä, että jotakin tehdään jonkin vuoksi, eikä vain olla epämääräisiä siitä, että pitäisi tehdä jotakin jonkin vuoksi. Kaiken lisäksi konsultit saavat myös tuloksia aikaan, nimittäin uusia käsitteitä, sellaisia kuin sisäinen resurssikartoitus, tiimispiritti ja henkinen verkostuminen. Heidän ansiostaan järjestetään myös aivoriihi-istuntoja. Aivoriihi-istunnot eivät tarkoita sitä, että istutaan ja funtsitaan, vaan oikeaoppinen aivoriihi-istunto on sellainen, joka on jaettu neljään, selkeästi toisistaan erottuvaan vaiheeseen: esivaiheeseen, lämmittelyvaiheeseen, varsinaiseen istuntoon sekä ideoiden arviointiin ja niiden kehittämiseen.

Aivoriihi-istunnoissa syntyy upeita tuloksia. Eräässä firmassa esimerkiksi koottiin työryhmä, jonka tehtävä oli muokata firmaan ryhmähenkistrategia. Ensimmäisen palaverin tuloksena työryhmä päätti, että ryhmähengen sijaista olisi puhuttava tiimispiritistä.

Konsulttien ja työneuvojien lisääntynyt määrä ei ole suorassa suhteessa työpaikan ongelmiin. Jos ne ovat johonkin suorassa suhteessa, niin siihen, että työpaikalta löytyy aivan liikaa toimettomia ihmisiä, jotka työn tekemisen sijasta keskittyvät työn teon ajatteluun niin kuin olisivat virkaheittoja sosiologeja.

Ja tästä syntyy stressi, koska nyt on irrotettava varsinaisen työajan lisäksi itsestään aikaa tuon työajan parantamiselle. Siksi aikuiset miehet ja naiset tapaavat yhä harvemmin perheitään ja ovat yhä stressaantuneempia, kun viikonloput kuluvat pitkin Suomea voimistelusaleissa, joissa kiivetään puolapuille ja heittäydytään sieltä alas kollegoiden syliin uudesti syntyneen tiimispiritin hengessä. Osallistuminen näihin ryhmähengen nostatustilaisuuksiin ei toki ole pakollista, mutta – lainatakseni erään työnpaikan sisäistä postia – ”erittäin suotavaa”.

Kansanvälisen terveysjärjestön ILO:n mukaan stressi on yksi 1900-luvun vakavimmista terveysongelmista. Mutta paljonko tuohon stressiin on vaikuttanut se, että itsestään ja työpaikastaan epävarmat lumetyöntekijät pikalukevat iltaisin management-oppaita? Toki stressi on tosiasia työpaikoille, mutta paljonko työpaikan stressistä on peräisin siitä, että kaikki työn ympärille rakennettu psyykerihkama vie aikaa siltä omalta elämältä? Paljonko stressi johtuu siitä, että enää saa ”vain tehdä työtään” vaan ”täytyy tehdä enemmän” eli ”Sori nyt Pikku-Pertti, että isä vieraantuu susta, muta isi lähtee nyt metsään kokemaan paperipussi päässä yhteisyyttä työkaverien kanssa, sillä on tärkeää, ettei iskä vieraannu työyhteisöstään”.

Hysteria työilmapiiristä, ”oikeista tyypeistä” (kun uusia työntekijöitä rekrytoidaan, kolme loppututkintoa ei enää riitä, täytyy olla ”oikea tyyppi”) ja kaikkea tätä seuraava työneuvojien ja konsulttien sisäänmarssi on kieltämättä saanut jotakin aikaa: niiden seurauksena työpaikkojen ilmapiiri on selkeästi muuttunut. Ennen yhteyden tunteen aiheutti sentään aito ilo työpaikan ja sen ilmapiirin saastuttamisesta. Nykyään kaikilla on niin pelko perseessä, ettei kukaan enää uskalla edes leikillisesti huomauttaa toisen työpanoksesta mitään ilman, että seurauksena on kriisikokous ja siellä perustettava asenteenmuokkaustyöryhmä.

Niiiiin. Ja siitä työstä, joka kai kuitenkin vielä jossakin merkityksessä liikkuu mukana tässä ilmapiirien, ryhmähengen ja oman persoonan löytämisen sekamelskassa: Kansainvälisissä laatuvertailuissa on havaittu se tosiasia, että suomalaiset tekevät yksinkertaisesti huonoa jälkeä. No, tiimispiritin kannalta on toki olennaisempaa, että tuota huonoa jälkeä saadaan aikaan edes hyvässä hengessä.

Konsultointi on ala, joka ei vaadi ammattitaitoa, ainoastaan asiantuntemuksesi tai persoonallisuudeksi jalostetun luonnevian. Ja kun kuka tahansa meistä voi ryhtyä ihmisluonteen ja kykyjen testaajakonsultiksi, eivätkä yritystään uudistavat työnantajat hevin erota päteviä ammattitaidottomista, fiaskon vaara on tietysti suuri. Toivotut parannukset muuttuvat huononnuksiksi, jos uudistukset tehdään kelvottomien ja asenteellisten testien turvin ja henkilösuhteet tulehtuvat, kuten monessa yrityksessä on jo tapahtunut.

Tunnen itse erään suuren rekrytointi- ja testausyrityksen työntekijän, joka ammatikseen arvioi firmojen puolesta työntekijöiden sosiaalisia kykyjä, ryhmähenkeä, luovuutta sekä ongelmanratkaisukykyä. Jotain konsultointikulttuurin omasta sisäisen kontrollin puutteesta kertoo kyllä se, että tämä alkoholisoitunut, henkisesti syvässä mielessä epävakaa ja yksinäiseksi jäänyt väkivaltainen viisikymppinen on mies, jolla on valta ratkaista viattoman ihmisen tulevaisuuden suunta.

Eikä koulutetuista psykologeistakaan näytä olevan mitään apua. Kovasti he ovat silti jotain avun nimellä kulkevaa myymässä, sillä tarjolla on yleisen tarttis tehdä jotain -epätietoisuuden seurauksena niin helppoa rahaa, että todellisten psyykeongelmien sijasta psykologit ovat ryhtyneet rahastamaan työpaikkojen pseudo-ongelmilla.

Viimeisin työhön erikoistuneista kertakäyttöpsykologeista on Tony Dunderfelt, jonka ansiot ovat siinä, että Satu Silvo on kiinnostunut Dunderfeltin ajatuksista. Ne ovatkin tosi tanakkaa tavaraa. Dunderfelt on nimittäin kirjoittanut kirjan Henkilökemia, joka vastaa kysymykseen, miksi toisen kollegan kanssa yhteistyö sujuu, mutta toisen taas ei. Kyse on kuulemma henkilökemiasta.

Dunderfelt on myös sitä mieltä, että – kirjoittakaa tämä muistiin – ihmisiä ei voi lokeroida. Siksi Dunderfelt on kirjoittanut kaikkien meidän työpaikoille kirjan, jossa hän on lokeroinut ihmiset neljään temperamenttityyliin, jotka voi laajentaa kahdeksaan ja, heiii!, ne on nimetty värien mukaan. Oletko sinä muuten punainen vai sininen ihminen? Entä vierushuoneen valittaja? Onko hän kenties… keltainen ihminen?

Psykologi, kouluttaja ja teologi Tommy Hellsten on puolestaan julkaissut kirjan Virtahepo työpaikalla, koska… voi, tämä on niin yksinkertaista… työpaikalla on virtahepo. Virtahevot ovat paha juttu. Otetaan esimerkkinä vaikkapa Naurattaja-niminen virtahepo.

Naurattaja on työntekijä, joka naurattaa kollegoitaan. Toisten naurattaminen on Hellstenin mielestä väärin ja voi aiheuttaa ongelmia paitsi työpaikalla, myös naurattajan päässä. Siksi naurattajan naurattamiseen on puututtava interventiolla, jotta nauru loppuisi. Interventio tarkoittaa sitä, että työpaikalta on koottava ryhmä, jonka tehtävänä on käsitellä naurattajan naurattamista ja lopulta pantava naurattaja kasvotusten tämän vaarallisen luonteenpiirteensä kanssa: ”Meillä on tänään kello 15.00 tarkoitus käsitellä sinua koskevaa asiaa. Pyydämme, että tulet paikalle.” (Olen pahoillani, mutta minä en keksi tätä.)

Eikä sovi unohtaa työelämän rahakkainta konsulttia Jari Sarasvuota, jonka sanoma siivoojille ja R-kioskin kassoille on se, kuinka ”Murheellista on usein se, että harva palvelija, myyjä, johtaja tai sihteeri yltää hurmokseen päivittäisessä työssään” ja Me kaipaamme intensiteettiä ja antautumista siihen, mitä me teemme”.

Sarasvuon mukaan ”Sinun on nostettava asiakkaan etu kaikkein tärkeimmäksi”. Kehitys on kelpo asia – kun ennen joutui uhraamaan itsensä selviytymisensä eteen, niin nyt saa uhrata itsensä asiakkaan selviytymisen eteen.

Onneksi lopussa kiitos seisoo: ”Jos tekee työnsä hyvin, siitä löytää elämälleen tarkoituksen” ja ”Sillä, joka tekee työnsä kaikkensa antaen, on ystäviä, hyvä itsetunto ja usein taloudellinen turvallisuus”.

Kaikelle tälle voisi tietysti vain nauraa väheksyvästi, elleivät maan johtoportaat olisi täynnä epävarmoja ihmisiä, jotka oikeasti uskovat tämän hölynpölyn parantavan firmojensa tuottavuutta.

Eikä siinä mitään, että ikämiehet ja -neidot yrittävät löytää työnteon hysterisoinnista sisältöä elämäänsä, mutta kun samalla roskalla yritetään vielä viedä ihmisiltä nuoruus, tilanne on jo aika huolestuttava. Pyhäjoelta löytyy esimerkiksi yrittäjälukio, jonka tarkoitus on kehittää 16-vuotiaissa ”sisäistä yrittäjyyttä”. ”Ensin sisäinen yrittäjyys kasvamaan, sitten bisneksen tekoon”, vaahdotaan koulun esitteessä.

Tällaiseksi on elämä muuttunut, kun työstä, jossa ei ole tekemistä, on tehty koko elämä. Samaan aikaan kuin työttömyydeltä pelastuneet rääkkäävät itsensä hengiltä neljässä samanaikaisessa työpaikassa, liian moneen työntekijään investoinut yritys yrittää etsiä uutta ryhmähenkeä nöyryyttämällä työntekijöitä viikonloppuisin ja palkkaamalla toimikuntia uuden työpaikkahenkistrategian suunnitteluun.

Ehkä olisi aika yrittää välillä määritellä itsensä muunkin kuin työn kautta. Ehkä maa ei kaipaa enää yhtää sisäistä yrittäjää etsivä kouluttajaa, vaan konsultin, joka kiertäisi työpaikoilla iloisessa nousuhumalassa ja huutaisi ”Get a life! Get a life!”

Henkilökunta on yrityksen tärkein voimavara, kuuluu yritysjohdon klassinen puhe työntekijöilleen. Se on kaunis ajatus. Sääli vain, ettei se ole totta. Ei työntekijä ole voimavara, vaan kylmä investointi, ja kaikissa suurissa työpaikoissa istuu eläkeikäänsä saakka kasa turhia investointeja.

Tuo investointi ei ole ainoastaan turha, se on myös vakavasti sairas. Suojatyöpaikkamme ovat tehneet meistä vastenmielisiä, itseämme ja ongelmiamme pullistelevia häiriintyneitä narsisteja.

Suomessa päätetyöläisten sielullinen epävakaisuus on vielä toistaiseksi pysynyt aisoissa. Siinä missä Yhdysvaltain päätetyöläiset löytävät seksuaalista häirintää jokaisesta ojentuneesta pikkusormesta ja kokoontuvat työpaikkojensa seksuaaliviestinnän säännöstöä muotoileviin komiteoihin, me Suomen päätetyöläiset hakeudumme Duuni.net -seuraan. Siellä me ihmettelemme sähköisissä keskustelupiireissämme (mm. Arvokeskustelu, Harjoittele keskustelua, Atleettiklubi sekä Senssiryhmä) asioita, joita emme ihmettelisi, jos meillä olisi tekemistä työpaikoillamme.

Elämme tällä hetkellä ylikuumentunutta nousuaikaa, jossa kaltaisiani väsyneitä nolliakin rekrytoidaan kilpaa ja jossa juuri valmistunut parikymppinen graafikko voi perustellusti odottaa mainostoimiston lähtöpalkakseen 30 000 markkaa.

Kun seuraava lama iskee, massatyöttömyys tulee nousemaan aivan uusiin ulottuvuuksiin. Seuraava työttömyyskasvu ei tule jäämään pelkäksi piikiksi, vaan se muodostaa työttömyyden tulevan tason, kun firmat vihdoin ymmärtävät, ettei tuottavuus laskenut yhtään työpaikkojemme myötä.

Hellsten on vaahdonnut, kuinka ”tulevaisuuden työntekijältä vaaditaan itsenäisyyttä, luovuutta ja yrittäjyyttä”.

Väite herättää muutamankin kysymyksen. 1) Miksi vitussa olisin kaiken lisäksi vielä hikinen yrittäjä pikkuisilla kuukausituloillani? 2) Miten voidaan olettaa itsenäisyyttä, luovuutta ja yrittäjyyttä niiltä, joiden työura on koostunut sisäisen postin lähettämisestä koskien sitä, että olisi toivottavaa, että kollegat palauttaisivat Helsingin Sanomat sille määrätylle paikalle lehden luettuaan?

Koska tässä maassa joka toinen ja sen veli esittävät työreformejaan,, minullakin olisi povitaskussa työreformi jossakin taksikuittien (”työmatkoja”) ja ravintolalaskujen (”tapaaminen avustajan/tietolähteen kanssa”) seassa.

Työreformini kuuluu seuraavasti:

Kun tulevan laman jälkeisen nousukauden rekrytointi alkaa, on paras pitää se syntymätyytymätön päätetyöläisten keskiluokka pois työpaikoilta – niistä ei tule kuin harmeja, jotka ilmenevät tilinpäätösten yllättävinä menoerinä.

Kun yrityksiin aletaan taas laman jälkeen kaivata uutta ”itsenäisyyttä, luovuutta ja yrittäjyyttä”, sitä kannattaa lähteä hakemaan aivan toisesta suunnasta: pitkäaikaistyöttömien piiristä. 

Pitkäaikaistyöttömät ovat kahden laman ja yhden nousukauden aikana ehtineet kehittää ja parantaa monipuolisuuttaan lukuisissa työvoimavirastojen vaatimissa koulutuksissa.

Tämän lisäksi nämä eri-ikäiset pummit ovat oppineet pitkän työttömyysuransa aikana omatoimisiksi, kustannussäästeliäiksi ja kekseliäiksi selviytyäkseen. Heikki Ikonen kuvasi erinomaisessa Imagen työttömyysjutussa (6/97) työttömien tiukkaa solidaarisuutta ja ryhmähenkeä, joten sen synnyttämiseen ei tarvittaisi konsulteiksi ryhtyneitä epäonnistuneita ex-toimittajia ja -käsityönopettajia. Lisäksi kaiken nöyryytyksen jälkeen pitkäaikaistyöttömät pystyvät erottamaan toisistaan suuret ja pienet ongelmat. Heidän terapointiinsa ei tarvitsisi hukata aikaa eikä rahaa.

Kirjoitin tämän jutun pääasiassa kannettavalla tietokoneella väliaikaisessa Helsingin asunnossani, koska en pysty työpaikalla keskittymään työn tekoon.

Imagen pestini loppuu samana päivänä, kun tämä lehti ilmestyy. Vika ei ole Imagessa, vaan minussa ja siinä järjettömyydessä, millä työ on järjestetty, koska ”tällaista sen kuuluu olla”.

Ihmiset ovat kuulemma työllisyysmarkkinoilla vain silloin, kun he ovat työttömiä. Ei pidä paikkaansa.

En ole työtön, mutta olen työmarkkinoilla. Olen vapaasti vuokrattavissa. Ammattini on itseni myyminen, ja uskollisuuteni Kennedyn veljesten luokkaa. Mikä pahaa siinä on?

*

Jyrki Lehtola on nimetty Imagen tuottajaksi.

Image 5/1998