Jari ja Kari on lastenohjelmien Studio Julmahuvi, kirjoittaa Ilkka Pernu.
’Tämmönen se meillä kaikilla on sisällä. Tänne ne kaikki patoutumat ja traumat ja kummitukset ja möröt on ahdettu. Ja joku päivä tää levii meidän käsiin.”
Lainaus on tietenkin Studio Julmahuvin lastenohjelmaparodiasta Muksuluuri, jossa on juuri askarreltu sielu muovailuvahasta, rautanauloista ja -langasta. Yksikään televisiohahmo ei ole kuvannut lapsen ja aikuisen todellisuuden törmäämistä yhtä riipaisevasti kuin Jukka Rasilan esittämä Touko-Pouko, Muksuluurin traumojen riivaama juontaja.
Sielun askartelu on yksi kaikkien aikojen parhaista suomalaissketseistä, eikä vuonna 1998 tehty Studio Julmahuvi ole vielä kohdannut veroistaan. Julmahuvin jälkeen kotimainen sketsiviihde on ollut televisiossa niin ahtaalla, että sarjan perintö on miltei jäänyt jakamatta, mutta nyt sillä asialla on uusi sunnuntaiaamun lastenohjelma Jari ja Kari .
Studio Julmahuvin aikaan olin 17-vuotias lukiolainen. Nyt olen 33-vuotias perheenisä, joka, näin uskon, monen muun tavoin miettii Pikku Kakkosta katsoessaan, miten hyvin Touko-Pouko sopisi tekopirteiden juontajien ja halpojen Tohloppi-lavasteiden joukkoon.
Näinä pikkukakkosvuosinani yksi asia on tullut harvinaisen selväksi: kotimaisten lastenohjelmien taso on surkea. Animaation ja käsikirjoitusten taso vaihtelee. Runoja & Roskia -ohjelmassa Samuli Edelmann lausuu runoja kaatopaikalla. Muista laulaa -musiikkiohjelman kohderyhmää ovat ala-asteen musiikinopettajat ja Sanasiepparin juontaja tuo mieleen Touko-Poukon vaikka näin ei tietenkään pitäisi käydä. Herra Nokkeloa ja Jepu Neulasta pitäisi katsoa huumeiden vaikutuksen alaisena, mutta kumpikin ohjelma vaatisi eri aineet.
Jari ja Kari on ilahduttava poikkeus. Yksinkertaisesta ideasta huolimatta se ei aliarvioi katsojaa. Se myös näyttää hyvältä. 3–7-vuotiaille suunnatun kymmenosaisen sarjan perusidea kuulostaa ihan Muksuluurilta: siinä ”opetellaan monia aikuiselle itsestään selviä asioita, kuten puhelimen käyttöä tai uimahallissa toimimista”.
Kari Hietalahti esittää besserwisseriä Karia ja Jukka Rasila sanoja hokevaa Jaria. Samankaltaiset hahmot esiintyivät muutama vuosi sitten Jugistyle-sketsisarjassa, mutta vielä silloin he olivat HeiJari ja Nikkari Kari, ja heittivät pervoa läppää. Lastenohjelmaksi muokatussa Jarissa ja Karissa on monisyisempi idea. Jari on kehitysvammainen.
Jarissa ja Karissa on samanlaista dramaturgista älykkyyttä ja rohkeutta kuin Julmahuvissa, eikä ihme. Sarjan on käsikirjoittanut ja ohjannut Petteri Summanen. Tämä kaikki on hyvää palvelua julmahuvisukupolvelle, joka on siinä iässä ja elämäntilanteessa, että televisiosta ehtii katsoa lähinnä lastenohjelmia.
Ylen lasten palveluiden periaatteena on ”tukea lapsen tasapainoista kasvua sekä positiivisen minäkuvan ja maailmankuvan muodostumista”. Onneksi Yle on alkanut ymmärtää, että lastenohjelmilta edellytetään pedagogisen tehtävän lisäksi myös laatua. Jari ja Kari on lajinsa Pertti Kurikan Nimipäivät: kehitysvammainen Jari on tasavertainen toimija, usein jopa nokkelampi kuin pomottava Kari. Jankkaava dialogi – esimerkiksi pönttö-sanan hokeminen – naurattaa aikuistakin, koska Rasila ja Hietalahti näyttelevät niin hyvin yhteen.
Kun katson Jarin ja Karin vasarointia, ajatus kuitenkin harhailee ohjelman kasvattavasta piiloagendasta. Rasilan Jari-hahmosta tulee Touko-Poukon lisäksi mieleen Julmahuvi-ryhmän Ihmebantu-sarjan päätössketsin ”häpätimies”. Sketsissä ollaan valmiiksi nauretun komediasarjan kuvauksissa. Kari Hietalahden esittämä yksinkertainen hahmo paukuttaa vasaralla elektroniikkaa rikki. Kuvaustauolla hän ajautuu hämärämiesten matkaan. Ennen kuin miehet palauttavat ”häpätimiehen” takaisin kuvauspaikalle, he pakottavat tämän ampumaan yhden (katsojalle tuntemattoman) miehen. Kuvaukset jatkuvat kuten ennenkin. Studioyleisö nauraa, mutta mikään ei ole ennallaan.
Onneksi lapset näkevät Jarissa ja Karissa vain oikean vasarointitekniikan. ■
