Anna-Kaari Hakkaraisen muistokirjoitus Stockmannille: Olet nähnyt kaiken

Stockmann,

Olen miettinyt sinua, olet ollut ajatuksissani paljon.

Mietin sinua ja elämääsi, kun kuulin suru-uutisen. Luin sinusta juttuja, ahmin ymmärrystä sisälleni.

Mietin sinua ja sitä, oliko sattumaa, että sain kesällä päähäni ajatuksen Lyypekistä. Suoranaisen pakkomielteen kaupungista, josta perustajasi Heinrich Georg Franz Stockmann oli kotoisin. En tiennyt sitä vielä silloin, kun vaeltelin heinäkuun helteissä hansakortteleissa ja metsästin Thomas Mannin Buddenbrookien taloa. Mutta suru-uutisen jälkeen etsin tietoa historiastasi, aivan kuin se voisi selittää tapahtuneen. Palasin mielessäni Lyypekin kaduille ja mietin millä niistä perustajasi asui? Mistä hän osti vaatteensa, mistä tuoreet vihannekset, millaiset tilat saivat hänet tuntemaan levollisuutta? Vaikuttiko Lyypekki siihen millaisen tavaratalon herra Stockmann loi Suomeen? Halusiko hän sinulla herättää jonkin taakseen jättämän kuvan tai ideaalin eloon?

Mietin sinua hetken tositarkoituksella, mietin voisinko sitoutua vuosiksi sinuun, olisiko sinussa aihetta pidempään proosatekstiin; voisinko syntymäsi kautta kertoa tarinan siitä, miten eurooppalainen kulutuskulttuuri, porvarillinen elämä saavutti yhä laajemmat kansanryhmät Suomessa. Kirjoitinkin joitain sivuja, sekoitin biofiktioon muistojani siitä, miten jouluisin koko perhe matkustimme katsomaan jouluikkunaasi, kala-altaan lähellä olleessa kahvilassa söimme isoäidin kanssa jäätelöannosta, ja teineinä seisoskelimme Stockan kellon alla odottelemassa partiokavereitamme, joihin olimme juuri tutustuneet. He olivat ensimmäiset kotikaupunginosani ulkopuoliset ystäväni, oli ihmeellistä että saatoin sanoa ”Nähdään Stockan kellon alla”. Siihen asti olin sopinut tapaamisia ”Nähdään partiokololla”, tai ”Nähdään kirjastolla”. Olit minulle uusi elämänvaihe.

Mietin sinua edelleen joka kerta ensimmäisenä, kun sovin treffejä, työtapaamisia, tapaamisia tori.fi-myyjien ja ostajien kanssa, sinä ja kellosi olette kaupungin ainut paikka, jota ei tarvitse selittää tai täsmentää.

Mietin sinua ja muita itsestäänselvyyksiä: Oikeassa kaupungissa on mielestäni joki ja tavaratalo. Joen olen kuvitellut aina Siltavuorensalmeen, ja sinä olet ollut Tavaratalo, eurooppalaisen kaupungin symboli. Sinulla tarkoitan Stockmannin Helsingin-tavarataloa, joka seisoo Mannerheimintien ja Pohjoisesplanadin kulmassa. Tiedän, että olet kaikkea muutakin, mutta minulle olet aina ollut ja tulet olemaan tuo rakennus. Vaikka et edes ole aina ollut nykyisellä paikallasi. Kauan sitten olit Kiseleffin talossa Senaatintorin laidalla, ja mikä kiinnostavinta: sivuliikkeesi oli Kalliossa 63 vuotta, vuodesta 1897 alkaen, silloin Kallio oli kaikkea muuta kuin trendikäs luovan luokan asuinalue. Sinä myyt muodonmuutoksia ja olet itse niiden kokemusasiantuntija.

Mietin sinua ja sitä, miten lohduttavia te Tavaratalot samanlaisuudessanne olette. Kaikki se valo ja korkeus, sadat erilaiset tuoksut, kiiltävät tiskit ja purnukat, tutut nimet kauniilla fonteilla: Dior, Chanel, YSL… Kun kuljen alakerran valoaulasi läpi noiden nimien keskellä, en hetken aikaa ole Helsingissä, olen kaikkialla ja en missään. Ehkä juuri tuon tunteen takia niin monen tavaratalon liikevoitto on kasvanut voimakkaasti – Harrod’sin kymmenkertaistunut viime vuonna, opin Jani Niipolan artikkelista Fashion Finlandin sivuilla. Minulla olisi sinulle niin monia kysymyksiä.

Mietin sinua ja sitä, että olen lähes koko aikuiselämäni asunut kävelyetäisyyden päästä luotasi. Iltaisin kävelen toisinaan luoksesi, en edes tule sisään asti, käytän kelloasi käännöspaikkana, kuin uima-altaan päätyä. Tai joskus vain astelen osana iltakävelyä lävitsesi, vielä Herkun aikoihin saatoin iltakävelylläni ostaa litran maitoa luotasi, sillä se tuntui erityiseltä, paljon erityisemmältä kuin lähikaupasta. Tuulikaapin hurina, lasiovien lonksunta, kivilattia jolla pitää muistaa kävellä talvisin varovasti, kun kengänpohjat ovat liukkaat. Jostain syystä en pelkää hisseissäsi vaikka yleensä pelkään hissejä. Fobiani eivät päde sinun rajojesi sisällä.

Mietin sinua jokin aika sitten juuri yhdessä hisseistäsi (joita ohjasivat ”hissitytöt” vielä 1980-luvun alussa): Olin ostanut alennusmyynneistä (!) terveyssandaalit, tai kenkämallin oikea nimi on mule, sillä varpaita ei näy. Hississä roikutin Stockmannin kassia ja terveyskenkiäni, kun sisään astui muutama kerros alempaa iäkäs tyylikäs nainen. Kunpa saisin elää yhtä pitkään, mietin. Jos saan, haluan näyttää yhtä tyylikkäältä.

Mietin sinua ehkä eniten silloin, kun tunnen oloni nuhjuiseksi. Silloin tulen luoksesi, aivan kuin sisälläsi olevien esineiden uutuus voisi tarttua minuun kun vain koskettelen niitä, sovitan niitä ylleni, niin kuin katolisessa maailmassa pyhyys tarttuu pyhimyksistä kaikkeen mihin he ovat koskeneet. Pars pro toto. ”Tässä on lopultakin moderni arkkitehtoninen vastine roomalaisten termeille ja basilikoille, keskiajan kirkoille ja katedraaleille. Yhtä suurenmoinen ja kaunis ja yhtä tarkoituksenmukainen; heijastaen samaa tarpeesta syntynyttä luonnonpakkoa”, kirjoittaa arkkitehtisi Sigurd Frosterus kirjassaan Modernin Janus-kasvot kuvailleessaan yhtä suurinta esikuvaasi, Berliinin Wertheim-tavarataloa. Jokainen sisälläsi oleva esine on tänään uutuus mutta pian vanhentunut. Parhaimmassa tapauksessa kunnossa pidettävä, jopa museoitava – vaikka sellaisia esineitä on kai yhä harvemmassa.

Mietin sitä ja sinua, kun kävin katsomassa keväällä Olof Ottelin -näyttelyn Keravan taidemuseo Sinkassa ja luin Laura Bergerin ja Päivi Helanderin toimittamaa Olof Ottelin -teosta. Olof Ottelin oli vuosikausia piirustuskonttorisi ja sisustusosastojesi palveluksessa, toimi huonekaluosastosi taiteellisena johtajana, ja sisaryhtiösi Keravan puusepäntehtaan pääsuunnittelijana. Omaan mallistoosi kuului 1960-luvun lopussa 232 huonekalua, opin Silja Koskimiehen artikkelista kirjassa, samoin kuin sen, että sinä olit 1900-luvun alkupuolella todellinen taideteollisen osaamisen keskittymä ja kehittäjä, kenties tärkein sisustusarkkitehtien ja muotoilijoiden työllistäjä. Olof Ottelinilla oli toimisto viidennessä kerroksessasi, siellä hän piirsi toinen toistaan hienompia huonekaluja, kuten Jumbo-tuolin, joka komeilee nyt uustuotantoversiona Fasetti-designkaupan ikkunassa Bulevardilla. Sinulta tilattiin sisustuksia ja huonekalusuunnittelua myös muualle: ravintoloihin, erilaisiin oppilaitoksiin, hotelleihin, esimerkiksi naapuriisi Kämpiin. Kaikki halusivat palan sinua. Sinun kosketuksesi.

Mietin sinua ja miten paljon olet vaikuttanut suomalaiseen kulttuuriin. Olet luonut trendejä, legitimoinut ”hyvää makua”, tyylitajua. Olet luonut ja vahvistanut kulutustottumuksiin perustuvia luokkaeroja, määritellyt keskiluokkaisuuden tuntomerkkejä; mikä on milloinkin tavoittelemisen arvoista. Olet nähnyt ensitreffejä, todistanut suudelmia ja ujoja katseita, riitoja ja eroja. Edestäsi on kulkenut kulkueita, mielenosoituksia. Olet nähnyt Suomen itsenäistymisen, sodat ja lamat, nousukaudet ja pandemiat. Varmasti monta kuolemaakin olet nähnyt.

Mietin sinua ja sitä, miten jokaisen päivän päätteeksi siivoojat luuttuavat lattioiltasi roskia, laukuista tipahtaneita esineitä. Kadonneita koruja, kuitteja, kauppalistoja. Autonavaimia, vihkisormuksia, sateenvarjoja. Minne ne kaikki viedään? Onko jossain uumenissasi olemassa huone, kuin Orhan Pamukin Viattomuuden museo, jota ajattelen jostain syystä lähes yhtä usein kuin sinua. Sinun museosi ei ole koottu yhden rakastamasi ihmisen tavaroista niin kuin Pamukin vaan kaikkien heidän, jotka kulkevat sisälläsi. Ehkä minunkin.

Mietin sinua, mietin miten muutuit vuosien mittaan. En ollu aina tunnistaa käyttäytymistäsi. Etkä sinä tunnistanut minua: joskus unohdit tervehtiä, tarjota apuasi. Mutta niinhän meille kaikille kai käy ikääntymisen myötä. Ja silloin kun murheet painavat mieltä. Sinulla oli varmasti stressiä, paineita. Sinulta odotettiin paljon. Kaikki seurasivat mitä teet. Olithan paikka, jonka lempinimen jokainen tiesi.

Suru-uutinen ei tullut yllättäen. Merkkejä oli ollut ilmassa pitkään.

Toivon edelleen, että saan elää yhtä pitkään kuin nainen hississäsi. Mutta nyt tiedän, että et ole vanhenemassa kanssani. En voi enää tulla luoksesi spontaanisti kahville, tai vampyyrin lailla imemään inspiraatiota proosaani esineistä hyllyilläsi.

Olen surullinen, niin kuin aina luopumisen edessä. Mutta olen muutakin. Pyörittelen Entä jos… -alkuisia lauseita mielessäni.

Come on, sanon itselleni. Kaikki me elämme improvisoiden, ilman että olemme saaneet kertaakaan harjoitella. Joskus onnistumme ja joskus emme. Ja lopulta kaikki päättyy.

Kyllä, tulen varmasti luoksesi edelleen. Tulen, koska en ole vielä ratkaissut arvoitustasi: mitä kaikkea lopulta merkitsit minulle? Tulen, koska haluan nähdä onko sinusta vielä jotain jäljellä, jonkinlainen paikan henki, genius loci. Kuinka paljon pitää kadota ennen kuin se katoaa kokonaan?

Aina elämä jatkuu jossain muodossa. Ei minulla ole mitään Lindexiä vastaan, päinvastoin, sillä on markkinoiden paras riintaliivimalli. Lindex ei kuitenkaan ole sinä.

Siksi mietin sinua.

Kunnioittavasti muistelen.