Autot ja liikenne
Tuulilasi

Steve McQueenin myytti elää – vierailimme hänen kotonaan

Steve McQueenin myytti elää – vierailimme hänen kotonaan

Steve McQueen ei välittänyt glamourista – hän rakasti nopeita autoja, romua ja yksinkertaista elämää. Lähdimme Ford Mustang Shelby GT 500:lla Kaliforniaan seuraamaan McQueenin jälkiä.
Teksti AMS, Dani Heyne
Kuvat AMS, Hans-Dieter Seufert
Mainos

Trancas Beachilla Malibusta pohjoiseen talot Tyynenmeren rannalla näyttävät niin eleganteilta, että niitä voisi luulla osaksi elokuvan kulisseja. Suurten lasiovien ja leveiden parvekkeiden edessä aallot lyövät rannan hienoon hiekkaan. Urheilu- ja maastoautot reunustavat rantakiviä ja lämpimässä ilmassa leijuu rahan tuoksu. Yhdessä näistä kolmikerroksisista rantataloista asui King of Cool – Steve McQueen.

Ford Mustang Shelby GT 500:n ratin takana me otamme mukavan asennon ja syvennymme erääseen tarinaan. Tarina kertoo, että Steve oli juuri täällä mennyt eräänä yönä 70-luvun lopulla haulikko kädessään naapurinsa luo. Miehen nimi oli Keith Moon ja hän oli rokkibändi The Whon rumpali. McQueenia eivät raivostuttaneet hänen yökausia kestäneet juhlansa, vaan hänen kylpyhuoneensa valtavasta ikkunasta tullut valo – joka osui suoraan McQueenin sänkyyn.

Tarinan mukaan Steve pyysi häntä kerta toisensa jälkeen kohteliaasti sammuttamaan valon. Ilman menestystä. Tuona yönä hän siis marssi naapurinsa luo, kuului kova pamaus, eikä valo häirinnyt häntä enää koskaan.

Rentoa kurvailua Mustangilla

Pitipä tarina sitten paikkansa tai ei, niin tyyliltään se sopii miehelle, joka 60-luvun lopulla näytteli elokuvassa ”Bullit” kovaa kyttää ja kurvaili vuoden -68 Mustang Fastbackilla niin rennosti läpi San Franciscon, että sen jälkeen Fordilla liukuhihnat hehkuivat.   

On aika vaihtaa paikkaa, Mustangimme alkaa käydä kärsimättömäksi. Shelbyn 5,8-litrainen V8 hyvästelee meren nälkäisellä bassollaan ja murisee kumeasti jäähdytin suunnattuna kohti pohjoista. Ford on todella panostanut tehokkaimpaan sarjatuotanto-Mustangiinsa: kuusiportaisen käsivaihteiston liikkeet ovat lyhyitä ja tarkkoja, ohjausta ja alustaa on parannettu ja 8-sylinterisessä moottorissa on enemmän potkua kuin koskaan aiemmin. Joitakin uuden Shelbyn hurjuus saattaa pelästyttää. Se tuottaa parhaaseen Ponycar-tyyliin 650 hevosvoiman tehot ja yli 800 newtonmetrin vääntömomentin taka-akselille – riippumatta siitä, löytävätkö renkaat pitoa vai eivät. Coupé sopii täydellisesti McQueenin tyyliin – hänellä oli todellakin silmää nopeille kulkuvälineille. Ja hän piti romusta. 70-luvun lopussa hän farkkuihin ja ruutupaitaan pukeutuneena seurasi usein ilmoituksia autotallimyynneistä. Sillä tavalla hän eräänä päivänä löysi myös räikeänkeltaisen PT-Stearman-Doppeldeckerin, merivoimien lentokoneen 40-luvulta. Sitä kaupattiin lehdessä nimeltä ”Airplane Trader”. McQueen soitti lyhyen puhelun, osti lentokoneen 35 000 dollarilla ja mietti sitten, missä oikeastaan voisi opetella lentämään.

Kun olemme ajaneet tunnin verran Malibusta koilliseen, Ford Mustang saa ensimmäisen lepotaukonsa Santa Paulan lentoaseman varjossa. Se on kymmenen jalkapallokentän kokoinen paikka, jota ympäröivät korkeat vuoret ja jota joskus kutsuttiin ”historiallisten lentokoneiden maailmanpääkaupungiksi”. Siellä myös Steve McQueen nousi korkeuksiin ja laskeutui takaisin maan pinnalle. Täältä hän ei löytänyt pelkästään lennonopettajaa, vaan myös normaalin elämän, jota ei levottomalla rannikolla ollut. Hän ihastui tuohon meksikolaistyyliseen amerikkalaiseen kylään niin nopeasti, ettei sopivaa taloa löytynyt samalla vauhdilla. Tästä syystä Steve muuttikin tilapäisesti asumaan erääseen lentokonehalliin…

Aurinko paistaa taivaalta kohtisuoraan tuona sunnuntaipäivänä, kun me koputamme historiallisen lentokenttätoimiston oveen.  Vaaleansiniseksi maalattu hurmaava puuhökkeli on ollut täällä jo ikuisuuden, vakuuttaa Annie. Hän näyttää meille vanhoja valokuvia täynnä tarttuvaa kodikkuutta. Kun otamme puheeksi Steven, hän vastaa vaivaantuneesti. Kyllä, hänellä oli lentokoneita täällä ja lentokonehalli on vielä olemassa, se sijaitsee sivummalla. Kuvia ei kuitenkaan saa ottaa ellei ole sopinut asiasta omistajan kanssa. Annie ei tiedä onko omistaja tänään paikalla. Kännykkänumeroakaan hänellä ei ole antaa. Ystävällisesti hän tekee selväksi, ettei tämä lentoasema 32 vuotta McQueenin kuoleman jälkeenkään halua olla mikään pyhiinvaelluspaikka.

Kun me hetkeä myöhemmin ajelemme Mustangillamme avattujen peltihallien muodostaman rivistön ohi, tervehtivät vanhahkot lentäjät meitä ystävällisesti. Kiitoradalla pienet ja historialliset koneet nousevat lentoon kuin hidastetussa filmissä, ja kiitoradan kaukaisimmasta päädystä me löydämme sen tummanvihreän lentokonehallin, josta kukaan ei halua puhua. Se vaikuttaa arpeutuneelta, hylätyltä, unohdetulta. Leveästä ovesta maali on kuoriutunut irti, vasemmalla roikkuu kaksi metriä pitkä valkoinen puupotkuri, oikealla puolella näkyy irrotettu ohjaamo. Kun katse osuu ruostuneeseen tuoliin sen alapuolella, alkaa mielessä pyöriä kohtauksia kuin elokuvassa. Mielessä risteilee kuvia, joissa Steve McQueen istuu juuri tässä, mukavasti oluen ja ystävien seurassa. Hän näyttää kuvissa yhtä rauhalliselta kuin tämä paikka. Yhtäkkiä haaveilumme keskeyttää maastokuvioitu Ford F350, autosta astuu vanhahko mies, joka tervehtii ja katoaa halliin. Tilaisuutemme on koittanut.

Kun hän jälleen ilmestyy näkyviin, hänellä on kädessään litran pullo öljyä, jolla hän ruokkii avolava-autoaan. Me alamme jutella, rupattelemme Mustangista, kovista ajoista ja lopulta myös hallista ja sen kuuluisasta omistajasta.  Danny – se on hänen nimensä – pitää meistä ja alkaa kertoa. McQueen oli 70-luvun lopulla yksi hänen parhaista asiakkaistaan, hän osti kaikkea nopeista moottoripyöristä aina katulyhtyihin. Hän rakasti vanhoja esineitä ja varastoi niitä. Steve teki olonsa mukavaksi asuessaan täällä vuoden ajan, Danny kertoo viitaten kutsuvasti halliin päin.

McQueen rakasti vanhoja esineitä

Me otamme kutsun vastaan epäuskoisina ja astumme hitaasti sisään pimeään halliin, joka on tarpeeksi iso kahdelle potkurikoneelle. Sivulla olevaa kulkuovea kehystää korkea hyllykkö, jossa on värikkäitä öljykanistereita, sen vasemmalla puolella levittäytyy täyteen ahdettu työtaso. Danny kulkee edellämme verkkaisesti, ohittaa laatikkoja ja romukasoja ja osoittaa toisella puolella olevaa pientä keittiönurkkausta, joka on varustettu valtavalla mustavalkoisella kaasuhellalla. Vieressä on pieni jykevillä laudoilla vuorattu huone – wc.

Ympärillä oleva järjestynyt kaaos antaa paikalle sopivaa viehätystä. Kaiken keskeltä erottuu autoja ja lentokoneita käsitteleviä kirjoja, iso kuva esittää McQueenia metsästämässä – koko sisustus on peräisin Steveltä, sellaisena kuin se hänen aikanaan oli. Dannyn jos jonkun pitäisi tietää, sillä hän osti hallin 80-luvun alussa McQueenin kuoleman jälkeen huutokaupassa alle 30 000 dollarilla. Kalusto mukaan luettuna. Siitä lähtien hän on elänyt täällä, aivan kuten King of Cool aikoinaan.

Kun hallin valtava ovi avautuu puoliksi – se ulottuu läpi koko hallin ja saa sen tulvimaan valoa – otamme pienen aikalisän. Me katselemme hallia ulkoapäin ja kuvittelemme mielessämme McQueenin, kuinka hän siemaili täällä kahvia kolmen päivän parrassa, valkoisessa t-paidassa ja farkuissa. Jos häntä huvitti, hän puuhaili lentokoneen parissa, kävi läpi keräämiään tavaroita tai kutsui ystäviä kylään.

Dannylla on meitä varten vielä yksi huipennus. Hän menee pieneen, vaatimattomaan sivurakennukseen. Se on niin ikään aaltopeltiä, tuskin valmisautotallia suurempi. Sisäpuolelta se vaikuttaa kuitenkin pimeältä kuin metsästysmaja. Seinät on paneloitu paksuilla höylätyillä laudoilla, paksut matot nielaisevat askeleemme. Ensimmäisessä huoneessa, joka on tuskin kymmentä neliömetriä suurempi, on valtavia, täytettyjä eläimenpäitä. Toisessa huoneessa on massiivinen puusänky, sen edessä kaksi vaatenaulakkoa ja huoneen toisessa päädyssä elegantti, valurautainen uuni, suuri kuin pesukone. Sisustus on sopivasti kulunut, patinoitu. Dannyn ei tarvitse korostaa, ettei hän ole tehnyt näissäkään huoneissa minkäänlaisia muutoksia.

Kun halli illalla katoaa vähitellen Mustangin taustapeilistä, me käymme vielä mielessämme läpi kaikkea kokemaamme. Hymy kasvoillamme ulottuu korvasta korvaan, kun me kannustamme hevosemme yhä kovempaan vauhtiin. Siitä Steve McQueen olisi pitänyt.

Seuraa Tuulilasin tallin ja automaailman tapahtumia Facebookissa

Julkaistu: 1.12.2013