Aleksi Delikouras teki Spede-elokuvan ilman spedeilyä: ”Mua kiinnostavat hahmot, jotka eivät ole puhtoisia”
Aleksi Delikourasin elokuva Spede ei yritäkään olla tarkka historiikki Spede Pasasen elämästä vaan omaehtoinen tulkinta. Se saattaa närkästyttää monia, mutta Delikourasta ei jännitä.
Aleksi Delikouras ei aivan ymmärtänyt, millaiseen aiheeseen tarttui. Ehkä se oli hyvä.
Spede on elokuva Spede Pasasesta. Ei siitä kärttyisästä golfaaja-tuottajasta eikä sovinistisketsissä otsaansa läimivästä 1980-luvun televisio-Spedestä vaan miehestä ennen kuin hänestä tuli ikoni.
”Trailerin kommenteissa kansa on valittanut, että Riku Nieminen ei kuulosta Spedeltä. Ymmärrän. Mutta ei tarkoitus ollut tehdä tarkkaa tulkintaa ja historiikkia”, Delikouras sanoo.
”Fokus on tunnemaisema. Miten kärsimätön ja itsepintainen Spede oli, ja miten se vaikutti muihin.”
Speden ohjaaja Delikouras kertoo elokuvanteon tavoitteista: kuvataan kaveriporukkaa kuin ihmisiä, ei ajatella, että nämä ovat tuttuja naamoja. Ei imitoida, ei ainakaan Speden puheääntä.
Laajempi kehys on historiallisesti suunnilleen tosi – Spede, Simo Salminen, Ere Kokkonen ja Jukka Virtanen tekevät leffoja, kuten Näköradiomiehen ihmeelliset siekailut. Arvostettu ja naisten ihailema Vesa-Matti Loiri liittyy joukkoon. Mitä Delikourasin kameran edessä tapahtuu on kuitenkin tulkintaa.
”Yksi ajatus oli, ettei kukaan voi tietää, millainen Spede todella oli. Me rakensimme häilyvien muistojen henkeä visuaalisessa lookissa ja myös leikkauksessa”, Delikouras kuvailee.
”Että jotain väläyksiä ikään kuin puuttuu, että on vähän unenomaista.”
Hän korostaa, että Spede-elokuva ei ole ainakaan Speden elokuvien kaltainen vaan enemmän taide-elokuva.
Se, mikä Delikourasille alkoi konkretisoitua vasta elokuvanteon aikana, on suomalaisten kiinteä ja kipeäkin suhde Spedeen. 22 vuotta viihdekeisarin kuoleman jälkeen kaikilla on edelleen – ehkä aiempaa tiukemmin – mielipide Spedestä. Juuri elokuvanteon aikaan esille tuli uusia tietoja, miten Spede kohteli naisia, raskaitakin syytöksiä.
Delikouras on 33-vuotias. Iästään huolimatta hän on ohjannut Spedeä ennen jo yhden pitkän komedian, yhden Yle Areenan suosituimmista sarjoista (Nörtti: Dragonslayer 666) sekä kirjoittanut pari kirjasarjaa, joiden perusteella hänestä tehtiin lukemisen apostolia. Hän on myös opiskellut Aalto-yliopistossa elokuvaohjaajaksi.
”Kokemuksesta on ollut se hyöty, että kestää tämän paineen. Että kaikki suomalaiset Speden vihaajat on tuolla…”
Delikouras myöntää, että suurin osa suomalaisista, siis häntä vanhemmista, taitaa kuitenkin pitää Spedestä. Myös se on haastavaa, koska puututaan juurtuneisiin mielikuviin.
”Ajattelen, ettei sillä ole väliä. Teen niin hyvän elokuvan kuin kykenen. Spede Pasanen nyt vaan sattuu olemaan tämän elokuvan päähenkilö.”
Joku mainitsi kuvauksissa, ettei Loiri oikeasti ollut tällainen.
”Sanoin, että ei se mitään. Tämä on meidän Loirimme. Mark Hamill sanoi The Last Jedin aikaan, että tämän elokuvan Luke Skywalker ei ole hänestä oikeanlainen. Ohjaaja Rian Johnson sanoi, ettei olekaan, mutta tämä on meidän elokuvan Luke.”
Lähestymistavan onnistumisesta on ainakin se todiste, että ohjaaja itse upposi maailmaan.
”Kun kuvausten jälkeen näin kuvan Ere Kokkosesta, tuntui, että ai niin, toi on se oikea ihminen. Se ei olekaan Joonas Nordman peruukki päässä.”
Vuonna 2005 Yhdysvalloissa perustettiin videopalvelu YouTube. Vaikka YouTube ei ole mullistanut elokuvien tuotannon ja jakelun maailmaa, se on muuttanut tietä, jota voi kulkea elokuvantekijäksi.
Aleksi Delikourasista voi vielä tulla Suomen viihdemaailman kiintotähti, mutta tähänastisen uran tähtihetkistä hän saa kiittää YouTubea ja sosiaalista mediaa.
Ala-asteella Delikouras katsoi Tähtien sodat ja luki Tolkienit. Ainakin melkein loppuun asti. Se oli vaikeaa.
”Olin superhuono koulussa. Riehuin kaikki välitunnit. En keskittynyt, en jaksanut istua paikalla.”
Elokuvat kiinnostivat, ja kotona oli myös kirja, jossa esiteltiin tekemistä kulissien takana: että Predatorin puvun alla oli joku tyyppi.
12-vuotiaana Delikouras sai lahjaksi videokameran. Larppausharrastuksen ja konsolipelaamisen rinnalle tuli FatalNinja-nimisten kotileffojen teko.
”Vannotin itselleni, että tätä haluan tehdä ammatikseni. Tätä jaksaisin tehdä”, Delikouras sanoo.
Vaihtoehto vaikutti sietämättömältä.
”Äiti on kustannustoimittaja ja isä oli Kreikan suurlähetystössä töissä. Niiden työt näyttivät masentavilta. Ajatus, että istuisin työpöydän ääressä päivät pitkät ei motivoinut skarppaamaan koulussa.”
Joku kertoi, että elokuvantekoa voisi opiskella. Se inspiroi tähtäämään Kallion lukioon, vaikka keskiarvoa piti korottaa jyrkästi.
Äidin avulla FatalNinjojen käsikirjoitukset jalostuivat nuortenkirjoiksi. Ensimmäinen ilmestyi Delikourasin ollessa 19-vuotias. Mutta toisin kuin FatalNinja-seikkailuista YouTubessa, kirjasta ei tullut suoraa palautetta. Se harmitti.
Lukiolaisena Delikouras teki Kallion lukion koulutyönä YouTubeen feikkidokumentin kiukkuisesta nörtistä, joka pelaa ja riitelee äitinsä kanssa.
Siitä tuli ”massiivisen suosittu”, tekijä kuvailee.
Nörtti-videoita tuli lisää, sitten Nörtti-kirja, joka sai Finlandia Junior -ehdokkuuden ja osui harvinaiseen kultasuoneen. Mies joka sai pojat lukemaan kirjoja kuului Delikourasista vuonna 2014 Suomen Kuvalehteen laaditun henkilöjutun otsikko.
”Siitä kirjasta oli sanottu, että ei kannata tehdä, koska pelaavat nuoret eivät lue. Mä taas ajattelin, että sehän on hyvä sauma, jos aiheesta ei ole kirjoitettu.”
Delikouras valjasti someyhteisön avukseen tehdessään uusia kirjoja. YouTube tuki kirjoja ja toisinpäin.
Ilmiö laajeni. Delikourasista tuli puhuja, jonka viesti kiinnosti markkinointi-ihmisiä ja kaikkia, jotka halusivat kärryille siitä, miten digitaalisessa maailmassa toimitaan.
Ainakin hänet oli hyväksytty.
”Mä olen ollut outo eksentrinen kreikkalainen suomalaisille ja kreikkalaisille taas hiljainen suomalainen. Aina vähän ulkopuolinen, molemmissa kulttuureissa vieras. Sitten ei ehkä yritäkään aktiivisesti sopeutua.”
”On pakko olla itselleen rehellinen ja noudattaa omaa näkemystä.”
Kun Aleksi Delikouras pääsi Aalto-yliopistoon elokuvalinjalle toisella yrittämällä 2012, suomalainen elokuva ei ollut sitä, mitä se nyt on.
”Trendinä oli vähän vakavammat, synkemmät elokuvat.”
Suomalaisista elokuvantekijöistä hän ihaili yhtä, Dome Karukoskea. Tämä oli osannut yhdistää viihdyttävyyttä ja huumoria myös vähän synkempiin aiheisiin. Karukosken esikoiselokuva Tyttö sinä olet tähti oli tehnyt erityisen vaikutuksen olemalla rehdisti romanttinen komedia. Delikouras pani merkille myös sen käsikirjoittajan, Pekko Pesosen.
Aallon ohjaajalinjalle otetaan useimpina vuosina vain kaksi oppilasta. Delikouras sanoo, että hän ja samana vuonna sisään päässyt Malin Nyqvist eivät kilpailleet.
”Meillä oli niin erilaiset tyylit ja erilaiset tavoitteet.”
”Mielessäni oli Hollywood. Ensin teen Suomessa vähän nimeä, ja sitten menen Hollywoodiin. Kehtasin sen ihan sanoakin.”
Kun Delikouras muistelee nuoruuden hybristä, hän ei naura sille. Sellaista se silloin vain oli.
”Tuli sanottua kaikenlaista, mutta nyt ei enää hävettäisi, jos tekisin loppuikäni Suomessa. Täällä voi nyt tehdä laadukasta mitä vaan.”
Vähän yli parikymppisen Delikourasin urapolku näyttää jälkikäteen aivan satumaiselta. Aallon ohjaajalinjalle hakee aina yli sata, joskus lähes pari sataa toiveikasta. Haastatteluun pääsee parikymmentä, valintakokeeseen kahdeksan ja sisään kaksi tai joskus harvoin kolme.
Noste vain jatkui, sillä Nörtti-YouTube-pätkistä ja -kirjoista haluttiin tehdä elokuva. Tuotantoyhtiö oli innoissaan, samoin Delikouras, josta piti tulla ohjaaja. Hän oli 23-vuotias.
Elokuvasäätiössä oltiin eri mieltä.
”Sieltä ehdotettiin, että ottakaa vaikka joku kokenut tanskalainen tai norjalainen nuortenelokuvien ohjaaja, että ei tämä nuori mies haldaa tätä juttua. Sain sanottua, että ottakaa tai jättäkää.”
Elokuvarahoitus jäi, sillä Ylellä syntyi oivallus. Nörtti: DragonSlayer666 tuotettiin Yle Areenaan short form -sarjana, mikä oli Suomessa aika uutta sarjan lopulta alkaessa vuonna 2017. Delikouras edelleen kiittää erikseen Ylen Riikka Takilaa oivalluksesta, joka tuli ikään kuin viime hetkellä. Muuten Nörtti ei olisi koskaan siirtynyt ammattimaiseen muotoon.
DragonSlayer666:ta tekivät Ylelle kunnianhimoiset nuoret osaajat, joista monet olivat Delikourasin Aalto-kavereita ja pian Jussi-voittajia elokuvatöistään. Vaikka alusta on netti, ei voida tinkiä laadusta – päinvastoin. Nuoret ovat hyvin vaativia katsojia.
Toisen pitkän oppitunnin Delikouras sai Aallossa. Hän leikkasi kandielokuvaansa Bollingeria kaksi vuotta.
”Odotukset olivat korkeat. Se oli aika perseillen tehty, kokeellinen juttu, ja kun leikkausversioista tuli nuivaa palautetta, hävetti.”
Ensimmäinen kandityö Aallossa leimaa tekijän, Delikouras koki. Se voisi jopa määrittää tyylin loppu-uralle.
”Sen perusteella tuomitaan. Kaikki jännittivät kandielokuvia kuin olisi henki panoksena. Lopulta me julkaistiin se. Opettajat eivät olleet fiiliksissä, mutta yleisö nauroi ja rakasti sitä. Sanottiin, että tämä on ihan erilaista kuin mitä Aallossa on nähty”, Delikouras kuvailee.
”On pakko olla itselleen rehellinen ja noudattaa omaa näkemystä.”
Delikouras alleviivaa saaneensa laajan taiteellisen vapauden Speden parissa. Elokuva saa olla synkkä.
Nörtti: DragonSlayer666:n rinnalla ja jälkeen Delikouras toimi muutamien tv-sarjojen käsikirjoittajana. Nettisarjan perusteella, tai niin hän itse kokee, hän pääsi ohjaamaan pitkän elokuvan.
Punttikomedia oli draamakomedioiden osaajan Pekko Pesosen käsikirjoitus. Saman tyypin, jonka nimen Delikouras oli pannut merkille Tyttö sinä olet tähdestä.
”Kun oli mahdollisuus tehdä Pesosen kanssa, piti esittää coolia, etten muka olisi innostunut.”
Punttikomediassa Iina Kuustonen esitti kirjastonhoitajaa, joka innostuu bikini fitnessistä ja virittää kehonsa äärikuntoon.
Huumorityyliltään Punttikomedia on linjassa Pesosen kirjoittamien hittien, kuten Napapiirin sankarien, kanssa. Siitä tuli koronasulkujen jälkipyykkivuonna 2022 kohtuullinen menestys. Visuaalisessa ilmaisussa näkyi ohjaajan suunta runsauteen ja Suomessa epätavalliseen maksimalismiin. Tai kuten Delikouras itse sanoo, hän on pitänyt vähän amerikkalaisemmista suomalaiselokuvista.
”Tykkään tyylitellä ja luoda maailman, joka tuntuu omilla ehdoilla uskottavalta”, Delikouras sanoo.
”Ehkä Punttikomedian nimikin vei sen mielikuvissa vähän sellaiseen Hesburger-komedioiden maailmaan. Mutta siinä oli vahvoja elokuvallisia ratkaisuja ja sydämellisyyttä.”
Taas Delikouras mietti, tuleeko tästä leima.
”Pekon huumoria voidaan pitää vähän perseilynä. Mietin, tuhoanko urani ja leimaudunko ensimmäisen pitkän leffan tekijänä tällaisten komedioiden tekijäksi. Mutta se oli kertomisen arvoinen tarina. Ja hauska. Ihan sama vaikka pelotti, vaisto sanoi, että tämä pitää tehdä.”
Punttikomedia ei ehtinyt vielä ensi-iltaan, kun Spede kuvattiin kesällä 2022 Suomessa ja Liettuassa.
Ei ole panettelua sanoa, että Spede-elokuva on tehty tiettyyn muottiin. Sama tuotantoyhtiö Yellow Film toteutti viisi vuotta sitten elokuvan Juice Leskisestä.
Sekin sijoittui pääosin 1970-luvulle, siinäkin seurattiin tulkintaa tunnettujen ja kohtuullisen tunnettujen taiteentekijöiden miehisestä kaveripiiristä ja noususta kansansuosikeiksi, siinäkin vaimo jäi sivustakatsojaksi, sekin kuvattiin epookkisävyjen tavoittamiseksi vanhanaikaisesti filmille ja siinäkin pääosaa esitti Riku Nieminen.
Juice sai yli 180 000 katsojaa, ja jos päähenkilön tuttuuden tuomaa nostetta ajatellaan, Speden tavoite on aivan varmasti samalla suunnalla. Toivotaan kunnon menestystä. Speden budjettikin on kaksi miljoonaa euroa, puolet yli suomalaiselokuvien mediaanin.
”Kun mä olin nuori Dragonslayerin aikaan, puntti ei tutissut”, Delikouras sanoo.
”Nyt alkaa olla odotuksia.”
Delikouras alleviivaa saaneensa laajan taiteellisen vapauden Speden parissa. Elokuva sai olla synkkä, ja asiaankuuluvaa synkkyyttä oli Teppo Airaksisen ohjaamassa Juicessakin.
Delikouras ei vertausta tee, mutta Juice sai peräti kahdeksan Jussi-ehdokkuutta ja voitti kolme.
Kiitosten ja palkintojen toivominen voi olla musertava harhapolku, Delikouras pohtii. Hän haluaisi muistaa, mikä on olennaista. Mikä sai luomaan ne YouTube-hitit, joiden katsojamäärät ylittivät odotukset.
”Miksi tykkäsin tehdä elokuvia yhdessä kaverien kanssa? Miksi tykkäsin nähdä, miten ihmiset reagoivat? On hyvä, jos muuttaa jonkun elämän, mutta lähdetään nyt siitä, että jos joku vähän viihtyisi. Kaikki muu on epärelevanttia.”
”Haluan hyvän fiiliksen kuvauspaikalle. Onko elokuva sitten hyvä tai huono, on toisarvoista. Jos kaikilla on ollut kiva tehdä sitä, se on yleensä hyvä.”
Ensimmäisen haastattelun hetkellä Speden ensi-iltaan on melkein kolme kuukautta. Delikouras suhtautuu vastaanottoon vielä etäisenä asiana. Viisi viikkoa myöhemmin hän alkaa olla vakavampi.
”En haluaisi mitenkään fleksata, mutta elokuvan tekeminen vaatii paljon pokkaa. Mentaalipuoli on harvinaisen raskasta.”
Kilpailunhalu ajaa eteenpäin. Delikouras sanoo suoraan, että ilman sitä hän ei jaksaisi.
”Ajatus, että Spedestä kirjoitetaan ja se voi saada palkintoja, saa mut tekemään pari tuntia lisää työpäivän päätteeksi. Kunhan muistaa, että se ei ole tärkein asia.”
Delikouras sanoo kirjoittaneensa ylös, mistä hän Spede-elokuvassa itse pitää. Jos vastaanotto on huono, hän näkee viimeistään omista muistiinpanoistaan, miksi elokuvan teki ja miksi se hänestä onnistui.
”Mutta onhan se win-win-tilanne: jos haukutaan, saa olla taiteilija jota ei ymmärretä, ja jos kehutaan, saa olla ymmärretty.”
Delikouras nauraa.
Spedeen liittyen osa kritiikistä voi liittyä kohdehenkilön persoonaan. Hanke oli jo pitkällä, kun Lenita Airisto tuli julkisuuteen kertomaan Spede Pasasen raiskausyrityksestä. Eikä Airisto ollut ainoa. Portteja aukesi, Pasasen sikamaisuudesta oli vihdoin lupa kertoa.
Delikourasin mukaan uutisten tulva tuli hyvään vaiheeseen.
”Se puhdisti pöytää. Asiat oli sanottu, onneksi ennen kuin käsikirjoitus oli valmis. Saimme kertoa omaa tarinaamme.”
”Tuntui kyllä oudolta, että kun aiemmin olen kertonut ihan fiktiivisistä henkilöistä, tulee tuollaista… Mutta se vain enemmän kiteytti, että elokuvan Spede on fiktiota.”
Eikä Delikourasille muuten voisikaan olla kummempaa kosketusta Pertti Pasaseen, ei oikein edes yleisönä. Hänen Spede-tulkintansa päättyy ensimmäisen Uuno-elokuvan aikoihin, siis 1974. Kun Delikouras syntyi 16 vuotta myöhemmin, Uunojen menestys oli jo jyrkässä laskussa ja Pasasen bisnekset olivat kääntäneet kurssia. Tilalle oli tullut aiempaa laajemmin televisiotuotantoja. Niissäkin Pasasella oli vielä sormi yhtenäiskulttuurin pulssilla, mutta Speden, Simon ja Veskun aika suomalaisen huumoriviihteen kaapin päällä oli auttamatta ohi.
1990-luvun lopulla Spede oli televisiossa enää lähinnä Speden Speleissä pelleilevä ja riehuva, aggressioillaan eriasteista myötähäpeää herättävä savolainen vanhus.
Delikouras sanoo, ettei hän lapsena oikeastaan tiennyt Spedestä paljoakaan. Tai välittänyt. Speden kuollessa syksyllä 2001 hän oli 11-vuotias.
”En ollut fani”, Delikouras sanoo.
”Speden Spelejä katsoin ja ajattelin, että on aika kummallinen kaveri.”
Elokuvantekijänä hän löysi Pasasesta kuitenkin samastuttavaa. Jo sen, että Speden porukan elokuvanteko 1960-luvun lopulla oli kenties samanlaista välitöntä hauskanpitoa kuin hänen teinikaveripiirinsä videotouhut Vuosaaressa.
Elokuvan draaman ydin on siinä, kuka johtaa ja kuka päättää. Niemisen Spede ottaa yhteen Nordmanin Kokkosen kanssa. Välirikko on lähellä myös Aku Sippolan näyttelemään Loiriin. Parisuhteessakaan elokuvan Spedellä ei mene hyvin. Hän ei oikein osaa olla läsnä. Naiset elokuva jättää suosiolla paitsioon.
Ulkopuolisuuden ja outouden tunne on asia, jonka Delikouras tunnistaa Spedestä, ainakin oman elokuvansa tulkintana. Samoin elokuva kertoo miehestä joka suhtautuu intohimoisesti yhteen asiaan, viihteentekoon.
”Ja vielä se ikuinen taistelu: ura vai läheiset ja perhe. Samaa kysymystä oli Punttikomediassa, Nörtissä ja nyt Spedessä. Kun menee uraa kohti, kohteleeko kollegoja välineenä johonkin vai näkeekö heidät ystävinä ja ihmisinä.”
Mitä syvemmälle hän uppoutui Pasasen henkilöön, sitä enemmän esille tuli synkkiä mutta myös tuttuja ominaisuuksia.
”Mua kiinnostavat hahmot, jotka eivät ole puhtoisia. Dragonslayer oli vähän mulkku, Punttikomedian Vili on vähän mulkku. Spede on mulkku.”
Käytökseltään hyvin kohtelias Delikouras haluaa vakuuttaa, että ulkopuolisuuden tunne on ajanut häntä itseäänkin näihin suuntiin, ainakin havainnoimaan niiden vaikutusta elämäänsä ja omiin ihmissuhteisiinsa.
”Mä menen ja mä näytän. Se puskee ulkopuolisuudesta. Mutta se on hirveän yksinäinen tie.”
Delikouras muistelee Venla-palkinnon voittamista viitisen vuotta sitten. Se toi iloa pienen hetken.
”Ei se tuonut ystäviä tai muutakaan. Elämä ei voi olla tätä, on pakko fokusoida muuallekin kuin työhön.”
Ainakin Delikouras väittää ratkaisseensa asian tuolloin niin, että hän raivasi muullekin tilaa ja vähensi elokuvanteon tärkeyden määrää elämässään. Toisin kuin elokuvansa Spede.
Kamppailu ei ole sitä sorttia, jonka voi voittaa.
Vuosaarelaiset kaverit ovat edelleen Delikourasille ne, jotka pitävät hänen jalkansa maassa. Venla-palkinnon hän vei kaverinsa juhliin. Hetki näyttäytyy hänelle itselleen nyt itseironisesti aivan hoopona.
”Vittu ne kaverit nauroi!”
Namedroppailua oli pakko vähentää.
”Pitää olla ystäviä elokuva-alan ulkopuolelta. Pitää olla ystäviä, jotka eivät tee elokuvia. Pahinta on, jos alkaa tehdä työssä valintoja, jotka miellyttävät vain kollegoita. Elokuvakoulussa kliseet olivat pahinta, mutta kyllä pahinta on se, että kieltää itseltään kliseet ja sen, mistä yleisö pitää. Omaperäisyyttä on turha tavoitella vain omaperäisyyden vuoksi.”
Elokuussa elokuvasäätiöltä tuli kieltävä päätös hankkeelle, johon Delikouras on nyt aikaansa panostanut. Se ei tarkoita, ettei elokuvaa tehtäisi vaan että joudutaan odottamaan seuraavaa rahoituskierrosta.
Punttikomediaan Delikouras pyydettiin töihin, kun käsikirjoitus oli kutakuinkin valmis. Spede taas oli vasta kehitteillä, ei edes käsikirjoitusvaiheessa, kun hanke esiteltiin Delikourasille. Kummankin tuotti Yellow Film, Suomen suurin tuotantoyhtiö.
Kertahylsyn saanut seuraava elokuva on Bussi 97, ja se on ohjaajalle merkittävästi henkilökohtaisempi jo alkuvaiheissaan.
“Se kertoo Kontulan lähiöelämästä.”
Delikourasin kokemukset Itä-Helsingin lähiöistä suodattuisivat elokuvassa 16-17-vuotiaiden elämään.
“Henkilöt ovat värikäs kokoonpano.”
Yläasteella Delikouras hengasi muun muassa muiden puoliksi kreikkalaisten ja somalien kanssa. Hän sanoo välillä lukevansa itsensä mamujen joukkoon, “vaikka en ole sitä varsinaisesti”. (Haastattelutekstin tarkastettuaan hän pyytää mamu-sanan poistettavaksi.)
“Meitä oli joka lähtöön. Ja koska oltiin vähän irti Suomen kulttuurista, me kehdattiin: me fleksattiin ja kehuimme itseämme ja uskottiin itseemme. Häpeän tunne ei ole isosti elämässä, ainakaan tuossa iässä”, Delikouras sanoo.
Sitten hän kääntää teemaa.
”Mutta häpeän tunne on iso osa Bussi 97:n tarinaa. Se tulee ulkopuolisuuden kokemuksesta. Varoo tekemästä asioita, ettei olisi vielä ulkopuolisempi. Toisaalta kun ei ole mahdollisuutta olla täysillä osa porukkaa, ei välitä siitä…”
Bussi 97:n tuottaa Miia Haaviston luotsaama Tekele, jonka elokuvat ja sarjat ovat olleet voimakkaan tekijälähtöisiä sekä esitelleet nuoria ja esikoisohjaajia: Ulla Heikkilän Eden, Niklas Lindgrenin Huonot naiset, Auli Mantilan tv-sarja Transport. Jotain aivan muuta kuin Spede.
Ja mikäli omakohtainen nuorisoleffa ei lähde käyntiin, on toinenkin hanke.
”Aina jos saa rahoittajilta hylsyn, mulle tulee vain kaksi kertaa kovempi palo kehitellä”, Delikouras sanoo.
”Mulla on myös oma käsis showpainin maailmasta. Sehän on elokuvanteon kaltaista. Yleisö on mukana ja haluaa uskoa illuusioon. Mua kiinnostavat aika paljon aiheet, joilla on yhtäläisyyksiä elokuvantekoon.”
