Image

Spagettivatikaani

Spagettivatikaani

Vittu mitä paskaa.
Teksti Timo Harakka
Kuvat Tuomo Manninen
Mainos

Näihin kolmeen sanaan kiteytän analyysini Euroopan unionista. Seison Schumanin liikenneympyrässä, Euroopan unionin keskipisteessä.

Kova, musta sade työntää piikkejään takin läpi, illan märkä viima saartaa kadunkulmaan.

Rue de la Loi, Lain Katu, on Euroopan pääkatu. Se alkaa Belgian eduskunnalta, jatkuu nykyiseen EU:n ministerineuvostoon ja sen tulevaan palatsiin; matkalla ohitetaan useimmat komission rakennukset ja tässä lopussa on alkuperäinen Berlaymont; ylhäällä, säteenä erkanevan poikkikadun päässä, kalkattavat komission nykyisen päärakennuksen nuokahtaneet lipputangot.

Teräksensynkkä rakennushirviö, Berlaymonster, on samaa lajia joita pystytettiin 1960-luvulla Neuvostoliitossa, kun haluttiin osoittaa imperiumin voimaa panssarilasilla, kuparilla, raudalla – ja asbestilla. Kuten itäblokin näytösrakennukset, Berlaymont on nyt tyhjä ja hylätty. Valtavan tyhjä ja valtavan hylätty. Ontto kolossi valaisee kelmeästi aukiota, kun työläiset nakertavat sitä yötä myöten kuin kiireiset termiitit.

Berlaymont on oksentanut ulos kaiken roinan ja rakennusjätteen, joka on nyt kasattu liikenneympyrän keskelle. Outo ja kiehtova muistomerkki Euroopan unionille: betonimurskaa, tiilenkappaleita, ikkunanpuitteita, lautoja ja puisia lavoja korkeana patsaana, jonka ympärillä autot kieppuvat tasaisesti rummuttavan sateen tahdissa kuin alkukantaisessa palvomisrituaalissa.

Seison Schuman-aukiolla väristen ja ihaillen.

Rahat takaisin! Tämä ei ole Bryssel. Tämä ei ole Euroopan unioni, sellaisena kuin se meille on myyty: tilastollisen, laskelmoidun hyvinvoinnin tuotantolaitos.

Tervetuloa, hyvät naiset ja herrat, kaatopaikalle.

Olen naureskellut, että joku on voinut vakavissaan suositella Suomeen sellaista yhteiskuntajärjestelmää, jonka vararikon näkee heti kun katsoo ulos Aeroflotin bussin ikkunasta. Nyt kysyn: kuinka kukaan voi palata tästä kaaoksesta, raunio kaupungista, ja julistaa Euroopan evankeliumia?

Tänä iltana kukaan ei ole vastaamassa. Ehkä Suomen teollisuuden mainosmiehet ovat jo tässä vaiheessa tyhjentäneet Hotel Europan minibaarin. En minäkään muuten seisoisi Schumanin liikenneympyrässä, ellen olisi eksynyt matkalla ministerineuvoston kokoukseen, jossa toivon näkeväni itsensä Pertti Salolaisen.

Jos tässä olisi joku euromies, hän olisi (kuten edeltäjänsä sovjet-mies) nähnyt viidessä minuutissa, että järjestelmä on – luhistumaisillaan.

Tämän murheen alku on helppo ajoittaa melko tarkalleen kahden vuoden taakse.

Kello 12.10, kesäkuun 3. päivänä, 1992, hyvin kalpea Jacques Delors kapuaa komission lehdistöhuoneen puupaneloidulle korokkeelle ja istahtaa valtavan tähtilipun eteen. Siitä ei ollut kauankaan, kun palava pensas oli ilmoittanut, että hän oli oleva enemmän kuin pelkkä maailman suurimman tax free -puodin myymäläpäällikkö. Hän oli laskeutunut komission kahdeksannesta kerroksesta laintaulut kainalossaan, joihin oli kaiverrettu pykälät yhteisestä rahasta ja valuuttajärjestelmästä, yhteisestä sosiaalipolitiikasta, yhteisestä ulkopolitiikasta, yhteisestä armeijasta ja yhteisestä pistorasiastandardista. Viimeisestä kohdasta hän kyllä luopui; jotkut asiat ovat sentään mahdottomia.

Komission puheenjohtaja on yleensäkin sen näköinen kuin olisi juuri juonut pullon kalanmaksaöljyä, mutta tänään hän on selvästi järkyttynyt. Luettuaan lyhyen tiedotteen hän livahtaa vasemmanpuoleisesta takaovesta ulos ja jättää muut vastaamaan monisatapäisen, kuhisevan toimittajalauman kysymykseen:

Miksi Tanska äänesti Maastrichtin sopimusta vastaan?

Minusta vastaus on todella yksinkertainen.

Kansa luulee, että komissio päättää Euroopan laeista.

(Minä en tietysti koskaan luullut, että komissio päättää Euroopan laeista, etkä tietysti sinäkään, mutta ne muut, eli kansa.)

Yleisen käsityksen mukaan komissioon pääsee vain osoittautumalla ylimieliseksi idiootiksi ja kapeakatseiseksi teknokraatiksi, joten päätökset ovat kauttaaltaan järjettömiä. Ministerien isällinen velvollisuus on lentää Brysseliin kerran kuussa ja peruuttaa tyhmimmät direktiivit kaikkien yleiseksi huojennukseksi.

Todellisuudessa komissio ei päätä mitään, tai melkein mitään. Komissio ehdottaa lakeja ja direktiivejä, joista päättävät herrat Balladur, Kohl, Major… ja jatkossa Salolainen. Koska herrat ovat kiireisiä, he eivät ehdi perehtyä omiin päätöksiinsä, kuten kuuluisaan matodirektiiviin, joka kieltää matojen käytön onginnassa, koska madot stressaantuvat.

Sitten matodirektiivistä nousee metakka, jolloin ministerit kieltävät kolme kertaa olleensa Brysselissä päinkään asiasta päätettäessä. Ja koska jokaisen näkökulmasta komissio on ulkomailla ja sitä pyörittävät ulkomaalaiset, ja kun kukaan ei muutenkaan saa tolkkua EU:n systeemistä, komissio on oikein luotu syntipukiksi ja sylkykupiksi.

Se onkin luotu. Kunnia hyvistä päätöksistä kuuluu ministereille, vastuu tyhmistä päätöksistä komissiolle. Komission virkamiehet hyväksyivät järjestyksen, koska komissio oli oikeasti hivuttanut itselleen aika tavalla valtaa. Se on myös ujuttanut läpi asioita, joita 99 prosenttia ihmisistä takuulla vastustaa.

Yksi niistä oli tietysti Maastrichtin sopimus. Vaikka kansalaiset kuinka olivat väärässä, päätös on aina oikea.

Oli kehitetty peräti tieteellinen teoria, jonka nojalla yhdentymisen luultiin aina jatkuvan ja syventyvän. Yht’äkkiä se luhistuikin. Ensin Eurooppa syöksyi lamaan, sitten romahti valuuttaliito. Valtiomiehet, jotka lähes koko 80-luvun tiivistivät Eurooppaa – Mitterrand, Kohl, Delors, Hollannin Lubbers, Italian Andreotti – ovat kohta kaikki eläkkeellä. Komissio on loppukautenaan ollut pelkkä ponneton toimitusministeriö, josta monikaan ei jää virkaan, kun Delors’n seuraaja syksyllä kokoaa uutta joukkuetta.

Nyt tunnelma Brysselissä on murheellinen, vihamielinen ja epäluuloinen.

Vähemmän vai enemmän Eurooppaa? Onko Unioni kansallisten pistorasiajärjestelmien taistelutanner, vai vahva yhteisö, joka voi esimerkiksi ojentaa Bosniaan jotain lämmintä kättä pidempää?

Se ratkaistaan viimeistään vuoden 1996 huippukokouksessa, joka kulkee nimellä Maastrichtin poika. Koska Suomi liittyy Euroopan unioniin – jossittelu on turhaa, sillä pakon edessä eduskunta päättää vaikka vastoin kansanäänestystä – halusin tietää, mikä oli meidän näkemyksemme, tai kuten Pertti Salolainen sanoisi: our vision.

Rue Belliardilla, Euroopan parlamentin Brysselin-päämajassa, oltiin jo huolestuneita Suomen jäsenyydestä. Mepit (Members of European Parliament, paras vain tottua uudissanaan) saattaisivat estää sen, kun heillä kerrankin oli tilaisuus käyttää valtaa.

Jukka Oas on ainoa suomalainen Euroopan parlamentin vajaasta 4 000:stä vakituisesta työntekijästä, pitkä jäyhä nelikymppinen demari. Oas laskeskeli huolestuneena sosialistien, parlamentin suurimman ryhmän, päitä. Kokoomuksen delegaatioita luotsasi Jari Vilén, vilkas nuorukainen, jonka on pakko pukeutua hyvin jo siksikin, ettei häntä luultaisi pizzerian lähetiksi.

Oas ja Vilén eivät kuitenkaan jakaneet huoltani, että laajentumisen puolesta ei ollut esittää oikein mitään järkisyitä.

Kun taas laajentumista vastaan oli kolme vahvaa perustetta.

EU:n päätöksenteko tukkeutuisi lopullisesti kun ministerineuvostoon tulee lisää jäseniä. Britannian kahnaus määrävähemmistöstä oli pelottava enne. Toisekseen, tämä entistäkin halvaantuneempi ministerineuvosto saisi entistäkin enemmän valtaa, ellei Euroopan parlamentti vihdoin saisi Maastrichtissa luvattua oikeutta osallistua lainsäädäntöön. Tätä vaatimusta ministerineuvosto taas ei ottanut kuuleviin korviinkaan. Kolmanneksi, EU:n ainoan demokraattisen elimen vahvistaminen ei näyttänyt kummemmin kiinnostavan hakijamaita, jotka näyttivät haluavan tax free -ostoksille; poliittisesta unionista ne tuntuivat pikemminkin pyristelevän irti.

Näin tosia, tulivoimaisia ja vastaansanomattomia argumentteja vastaan laajentumisesta ei tule mitään, analysoin.

Pertti Salolainen tarvitsisi kaikki kykynsä – kun kuljen siis pimeänä ja tuulisena iltana Rue de la Loilla, edelleen matkalla ministerineuvostoon, sadetta pärskien ja vitutusta niellen – vakuuttaakseen Euroopan unionin Suomen jäsenyyden järkevyydestä.

Vain pari päivää aikaisemmin olin, itse sitä tajuamattani, joutunut Pimeyden ytimeen.

Mielettömyyden myrskynsilmään, Hulluuden aorttaan.

Ensi alkuun en nähnyt ympärilläni muuta kuin samanlaisia eurokäytäviä kuin joka ikinen päivä. Samoja formaldehydiä uhkuvia vaaleanruskeita lastulevyseiniä; samaa kahvitahrojen kuvioimaa tummanruskeaa kokolattiamattoa; samat ahtaat toimistokomerot, jotka on sullottu kapeiden alastomien käytävien varteen.

Olin komissiossa. Komission kuutososaston E-toimiston kolmosjaostossa eli kansanomaisemmin: Typerien määräysten ministeriön Rahantuhlausosaston Tukiaistoimiston Korruptiojaostossa.

Muistan kyllä haukkoneeni henkeäni. Se ei kuitenkaan johtunut muusta kuin tavanomaisesta hapettomasta kuumasta pölyisestä tunkkaisuudesta, joka vallitsee kaikilla EU-käytävillä. Unionin virkailijat eivät hengitä ilmaa, vaan säilöttyä lämmitettyä hiilidioksidia. Joitakin direktiivejä onkin mahdoton selittää muutoin kuin aivojen pysyvällä hapenpuutteella.

Maatalousosaston yhdeksännessä kerroksessa ovat Tupakka, Peruna, Juusto, Viini ja Oliiviöljy. Niihin käytetään tänäkin vuonna valtava osa 235 miljardin markan maataloustukiaisista, joka vie puolet Unionin koko budjetista. Niillä rahoilla tuotetaan – paitsi liikaa kyseisiä elintarvikkeita – noin puolet erilaisten tukiaisten väärinkäytöksistä, joita osoitettiin viime vuonna kaikkiaan 1,2 miljardin markan edestä, mutta todelliseksi tappioksi arvellaan jopa 40 miljardia.

Yritin jututtaa Oliiviöljymiestä, mutta hän kieltäytyi jyrkästi. En pääse kysymään, montako tynnyriä oliiviöljyä jokaisella EU-kansalaisella pitäisi olla kellarissaan, jos Sisiliassa ilmoitetut tuotantomäärät pitävät paikkansa. Kun komission uhkarohkeat salapoliisit löysivät tuon öljyn varastoista, 93 prosenttia oli huonompilaatuista kuin oli ilmoitettu ja mistä oli saatu tukiaisia, kolmannes ihan kelvotonta. Italian hallitukselle lähetettiin 185 miljoonan markan lasku. Toiset keplottelijat myivät oliiviöljynä soijaöljyä ja saivat 20 miljoonaa markkaa ylimääräisiä vientikorvauksia.

Oikeastaan halusin kysyä oliiviöljyvirkailijalta, kuinka oliiviöljyfarmariksi päästään. Euroopan unioni on kuitenkin selvästi terästänyt otettaan huijarijahdissa. Päätellen siitä, että jäin heti kiinni, kun yritin ”lainata” parlamentin kirjastosta raportin EU-huijauksesta.

Näillä ankeilla käytävillä (kuvitelkaa Yleisradio vuonna 1973) siis käytetään neljä viidestä EU:n budjettimarkasta, joko maatalouteen tai aluetukeen. Eikä hävetä yhtään! Ranskalaisen tupakkavirkailijan Fabian Delcros’n mielestä on ”äärimmäisen kiehtovaa” tuputtaa satoja miljoonia markkoja kreikkalaisille ja italialaisille elämäntapaviljelijöille, jotka kasvattavat joutomaalla täysin kelvotonta tavaraa kuskattavaksi tonnikaupalla ja muhkein vientikorvauksin EU:n ulkopuolelle, Albaniaan. Koska tupakka sattuu olemaan se yksi ainoa tuote, josta jopa Albaniassa on ylituotantoa (tai tuotantoa), lasti haudataan kaatopaikalle.

Nuori Fabian on ylpeä siitä, että saa tukea 200 000:n perheen perinne-elinkeinoa. (Ei, hän ei itse polta.)

Jos haluaa kerrankin nähdä asian myönteisesti, voi sanoa, että Euroopan unioni on valtava edistyksellinen tulonjakoapparaatti. Se on mahdollista vain, koska se on niin byrokraattinen ja siksi kohtuullisen puolueeton. Yhdessäkään Unionin kansallisvaltiossa poliitikot eivät uskalla suututtaa keskiluokkaa siirtämällä perheen kolmanteen autoon tarkoitettuja varoja köyhille ja kodittomille. Totta, jos saksalainen äänestäjä saisi päättää, hän ei takuulla kustantaisi verorahoillaan Pireuksen satamaa – mutta ministeri voikin nyt puistaa päätä osaaottavasti ja syyttää Brysselin tolkuttomia teknokraatteja, jotka haluavat tehdä jokaisesta Pohjois-Portugalin vuohipaimenesta miljonäärin.

Ja juuri niinhän ministeri tekeekin.

Osaston henkilöstöpäällikkö Bruno Bevillacqua näyttää orga-nogrammista, missä oikeastaan olen. Soikion alla olevasta neljästä laatikosta toinen vasemmalta, sen alapuolella olevista neljästä laatikosta toinen oikealta ja sen alapuolisesta laatikosta kolmas ranskalainen viiva. Voilà! Kuinka voisinkaan tietää, kiireetön italialainen selittää suopeasti – hänellä on ollut mahdollisuus käyttää 32 vuotta asian selvittämiseen.

Sitten vasta oivallan.

Tämähän on Karmean Kurkun Käyryysdirektiivin Koti!

Tämän talon kanttiinissa virkamies näki tarjottimella porkkanan ja määritteli sen hedelmäksi! (Ei mikään ihme – Unionin ruokaloissa ikävöin ensimmäisen kerran koulusapuskaa.)

Täällä kiellettiin ranskalaiset juustot!

Komission virkamiehellä on vain yksi puolustus: kurkun käyryysdirektiiviä ei ole olemassa. Ei porkkanadirektiiviä. Ei juustonkieltodirektiiviä.

Matodirektiivijuttua kertoo ranskalainen anti-Maastricht-poliitikko Philippe de Villiers. Se oli vain vitsi, hän selitti vimmastuneille komission miehille, jotka lyövät nyt vetoja, ilmaantuuko matojuttu brittilehtiin ensi viikolla vai vasta seuraavalla. Minkä teet. Kuka vain on valmis uskomaan komissiosta mitä vain.

Miten epistä! Ja kaikki tämä vain siksi, että yksikään komission 17 000:sta virkamiehestä ei ole kansalaisten valitsema, eikä kansalainen pääse niitä vaihtamaan, ei valvomaan päätöksiä, eikä vaikuttamaan niihin.

Itse asiassa koko järjestelmä perustuu siihen, että komissio ei ole vastuussa kansalaisille, vain omalle järjestelmälleen. Komissaari nimenomaan lupaa, että hän ei anna meidän häiritä hänen pyhää tehtäväänsä; hän vannoo Luxemburgissa pyhän uskollisuudenvalan yksin ”Euroopalle” – jollekin korkeammalle käsitteelliselle olennolle – ja tosiaan: joko kellot soivat? Komissio on kuin onkin tämän päivän Vatikaani. 

B-luokan versio, halpis-Vatikaani, jossa on säästetty lavastus- ja puvustuskustannuksissa eikä nimekkäimpiä tähtinäyttelijöitä ole saatu mukaan.

Dubattu spagettivatikaani.

Komission kaniikit ja kardinaalit eivät ole maallisen hallitsijan alamaisia, vaan oman kirkkovaltionsa asukkaita. Yksikään ei-belgialainen ei maksa veroja Belgian valtiolle tai asuinkunnilleen, vaan suoraan Unionin kassaan. Sekään ei paranna imagoa, että kansainvälisyyden apostolit eivät suinkaan halua integroitua paikallisväestöön, vaan keräytyvät omiin oikeauskoisten siirtokuntiinsa: saksalaiset Tervureniin, hollantilaiset Oudergemiin ja muut muihin ilmastoituihin slummeihinsa.

Vatikaanin tunnus on EUR-rekisteri, jota paikalliset tervehtivät keskisormella. EUR-rekisterin etuihin kuuluu, että ruuhkassa ei päästetä vaihtamaan kaistaa; pysäköintipaikalla kolhaistaan; auton kylkeen ilmestyy pitkiä, nautinnolla kaiverrettuja naarmuja ja autoradio viedään kaksi kertaa kuussa.

Euroopan unioni on pikkuinen kaupunkivaltio kaupungissa, temppelialue, joka moukaroi porvariston puistoidylliä alta pois. Tilalle nousevien mahtipontisten palatsien piirustukset on kaivettu Albert Speerin jäämistöstä.

Temppeleiden kylkeen tarrautuvat tietysti edustustot, lähetystöt, yritysten toimistot, painostus- ja tuputusjärjestöjen konttorit (tuputus korvaa tästedes vierasperäisen lobbaus-sanan). Rue Froissardin numerossa 133, aivan tulevaa ministerineuvostoa vastapäätä, sijaitsee suuren luokan tuputuskeskus. Samassa talossa ovat lääkealan suurfirma Rhône-Poulenc, Daimler-Benz ja European Roundtable of Industrialists, mantereen arvovaltaisimpien teollisuuspatruunoiden painostuskerho.

Isoimmat yhtiöt lähestyvät EU:n elimiä mieluummin itse kuin alan järjestön kautta. Daimler-Benzillä on viisi konsulttia, jotka tuputtavat näkemyksiään kuudelle eri komission osastolle. Brysselin-toimiston johtaja tai pikemmin suurlähettiläs Dr. Hanns R. Glatz edustaa myös Saksan työnantajajärjestöä OECD:ssa. Huvittavaa kyllä, hän on itävaltalainen.

Horisonttiin kohoaa Euroopan suurin rakennushanke. 200 miljardin markan Espace Leopold on 14-kerroksinen, 375 000 neliömetrin lasitalo.

Se symboloi suunnittelijoidensa mielestä päätöksenteon läpinäkyvyyttä, avoimuutta, julkisuutta. Belgialaisen vihreän mepin, Paul Staesin mukaan ”jättiläismäinen lasikammotus vain jatkaa siitä mihin Ceausescu Bukarestissa jäi”.

Joka tapauksessa: se on kaikkien aikojen kasvihuone.

Espace Leopold ei nimellisesti ole parlamentti, vaan suurpankkien omistama konferenssirakennus. Se on vuokralla parlamentilla, joka istuu siellä kokonaiset kahdeksan päivää vuodessa.

”Katsotaan kellä on isoin”, vastasivat raivostuneet ranskalaiset ja ryhtyivät rakentamaan Strasbourgiin uutta, lähes kolme miljardia markkaa maksavaa istuntosalia – jossa edustajat istuvat kokonaiset viisikymmentä päivää vuodessa.

Albert Speer kaavaili Itävallan toiselle suurelle pojalle (onneksi sota tuli väliin) niin valtavaa hallituskatedraalia, että myöhemmin on vinoiltu, että sinne olisi saattanut syntyä ihan oma ilmastonsa; sadan tuhannen ihmisen hengitys olisi tiivistynyt kupolirakenteissa paikallisiksi sadekuuroiksi. Espace Leopoldin huipulla, lasikuvun alla, voi melkein aistia parlamentin oman kasvihuoneilmiön, kun auringon kilo valuu alas 50-metriseen keskuskuiluun ja levittäytyy kaikkialle taloon, miellyttävänä, kietoutuvana lämpönä…

Koko Euroopan unioni tapahtuu sisätiloissa. Heti kun avaa ulko-oven, Euroopan unioni haihtuu näkymättömiin, olemattomiin, ja kuvaan astuu todellisuus. Niinpä Unionin asukkaat pysyttelevät huolellisesti hermeettisessä umpiossa. Tasaisessa sisälämmössä. Kaikissa rakennuksissa on labyrinttimäinen yhdyskäytäväjärjestelmä. Berlaymontin uumenista oli päästävä suoraan metroluolaan ja rautatietunneliin. Eurokansanedustaja voi hypätä Strasbourginjunasta maanalaisella asemalla ja kulkea tunnelia pitkin turvallisesti uuteen parlamenttitaloon. Näin Unionin asukkaat pysyvät omassa tyhjiöpakatussa todellisuudessaan, ikuisessa ahtaassa hämärässä suolistossa.

Me haluamme siis sananmukaisesti sisään.

Tuijotan alas kymmenien kerroksien putoukseen. Ihanteellinen paikka tehdä näyttävä paneurooppalainen itsemurha; heittäytyä suuren teräsveistoksen piikkeihin, lävistyä ja verta suihkuten raakkua iskulause vapaan Makedonian puolesta. Tai Kroatian, tai Serbian. Tai Kurdistanin.

Vuoroviikoin täällä järjestetään mielenosoituksia serbejä tai kurdeja vastaan ja serbien tai kurdien puolesta. Yhtään en onnistunut näkemään, vain kymmenien tummansinisten santarmiautojen linnakkeet, katusuluiksi tarkoitetut linja-autot, joiden ympärillä täysin-aseistetut mellakkapoliisit maleksivat. Kevyitä panssariajoneuvoja näkee niin usein Belliardin kadunkulmassa, että niillä varmaan on asukaspysäköintitunnus. Mutta koskaan ei synny edes pikkuriikkistä verenvuodatusta. Ainoastaan liikenne menee sekaisin, metrot jättävät satunnaisesti aseman väliin, muuta pikkukiusaa. Kaupunkilaiset myöhästyvät treffeiltä, junasta, kaupasta, teatterista.

Espace Leopoldin lehdistöhuoneessa suomalainen ylpistyy: jokaisessa lokerossa on Nokian telkkari. Toimittajien käytössä on 33 kanavaa, myös Filmnet ja Eurosport näkyvät. Ja TNT Cartoon Channel!

Cartoons!

Vihdoinkin: Pertti Salolainen puhuu.

Salolainen istuu MTK:n entisen ja tulevan puheenjohtajan välissä ministerineuvoston toisen kerroksen pienessä kokoushuoneessa.

On vain sopivaa, että ministerineuvosto, EU:n todellinen komentokeskus, on saanut nimensä Kaarle Suurelta, joka kruunattiin vuonna 800 uuden Rooman imperiumin keisariksi. Rakennus on Charlemagne, ja osoite on komeasti Boulevard Charlemagne.

Teekkarihuumoria. Bulevardi on täydellisen kunnianhimoton kadunnysä – ei edes puita tai mitään – ja itse talo voisi tuskin olla arkisempi ja hohdottomampi.

Luulin ensin tulleeni väärään paikkaan. Charlemagnen aula on hämärä, punaisella sametilla ja plyysillä vuorattu, kohdevalaisimet täplittävät seiniä siellä täällä. Jollei tietäisi, että täällä käytetään Euroopan unionin valtaa, luulisi olevansa Cumulus-hotellissa viikonlopun pakettitarjouksen aikaan, paitsi että vastaanottovirkailijat eivät hymyile ja lehtikioski on kiinni.

Ministeri Salolainen, kannattaako Suomi löyhää talousyhteisöä, Euroopan valtioliittoa – vai syvää poliittista unionia, Euroopan liittovaltiota?

”Onneksi”, hän vastaa, ”meitä ei ole vaadittu ottamaan kantaa asiaan.”

Vatikaani siis mokasi koko hienon hankkeen Euroopan poliittisesta unionista.

Ensin Eurooppa yhdentyi taloudellisesti. Euroopan hiili- ja teräs-yhteisöstä kehkeytyi 1960-luvulla EEC – ja kun sisämarkkinat oli täydelleen vapautettu, oli aika ajatella välillä ihmisiäkin, jotka olivat jääneet maailmanlaajuisesti liittoutuneen pääoman puristukseen.

Yhteisen valuutan tarkoitus on, tai oli, vakauttaa kansantaloudet ahnaita keinottelijoita vastaan, niin että kansalaisten taloudellinen turvallisuus voitaisiin taata. Yhteinen sosiaalipolitiikka puolustaisi työläisiä, äitejä, lapsia ja vanhuksia suuryritysten mielivallalta.

Liike-elämälle on sitä edullisempi, mitä hatarammaksi ja suppeammaksi poliittinen unioni jää. Sitä vapaammin voi kilpailuttaa Unionin maita keskenään sekä Itä-Euroopan halpatyön keitaiden, saastutuskeskusten ja veroparatiisien kanssa.

Kaikki se, mitä Suomessa romutetaan ”eurokuntoon”, on sitä, mikä EU:ssa halutaan suomikuntoon. Pohjoismailta odotetaan, siksi meidät haluttiin jäseniksi, tahtoa voimistaa poliittisen unionin sosiaaliturvaa, ympäristönsuojelua, tasa-arvoa. ”Ne on ne kolme kovaa”, Jari Vilén kehuu – mutta missään en ole nähnyt Suomen sitoumustaan ilmaisseen.

Sen sijaan suomalaista sosiaalipolitiikkaa Brysselissä edustaa ikääntynyt skinhead nimeltä Kari Jalas, Suomen teollisuuden ja työnantajien tuputtaja.

”Sosiaalinen dumppaus – jos tarkoitetaan sitä, että tuotanto siirtyy sinne, missä yksikköhinnat ovat edullisimmat, niin siihenhän pyritään”, sanoo Jalas. Voi kun saisin uudelleensijoittaa tämän Jalaksen; esimerkiksi King Kongin peräpuikoksi.

Jos vain komissio olisi tyytynyt rooliinsa, Eurooppa olisi voinut rakentaa pääomalle vastavoiman. Mutta palava pensas oli ilmoittanut Delors’lle, että komission eliittijoukoista tulisi kenenkään huomaamatta Euroopan hallitus, ja hänestä, ilman vaalia, mantereen presidentti.

Komissio ryhtyi, lapsellisuuttaan, omaksumaan kansallisvaltion tunnuksia. Oma lippu, oma kansallislaulu. Oma raha – ei riittänyt järkevä ajatus laskennallisesta valuutasta, vaan pitää saada oikeat käsinkosketeltavat ecu-kolikot ja ecu-setelisarja. Omat suurmiehet – Ranskan ulkoministeri Robert Schuman on paitsi liikenneympyrä, metropysäkki ja rautatieasema, myös Pariisin-Luxemburgin juna. Omat perinteet – Schumanin julistuksen vuosipäivä on vapaapäivä Euroopan unionissa, vaikkei kukaan Schumanilla Schumania odottava ole sellaisesta kuullutkaan.

Eihän tällaista tapahdu kuin Keski-Amerikassa! Mitä muuta kukaan järkevä tanskalainen saattoi tehdä kuin ilmaista tympääntyneisyytensä tähän omatekoiseen keinovaltioon ja sen valtiasjunttaan, herrarotuun?

Rahat takaisin!

Maastricht-katastrofin jälkeen komissio on pyrkinyt lähentymään kansaa. Se tekee laajoja gallup-haastatteluita. Se järjestää PR-kampanjoita. Huhtikuussa se avasi riehakkaasti ”Sisämarkkina-markkinat”; virkamiehet kiertävät eri kaupungeissa esittelemässä vapaakaupan uusia voittoja.

Mutta kansalaiset ovat tottuneet parempaan. Sekin on kansallis-valtioiden vika. Ne ovat demokratioita.

Vittu mitä paskaa.

Harpon kurassa. Olen matkalla Strasbourgiin, kuuntelemaan Pertti Salolaista, jonka edellinen lausunto ei mielestäni ollut täysin tyhjentävä. Mutta nyt hän kertoo visionsa Euroopan parlamentille.

Korkea aika. Sisilialainen Giuseppe Capuana ja muut ministerineuvoston painajat ovat louskuttaneet koko viime viikon 700 sivun paperinippuja, liittymissopimuksia, kiirettä kiroillen. Jo pelkkä mepeille menevä lasti täyttää 17 lavallista, paperia siinä on 10 tonnia. Ministerineuvoston 3 000 virkailijaa tuottaa päätyökseen paperia paperia paperia. Jos he käyttäisivät uusiopaperia, se riittäisi yksin panemaan Suomen metsäteollisuuden laput luukuille.

Melkein myöhästyn junasta, koska sadan metrin matka Leopold-asemalle kestää puoli tuntia. Siinä missä oli Luxembourg-aukio, kymmenet nostokurjet huojuvat valtavien betonivalu-kolossien yllä. Soraläjiä, katukivikekoja, graniittilaattavarasto. Siinä missä oli katu, on nyt monttu; ja puomien, betoniporsaiden, punavalkoisten tötteröiden, verkkoaitojen, ajoesteiden, väliaikaisten liikennemerkkien, lauta-aitojen, lankkujen, puomien labyrintti, jossa kuorma-autot, nosturit, maansiirtokoneet, henkilöautot ja ihmiset liikkuvat jonkin hahmottoman koreografian kuvioin; kaikkialla kaikuvat poraamisen, raudoittamisen, rakentamisen ja purkamisen äänet.

Paahtava aurinko liisteröi paidan selkään, kun kierrän barrikadeja, ojia, ylitän lankkusiltoja ja kuljen väliaikaisten vanerikäytävien läpi. Raivokas paniikki valtaa mielen.

Talon rankoja, huoneettomia seiniä, autiomaassa törröttäviä nokisia tiilihampaita. Tyhjiä tontteja; nyrkinkokoisia punatiilen siruja, räystään kappaleita, kaakeliruutuja, ikkunapieliä, portaikkojen kaiteita. Talorivistö on pelkkää julkisivua, jonka ikkuna-aukoista tuuli viskaa vettä, kulissi. Parvekkeesta on jäljellä vain komea takorautainen kehikko, ullakkokerrosten puolikaari-ikkunat on kivitetty rikki. Erkkereiden ranskalaiset ikkunat lonksuvat saranoillaan, alakerran kauppojen ikkunoihin on isketty laudat ja vanerit.

Quartier Leopoldia, Brysselin Kruununhakaa, pommitetaan entistäkin järjestelmällisemmin. Tuhannet ihmiset pakenevat näistä luhistuvista kortteleista, jotka korvataan 75 metriä korkeilla pilvenpiirtäjillä; toimisto- ja pysäköintihallitilaa yli 400 000 neliömetriä.

Brysseliläiset ovat jättäneet kaupunkinsa tukehtumaan mahtaviin virastokolosseihinsa, toimistotorneihinsa, moottoriteihinsä. Bryssel oli vielä kymmenen vuotta sitten miljoonakaupunki, mutta väkiluku on jo pitkään huvennut kahdenkymmenen tuhannen vuositahtia.

Bryssel tekee kituliasta itsemurhaa.

Kaupunki, jonka pitäisi edustaa Eurooppaa, jäljittelee Amerikkaa. Kaikki vanhan eurooppalaisen kaupungin tunnukset, tutut maamerkit – asuintalot, torit, aukiot, jopa rautatieasemat ja kirkot – katoavat. Turisteille on säilytetty tunnelmallinen simpukkaravintoloiden ulkoilmamuseo, mutta asuttua, elävää keskustaa ei enää ole, kuten ei amerikkalaisissa suurkaupungeissakaan – liikekeskuksen ympärille levittäytyy moottoriteiden yhdistämä loputon suburbia kuin ruoste.

Näin kaupungilla melkein irti revityn tarran, jossa protestoitiin Brysselin hävitystä:

Stop Europe.

Olin sanaton.

”Täytyy muuttaa pykälä N! Ensin täytyy muuttaa pykälä N”, kalju äijänpätkä huutaa ja paukuttaa pöytää.

Nyökkään arasti ja katson sivukarein siroa sihteerityttöä, joka tyynesti jatkaa valtavien paperipinojen lajittelua.

Kun olin menossa jututtamaan belgialaista oikeistoedustajaa Femand Hermania, kysyin Jari Viléniltä toiveikkaasti: ”Tehän kutsutte häntä leikillisesti pelle-Hermaniksi?”

”Ee-ei”, Vilén oudoksuu.

Pykälä N:n mukaan kaikki tärkeimmät asiat pitää sopia ministerineuvostossa yksimielisesti. Se ei vetele, koska päätöksiä ei synny. Eikä voida hyväksyä Euroopan perustuslakia, joka on sivumennen sanoen Fernand Hermanin luomus.Kun ottaa huomioon, että Euroopan perustuslain pitäisi syrjäyttää kaikki tuhannen vuoden aikana väsätyt kansalliset perustuslait, on yllättävää, että pumaska on vain 20-sivuinen, tätä juttua lyhyempi, helppolukuisempi ja ymmärrettävämpi. Se tosiaankin vie poliittisen unionin loogiseen päätepisteeseen: niin Kainuun työtön, Lontoon meklari kuin Kreetan kalastaja olisivat Unionin kansalaisia, samoin oikeuksin ja velvollisuuksin.

Tanskalaiset olivat sikäli oikeassa, että Eu-järjestelmän toimivaltuudet ja vastuut ovat todellisuudessakin niin sekavia, päällekkäisiä ja salamyhkäisiä, että on paras unohtaa koko juttu ja äänestää varmuuden vuoksi Ei. Perustuslaki purkaa tämän institutionaalisen tippaleivän yksinkertaisesti ehdottamalla, että ministerineuvosto ei vastedes säätäisi yksin lakeja, vaan parlamentin kanssa yhdessä. Parlamentti, alahuone, edustaisi Euroopan kansalaisia suoraan, ja ministerijoukkue, ylähuone, kansallisvaltion etuja. Molemmat tekisivät päätöksiä enimmäkseen yksinkertaisella enemmistöllä. Komissiolle jää valta rajoitettuun lainsäädäntöön, mutta jos komis-siosta ei tule lakiesitystä, ala- ja ylähuone voivat ideoida sen itsekin.

Herman sanoo rakastettavasti hymyillen, että kansalaiset kyllä kannattavat perustuslakia jos vain tajuaisivat kannattavansa.

”Kansalaiset ovat huomanneet, että kansallisvaltiot eivät kykene takaamaan Euroopan sosiaalista, sotilaallista ja taloudellista turvallisuutta. Toisaalta Euroopan unioni ei saa luottamusta, koska se ei toimi demokraattisesti ja avoimesti. Jotta ratkaistaisiin molemmat ongelmat yhtäaikaa” – hän heiluttaa paperinivaskaa päänsä yläpuolella kuin voitonlippua – ”on päädyttävä Euroopan perustuslakiin.” 

Perustuslaissa on ihan hyvä sointi, mutta siinä on vain yksi vika: sitä ei koskaan hyväksytä. Yksikään hallitus ei ole niin hullu, että luopuisi vallastaan.

Omissa maissaan hallitukset joutuvat aina hyväksyttämään omat lakiehdotuksensa parlamentissa. Euroopan unionissa hallitukset, ministerineuvoston ominaisuudessa, tekevät lait itse. Eli jos Suomen hallitus ei pysty pakottamaan eduskuntaa hyväksymään lapsityövoiman käyttöä, se voi teettää lain Brysselissä – ja se kumoaa kansalliset säädökset.

Ministerineuvosto kokoontuu Charlemagne-rakennuksen 14. kerroksessa, suljettujen ovien takana. Se tekee päätökset kollektiivina. Mitä meidän ministerimme siellä sanoi, väitti tai vaati, sitä emme saa tietää. Ministerillä on valta 350 miljoonaan ihmiseen, mutta ei vastuuta kenellekään.

Salainen ministerineuvosto on yhtä demokraattinen kuin vapaamuurariloosi. Ministeri, vaikka onkin vaaleilla valittu, ei ole tilivelvollinen valitsijoilleen, eikä siis loppujen lopuksi edusta heitä. Kukaan ei voi kyseenalaistaa hänen päätöstään, asettaa sitä avoimeen poliittiseen kilpailuun.

Ministerikin on kardinaali, kansalaisten ulottumattomissa.

Sopivassa kohdassa kokousta ministerin tiedottaja astuu hissiin, joka kolahtaa alas ensimmäisen kerroksen lehdistötiloihin. Kun giljotiiniovet loksahtavat auki, hänen eteensä avautuu virkamiehen paratiisi.

Aula sinänsä on rujo ja ränsistynyt. Vaatimaton kanttiini ja kymmenkunta nuhjaantunutta sohvaa, kuin pienehköllä itäeurooppalaisella lentoasemalla.

Tiedottajaan takertuu oitis kolmekymmentä toimittajaa, syleily-etäisyydelle. Kaikki janoavat hänen lausuntoaan – olkoon vain muokattu, väritetty, sopiva, edullinen, puolueellinen. Muutakaan tietoa ei ole.

Hän on se kuuluisa Korkea Virkamieslähde, Neuvotteluja Läheltä Seurannut – ja kaikki kurottuvat hänen puoleensa. ”Puhu kovempaa”, huudetaan ulommasta piiristä, mutta hän käyttää nyt valtaansa kuiskata. Tiedottajan ympärille puristautuneet kallistavat päätä hartaasti lähdettä kohti, metelöiviä ohikulkijoita hyssytellään. Ihmisjoukko nielee hänet täydelleen. Kuulutukset häiritsevät, ne tulevat tajuttoman kovaa, särkyneesti – ja kuten lentokentällä, siitä ei saa mitään selvää, ellei sitten lento Bukarestiin lähde portilta 9.

Tiedottaja sanoo mitä tahtoo, mikä ei ole paljon, eikä kerro muuta. Ilmoitus on tehty.

Hissin ovien sulkeutuessa hän kuulee sihinää ja sähinää. Vasta ylhäällä, istuutuessaan jälleen suorakaiteen muotoisen neuvottelupöydän takariviin seinänvierustalle, hän tajuaa naurahtaen, mitä hänen peräänsä tohistiin:

Mitäsesano? Mitäsesano? Sanoksemitään?

Janne Vapaavuori hikoilee. Ministeri Salolaisen nuori erityisavustaja saapuu vähän väliä Jari Vilénin luo salin takaosaan. Miten Pertti pärjäsi?

”Tiukka paikka Pertille. Pertin pitäisi vielä korostaa, että me ei haluta vain vapaakauppaa, vaan laajempaa yhteistyötä, poliittista”, Vilén näyttää muistiinpanojaan, ”Kato.” Vapaavuori nyökkää poissaolevasti ja poistuu.

Meillä on pulla uunissa, jäsenyys saattaa sittenkin toteutua, joskin vieläkin epäilen. Pääministerit Kohl, Lubbers ja Dehaene ovat painostaneet meppejä hyväksymään liittymissopimukset. Sekin auttaa, että puolueet uhkaavat pudottaa ei-äänestäjät tulevien vaalien ehdokaslistoilta.

Salolainen on saapunut Strasbourgiin sinisessä puvussa, joka on muodostunut hänen tavaramerkikseen. Hän puhuu Gro Harlem Brundtlandin, Carl Bildtin ja Itävallan varakanslerin jälkeen. Kuten kaikki hyvät puhujat, hän improvisoi lopuksi ohi kirjoitetun puheen, suorastaan rock’ n’ roll -henkeen:

Let’s Have a Union / Let’s Build Europe / Together.

Kansanedustajat tulittavat kysymyksiä tiukkaan sävyyn:

”Vaaditteko Ioanninan kompromissin kumoamista?”

”Osallistutteko Schengeniin?”

”Hyväksyttekö kolmannen pilarin?”

Ja tietenkin yksi herra huutaa ja hakkaa pöytään niin tarmokkaasti, että kopissa englanninkielen tulkkikin tempautuu kiljumaan ja heiluttamaan käsiään sanoman tehostamiseksi: Haluatteko muuttaa Maastrichtin sopimuksen pykälän N?

Vastauspuheenvuorossaan Salolainen välttää viisaasti puuttumasta pykälään N, tai sen koommin muihinkaan kysymyksiin.

”Menikö hyvin”, Vapaavuori säntää taas kysymään Viléniltä. Tämä vakuuttelee, mutta Vapaavuori on epävarman tyytymätön. ”Se meni susta hyvin?”

Meni, meni. Salolainen täytti kaikki odotukseni. Nyt olen kuullut, mitä Suomi Euroopan unionille antaa, mihin sitä viemme.

Salolainen on selvästi parhaimmillaan jammaillessaan vapaasti perinteisen 12-tahtisen bluesin kehikossa, ja sieltä kristallisoituu kertosäe, jota hyräilen vielä tulevina viikkoinakin:

If you think we have no opinions / You have a false opinion / We do have opinions / And we tell our opinions / When we are at the same side of /The table.

”Ei se ole cartoons”, tanskalainen toimittaja huomauttaa, kun yritän löytää oikean kanavan lehdistökeskuksen telkkarista.

”Se on carton, puhujalista. ”

Hemmetti. Miten nyt saan luotettavan kuvauksen siitä, kuinka Euroopan parlamentti jännittävien vaiheiden jälkeen hyväksyi hakijamaat jäseniksi? Pitääkö tässä mennä haastattelemaan jotakuta?

Strasbourgin hyväilevän lämmin, tyyni kesäilta on vaihtunut varoittamatta kylmännihkeäksi sadepäiväksi. Sitä ei Euroopan parlamentin sisälämmössä tietenkään huomaa. Hermonsa menettänyt itävaltalaistoimittaja yrittää saada työpistettä, turhaan, hänet ohjataan toisella puolelle taloa.

M6-kanavalla Lassie tottelee ranskaa, seuraavalla bingo-ohjelma, seuraavalla sanapelivisailu. Lastentunti Ranskan kolmosella. NHL:n pudotuspeleissä New Jersey voittaa Buffalon 2–1.

Itävaltalaistoimittaja palaa entistä tuohtuneempana: ”Siellä ei ole edes sähköä! Kuinka voin tehdä työtäni!” Virkailija ei enää osaa englantia.

Jaossa 10 000 Saksan markkaa Lindnerin ja Joyensin perhejoukkueiden välillä. Tiibetin sävyisten munkkien luonnonläheinen elämäntapa sopisi esikuvaksi turhan kiihkeille länsi-ihmisille.

”Tsemppiä”, kannustan itävaltalaista, kuin olisin vanhakin konna. ”Tiedäthän, täällä vallitsee viidakon laki. ”

Istuntosalikanavalla jatkuu laajentumiskeskustelu. Puheenvuorojen maksimipituus on jukebox-standardin mukainen kolme minuuttia, useilla on vähemmän, mikä tekee keskustelusta aidosti kiinnostavan. Suurella tulostaululla sekunnit juoksevat kuin urheilukisoissa, ja kun aika tulee täyteen, melkein odottaa tietokilpailusta tuttua summeria.

En silti tajua, miksi emme voineet jäädä kotiin katsomaan televisiota. Päivärahojen vuoksi, veikkaan. Sosialistiryhmän Luis Marinho muistuttaa omassa kolmeminuuttisessaan jäsenmaiden suurista valtiohenkilöistä: Kreisky, Brundtland, Palme.

”Ja Salolainen”, mutisen. Jean-Marie Le Pen on kerrankin paikalla, hänellä on häikäisevä iso kelta-musta-raidallinen solmio. Minuutissa hän visioi Vaterland-Euroopan, joka ulottuu aina Ryssien rajalle. Äärioikeisto kannattaa erityisesti Suomen jäsenyyttä, se on kuulemma ensi askel Königsbergin palauttamiseksi oikeille omistajilleen.

”AA!”

”A niin kuin Adolf?” Sat 1: saksankielinen Onnenpyörä.

Itävaltalainen toimittaja seisoo yhä vieressäni ja hymyilee jostain syystä kiitollisesti. Meillä uusilla jäsenillä on tosiaan oppimista Euroopan unionissa. Me otamme kaiken kirjaimellisesti, uskomme miehen sanaan, pidämme sopimuksista kiinni. Olemme juuri sitä porukkaa, joka tosiaan kääntyy henkilökunnan puoleen, kun pyyhe on loppunut.

Komission virkamies on huolissaan, miten suomalaiset pärjäävät Euroopan unionissa. ”Teillä ei ole mitään oikeita ongelmia. Teillä ei ole vakavia luokkaristiriitoja, ei valtavia alueellisia eroja, ei roturistiriitoja, kansallisuuksien ja kulttuurien välisiä törmäyksiä. Ette ole tottuneet ankaraan juonitteluun, sen näki jäsenyysneuvotteluissa, ette vaadi paljon. Olette niin kohteliaita. Kuvittelette että vastapuoli ei ymmärrä. Kyllä vastapuoli ymmärtää, se ei vain anna teille sitä mitä pyydätte!”

”Älä välitä”, hän lohduttaa, ”jahka tutustutte tähän hulluun koneistoon, huomaatte että sitä voi ohjata ja käyttää omiin tarkoituksiin, jos vain osaa ja tahtoo.”

Kerron, että meillä Suomessa suuri ylpeydenaihe on että ainoana Euroopassa maksoimme sotakorvaukset viimeistä penniä myöten. Hän hymyilee kohteliaasti ja tilaa kofeiinittoman espresson.

Kotona tuijotan lumoutuneena komission maatalousosaston järjestelmäkaaviota, joka on elokuvajulisteen kokoinen.

Ylijohtaja, Directeur General, on ranskalainen, korkeinta palkkaluokkaa A1 kuten 21 kollegaansa. Kolmen vuoden sisällä joku heistä on suomalainen. Apulaisjohtajia on neljä, espanjalainen, britti, italialainen ja saksalainen. Heitä on kai vähän toista sataa, suomalaisvirkamiehille ehkä viisi A2-paikkaa. Kunkin alaisuudessa on kolme tai neljä osastopäällikköä; jokaista EU-kansallisuutta, ja näistä jokaisella muutama toimistopäällikkö. Nämä 40–50 suomalaista A3-virkaa ovat niitä, joissa kunnianhimoiset nuoret tekevät uraa järjestelmän sisällä.

Palkkaluokkaan liittyy myös ikkunakiintiö.

Komissaari Padraig Flynnin isosta huoneesta avautuu panoraama Brysselin kattojen yllä viikatteina heiluviin nostureihin. Kalustus – unionin lippu, jykevä työpöytä, mustat upottavat nahkanojatuolit – yrittää jäljitellä amerikkalaista valtiomiessisustusta, joka taas oli jenkkien käsitys Vanhan mantereen herrakerhosta.

Telefax-osaston Josee Roemaet, joka ilmoittaa ylpeästi tittelikseen vain fonctionnaire, virkailija, nauttii 1/2 ikkunan kiintiöstä. Fonctionnaire suhtautuu stagiaireen, harjoittelijaan, suunnilleen samoin kuin lemmikkiään ulkoiluttava eduskunnan puhemies koirapuiston jätteidenkerääjään. Espanjalaisella Felicia Fernandez Cuellarilla on käytössään nolla ikkunaa, tilassa, jota voisi imarrellen luonnehtia vaatekaapiksi. Ei hänellä ole puhelinta tai tietokonettakaan, hänellä on vain sanakirja, kynä ja pari arkkia viivoitettua paperia johon hän kääntää päivät pitkät jotakin kirjettä, nimi ovenpielessä on kirjoitettu maalarinteipin pätkään. Seinälle nastoitettu nelivärikuva aurinkorannasta kai muistuttaa Feliciaa siitä, että jos hän saa vakituisen viran, se on elinikäinen. Julkishallinnon ”kipeät mutta välttämättömät leikkaukset” eivät koskaan, koskaan, koskaan ulotu komissioon.

Jäsenmaat vahtivat etujaan komissiossa siten, että eri kansallisuudet ja politiikat ovat kaikilla tasoilla toistensa päällystakkeina. Se on rankkaa peliä.

Komission sosiaaliosaston ylijohtajaksi nimitettiin kova ja kokenut espanjalainen sosialisti vahtimaan irlantilais-katolista komissaaria. Flynnin työnäyte sosiaalialalta oli se, että hän oli juuri pannut putkaan perheenjäsenen raiskaaman irlantilaistytön, joka yritti matkustaa Englantiin aborttia saamaan. Kun menemme kuvaamaan komissaaria, hänen avustajansa vannottaa, että komissaarille ei saa missään tapauksessa näyttää sitä Imagen numeroa, jossa Angelika Kallio on kannessa alasti. ”Eihän teillä ole sitä mukana, eihän”, nainen tiukkaa yhä uudestaan, ja, ellei se olisi säädytöntä, tekisi varmaan ruumiintarkastuksen.

Flynnin espanjalainen päällystakki ei vain osannut -englantia, eikä komissaari suostunut puhumaan ranskaa, vaan asioi suoraan brittiläisen apulaisjohtajan kanssa. Kului vain neljä kuukautta, kun Jacques Delors’n faksista rutisi kyynelehtivä eroilmoitus täynnä kirjoitusvirheitä.

”On meillä postiosastollakin kaikkia kansallisuuksia”, sardinialainen Mario Mereu huomauttaa.”On espanjalaisia, on italialaisia, portugalilaisia, yksi marokkolainenkin. ”

Kun tarkastelen organogrammia tarpeeksi keskittyneesti, näen kahdeksannen kerroksen lohduttoman yksinäisyyden.

Suomalainen osastopäällikkö istuu Brysselin synkistyvässä illassa. Alaiset eivät tervehdi, kukaan ei muka osaa englantia, mitään ei tapahdu, paperit ovat vahingossa hukkuneet… ja pahinta kaikessa, kukaan ei ole vieläkään vaihtanut vessan pyyherullaa.

Ikuinen sade koputtaa kylmällä sormellaan toimiston ikkunaa. Hän ei voi käsittää, miksi jätti taakseen mukavan virkauran, pakotti vaimonkin luopumaan sosiaalijohtajan toimesta ja nyt se vain löhöää lähiössä ja marisee varastetusta autoradiosta.

Osastopäällikkö astuu ulos, avaa tähtirengaskuvioisen sateenvarjonsa, ylittää Rue de la Loin ja istahtaa Hotel Europan baariin. Kolme maakuntien suomalaista eurokansanedustajaa juopuu tarmokkaasti. Yksi yrittää puhua englantia, kun kerran Sirkka-Liisa Anttilakin opetteli. Heidätkin on paiskattu tänne betonierämaahan, jonne kaikki maailman Itä-Pasilat vaeltavat kuolemaan.

Viina on liian halpaa, lounaat liian pitkiä, illat liian pitkiä, kaikki on liian tylyä ja rumaa ja vaikeata ja turhaa – vittu mitä paskaa.

Ei muuta kuin kuula kalloon.

Bang! Bang! Riemu on katossa. Säpsähdän joka laukauksella, kun Itävallan eurointoilijoiden ”Ja für Europa” -ilmapallot osuvat sikareihin, joita juhlan kunniaksi röyhytellään. Strasbourgin lehdistökeskuksen baarissa on kuuma tungos kuin tangomarkkinoiden puhvetissa sen jälkeen, kun neljä hakijamaata hyväksyttiin ylivoimaisella ääntenenemmistöllä Euroopan unionin jäseneksi. Kaikki hikoilevat onnellisina halailevina kimppuina, Jukka Oas polttelee myhäillen kyynärvarren paksuista sikaria, jollaisen hän nuorena miehenä vuonna 1976 Havannassa nautti jokaisella aterialla… ei kun ateriana. Toimittajat vaativat Suomen EU-edustustolta lisää kuohuviiniä, ja saavat.

Paikalle saapuneet suomalaiset kokoomuspoliitikot esiintyvät mielellään ikään kuin heille kuuluisi kaikki kunnia. Kepun Olli Rehniä, vihreiden Paavo Nikulaa ja demareiden Erkki Tuomiojaa ei tahdo saada skoolaamaan, vaikka kuinka kuvaaja anoo.

Erkki Liikanen on hyvin taitava. Suurlähettiläs panee lasin äkkiä pöydälle kun kamera lähestyy, mehevästi hymyileviltä huulilta -puoleenväliin ehtinyt anekdootti jäätyy huolestuneeksi ilmeeksi, ja samalla hän on kadonnut syrjemmäs: Houdini!

Liikanen ei suostu kohottelemaan maljoja. Mitään kekkereitä hän ei myöskään järjestä. Tulee vain puheita, kuinka euroeliitti juhlii jo ennen kansanäänestystä.

Liikanen on tietysti oikeassa.

Miksi suurlähettiläs vaarantaisi asemansa, joka kansanäänestyksen jälkeen takaa hänelle enemmän valtaa kuin kenellekään muulle Suomessa.

Vaikka kaikki marisevat, että EU:n päätöksenteko on ”epädemokraattista”, arvelen, että on vaikea siirtyä kahdeksasta-neljään-politiikkaan. Vallankäyttö halutaan mieltää sankarien spektaakkeliksi, ei komissiossa nyhjäämiseksi tai parlamentin komiteoissa uurastamiseksi.

Sota on politiikan vertauskuva. Haavisto taisteli sokerikiintiöistä. Pangalos antautui. Salolainen hyökkäsi, piti tulosta voittona. Neuvotteluhuoneissa syntyy puolustusasemia ja rintamalinjoja taajemmin kuin Kannaksella, ja aseveliakseleita.

Ministerineuvoston kokouksilla on yksi päämäärä muiden yli. Jokaisen pitää poistua voittajana, kuten John Major Maastrichtin huippukokouksesta: ”Game, set and match to Britain.”

Suurin osa päätöksiin käytettävästä ajasta kuluu pykälien ratkomiseen, sanamuotojen kiillottamiseen, verbien vanutteluun. Jotta jokainen ministeri saa selityksen parhain päin, tarvitaan kirurgisen tarkkaa diplomaattista koruompelua. Juuri siksi Maastrichtin sopimuksesta tuli niin käsittämätön.

”Luojan kiitos tämä on vain peliä, eikä todellisuutta”, summasi muuan ministeri hilpeästi erään valmistelupalaverin Edinburghin huippukokouksen alla 1992.

”Huippukokoukset” ja ”loppurutistukset” tiivistävät monimutkaiset ja pitkäveteiset valmistelut öisiksi sotaleikeiksi. Näkymätön ja byrokraattinen muuntuu helppotajuiseksi… seksikkääksi politiikaksi.

Edinburghin kristallikruunujen alla muuan brittidiplomaatti puntaroi aurinkoisesti: ”Hassua, että maailmanpolitiikan suuret linjat ratkaisee se, kuinka väsynyt tai pirteä neuvottelija on.”

Euroopan kohtalo riippuu verensokerista.

Näitä suuria urheilujuhlia komissiossa ja Euroopan parlamentissa pidetään kaiken pahan alkujuurena. Varmasti näytöspolitiikka tuottaakin surkeita tuloksia ja voi olla maailman järjettömin, epädemokraattisin tapa paaluttaa merkittäviä poliittisia linjoja. Mutta sellaisena me kai sen haluamme.

Näitä koitoksia varten suurlähettiläs Liikanenkin on ryhtynyt juoksemaan maratonia ja mainostamaan ympäriinsä, että Pariisin kisa taittui aikaan 3.49.

Nämä maratonit, mieskunnon legendat, ovat poliitikoille välttämättömiä. Kun Suomen jäsenyysneuvotteluissa toimittajat ja neuvottelijat valvovat yhdessä 48 tuntia, syntyy talvisodan yhteishenki, roolien rajat katoavat. Jopa niin, että toimittajat söivät neuvottelijoiden voileivät, mistä ulkoministeriö vielä pari viikkoa jälkeenpäin motkotti.

Se saattoi ratkaista aluetukirahojen kohtalon.

Mitä enemmän Euroopan unioni on Suomelle vain taistelua kansallisista eduista, taloudellisesta hyödystä – eikä se kaikesta päätellen muuta ole – sitä enemmän valtaa on ulkoministeriön ”pojilla”. Ja sitä merkittävämpi Erkki Liikanen.

Kaikki Suomessa ovat tietävinään, että Liikanen on kiinnostunut komissaarin paikasta. ”Aina puhutaan siitä komissaarista”, hän toppuuttelee seuraavalla viikolla Suomen EU-edustustossa, joka on epäviihtyisä kuin askeettisimman suomalaisen designin näyttelytila vain voi olla. Se on muuten täsmälleen samanlainen – harmaansinistä sisustusta ja taideteoksia myöten – kuin Daimler-Benzin suurlähetystö.

”Eihän komissaari ole kansallisten etujen kannalta tärkeä. Minä olen tyytyväinen nykyiseenkin tehtävääni. Coreper on avainpaikka. Siellä Suomen maitokiintiöt määritellään.”

Ja paljon muuta; arviolta 80 prosenttia Euroopan unionin päätöksistä ratkaistaan Coreperissa, jäsenmaiden EU-suurlähettiläiden neuvostossa. Se kokoontuu joka keskiviikko valmistelemaan ministerineuvoston kokouksia saman Charlemagne-rakennuksen samaan 14. kerrokseen.

Kun ministereillä ei ole aikaa eikä edes halua tehdä päätöksiä komission tuhansista lakiesityksistä, väliin luotiin Coreper – jota ei edes mainita missään yhteisöjen perussopimuksista.

Suurlähettiläiden päätökset tuodaan ministereille valmiiksi sovittuina eli A-kohtina, jotka ministerineuvosto vain siunaa. Sitten ministerit selostavat tv-kameroille, että ”asiasta käytiin perinpohjainen keskustelu jonka ansioista saavutettiin rakentava yhteisymmärrys.”

Coreper on kaikkien aikojen salaseura. Kerhon jäseniä yhdistää paitsi keski-ikä ja miehinen sukupuoli, myös vauras tausta, eliittikoulutus ja menestyksekäs ura ulkoministeriössä, joka on jokaisessa maassa sisäsiittoisin, bysanttilaisin ja kansanvallalta koskemattomin klikki – ohjenuoranaan vain diplomaattinen ”valtiollistettu konnamaisuus”, kuten Egon Friedell -vainaa sanoi.

Nämä 12 diplomaattia, ”valheen mestarit, helvetin kätyrit, pahin laji konnia”, tekevät päätöksiä kaupasta, ympäristöstä, kalastuksesta, liikenteestä; he sopivat keskenään paljonko Kiinasta saa tuoda magnesiumia, montako kartonkia verovapaata tupakkaa, viedäänkö työaikalainsäädäntöä ollenkaan eteenpäin.

Coreperin miehillä on enemmän valtaa kuin ministereillä, koska vaalit eivät vaihda heitä, kukaan ei valvo heitä, ja koska he ovat Vatikaanin sisällä. Heillä on enemmän valtaa kuin komissaareilla, koska he vievät päätökset läpi, heitä ei vihata koska heitä ei tunneta, he eivät ole ulkomaalaisia. Heillä on enemmän valtaa kuin Euroopan Parlamentin jäsenillä, koska kenellä tahansa on enemmän valtaa kuin Euroopan Parlamentin jäsenillä.

Edes Erkki Liikasen takia Suomi ei siirry Keski-Euroopan aikaan, vaikka vannomatta paras. On sateinen torstai-ilta Brysselin Rue Treves’llä, ensi vuoden kesäkuussa. EU-suurlähettiläs – joka ei välttämättä ole Erkki Liikanen – ei millään ehdi perjantain aamukoneella palavereihin, joten hän astuu työpäivän jälkeen virka-autoon, joka vie hänet Zaventemin lentokentälle. Lähettiläs lentää Helsinkiin Finnairin iltavuorolla 19.10 joka on perillä 22.45.

Aamulla suurlähettiläs vetää ulkoministeriössä kansliapäällikkö-kokouksen. Moni tietää istuvansa Merikasarmin kahvipöydässä turhaan; hänen alansa ei kuulu niihin, joissa Suomi silloin tällöin profiloituu. Nekin, joita suurlähettiläs kuuntelee, esittävät kohtuuttomia ja asiantuntemattomia vaatimuksia. Lähettilään hajamielinen katse viipyy Katajanokan selällä: meri Brysselistä puuttuu, siksiköhän kaupunki on niin tukahduttava?

Ulkoministeriön neuvottelussa hallitus, teoriassa, evästää suurlähettilästä. Käytännössä lähettiläs kertoo ministerille ja virkamiehille, mitä hallitus voi ja ei voi Brysselissä tehdä. Ulkoministeri nyökkäilee. Hän käy Brysselissä kerran, kaksi kuukaudessa, ja on täysin lähettilään varassa.

Vaimo poimii suurlähettilään autoon, he lähtevät viikonlopun viettoon. Lähettiläs haluaa olla mökillä kun voi, koska juhannus menee kuitenkin töissä. Kesäloma koittaa vasta elokuussa, kuten kaikilla EU:ssa.

Autoradiossa soi tuntematon musiikki. Maisemat ovat muuttuneet, ja maa.

Verleyen, Aerden, Coffin.

Van Hoorick, Willaert, Müller, Choveau, Daemens, Billiauw, van de Mert, de Wit, Volckaerts, Verbruggen, Samson, Henin, van Haesenbrouck, Dresselaers, Hellings, Lampin, Desager, Vanderheyde, Dens, Cap, Smeyers.

Pienimmänkin belgialaisen kylän vaatimattomimmalla hautaus-maalla on kivinen muistomerkki, jonka teksti on kulunut jo lähes lukemattomiin, erottaa vain vuosiluvut 1914 ja 1918.

Nämä 39 samanlaista pientä laattaa, sarjatuotantoa, löytää heti Euroopan pääkaupungin ulkopuolelta. 20-vuotias Louis Daems ja neljätoista muuta poikaa kuoli heti syys-lokakuussa 1914, kun Saksan armeija miehitti Belgian, vain kolme kuukautta Sarajevon laukausten jälkeen. Päivälleen 29 vuotta nuorempi Karel Fredrix kaatui samanikäisenä, viikko ennen joulua 1942. Isänmaan puolesta.

Voi kysyä, minkä isänmaan. Belgian rajat on aina piirretty suurvaltojen neuvottelupöydällä, sen jälkeen kun maa on käyty sotimassa matalaksi. Belgia on ei-kenenkään maa, sotatanner. Omaa kieltä ei ole, vaan kahden suurimman naapurin. Belgiassa on itse asiassa kolme valtiota, Flanderi, Vallonia ja Brysselin kaupunki.

Belgiaa ei oikeastaan ole olemassa. Paitsi Euroopassa. Belgialaiset ovat riippuvaisia Euroopan rauhasta. Heillä on selvä vastaus Euroopan elämän ja kuoleman kysymykseen.

Suomalaisista en tiedä. Suomalaiset ovat ylpeitä sodasta, se oli meille parasta aikaa. Jotka kuolivat, kuolivat sen edestä, että pystytettiin muuri, erottauduttiin. Rauha on meille vaikeaa. Olimme sodassa suuria, rauhassa olemme pieniä.

Mutta jos luulette, että meillä ei ole mielipiteitä, se on väärä mielipide. Meillä on mielipiteitä, ja me kerromme mielipiteemme – sitten joskus. 28. päivä kesäkuuta on kulunut 80 vuotta Sarajevon laukauksista, mutta meillä ei ole vieläkään kantaa Balkanin sotaan.

Mutta kohta, aivan pian, kansanäänestyksen jälkeen, se ei enää ole ulkomailla.

Tänä sinisenä, lämpimänä päivänä, kun linnut piipittävät harvakseltaan hautausmaan pensasaidassa, Euroopan unioni ei sittenkään tunnu halveksittavalta yritykseltä.

Onhan se jo jotain, että belgialaiset ja hollantilaiset voivat hylätä sotamahtien vaatimukset, ja Saksa ja Ranska tyytyvät siihen. Onhan sekin jotain, että rikkaat maat jakavat vaurautta köyhemmille, vaikka itsekkäistäkin syistä.

Onhan se jotain, että pelkurimaiset poliitikot, suuruudenhullut virkamiehet, kavalat diplomaatit, liike-elämän lakeijat istuvat neuvottelupöydässä, eivätkä sotakarttojen edessä.

Ja niin jokaisella on vapaus olla välittämättä.

Ja oikeus vaatia rahoille vastinetta ja rahat takaisin.

Kun taas tulee mieleen miten naurettavaa paskaa koko Euroopan unioni on, saatan pysähtyä ja sähähtää hampaiden välistä nämä kolme sanaa, johon kiteytän analyysini Euroopasta:

Verleyen, Aerden, Coffin.

Timo Harakka on Vihreä Lanka -lehden entinen päätoimittaja. Hän kannattaa Suomen EU-jäsenyyttä.

Image 3/1994 

Julkaistu: 20.6.2013