Apu

Sotavankien lapset kertovat tarinansa: "Meitä sanottiin ryssien äpäriksi"

Sotavankien lapset kertovat tarinansa: "Meitä sanottiin ryssien äpäriksi"

Sodan aikana suomalaisilla maatiloilla syntyi kiellettyjä romansseja, kun venäläiset sotavangit ja suomalaisnaiset kohtasivat toisensa. Sodan päätyttyä isät palautettiin itärajan taa ja jälkeen jäi hiljaisuus ja häpeä.
Teksti Juha Heiskanen
Kuvat Matias Honkamaa
Mainos

Pitkä, komea Jaakko Mestiläinen tuli jatkosodan aikana töihin espoolaiselle maatilalle. Tummakulmainen nuorukainen kiinnitti maatilalla työskentelevän Aino Mahasen huomion. Mies oli samanikäinen kuin Aino, hymyä ja juttuja ei voinut vastustaa.

Nuorukainen paljastui inkerinsuomalaiseksi, joka oli ollut töissä Leningradin sotilaslentokentällä. Kun saksalaiset valtasivat Viron ja osia Leningradin alueesta, Mestiläinen vangittiin. Suomeen hän oli tullut kertomansa mukaan Suomen ja Saksan välisessä sotavankivaihdossa Virosta. Mestiläinen taisteli inkeriläisistä kootussa Erillinen Pataljoona 6:ssa.

Mestiläinen, kuten tuhannet sotavangit, sijoitettiin maatilojen työvoimaksi. Kun Aino ja Jaakko tekivät töitä maatilalla, he rakastuivat tulisesti. Aino oli pian raskaana. Naimisiin mentiin kesäkuussa 1945.

Sitten tapahtui pahin mahdollinen. Jaakko Mestiläinen karkotettiin Suomesta.

Vuosikymmeniä myöhemmin heidän tyttärensä Lilja Rönkkö sai kirjeen Neuvostoliitosta.

– Kirje oli järisyttävä, poskiani poltti, sydämeni oli kuin tulessa.

Ainon ja Jaakon tytär on nyt 72-vuotias. Solakka ja puhelias Lilja Rönkkö istuu valoisassa kodissaan Kuopion Puijonlaaksossa. Rönkkö on koonnut pöydälle kansioita ja valokuvia. Ne kertovat isän etsinnästä Venäjällä. Kansiossa on propuskaa, arkistomateriaalia ja valokuvia.

Vihreällä musteella ja vaikeaselkoisella suomen kielellä kirjoitettu paperi 1970-luvulta kiinnittää huomion. Se on Lilja Rönkölle tärkeä, se avasi oven inkerinsuomalaisen isän, 1923 syntyneen Jaakko Mestiläisen tarinaan. Kirje oli osoitettu Lilja Rönkön äidille, ja se tuli perille Suomessa asuvien sukulaisten kautta.

Siinä luki: ”Terveisi tältä venäist mumolta ja Jakolta ja Juholta kaikile teile Ainol Liljale ketkä vaan otavat vasta me elämä kaiki hyvin...Rakas ja sydämeliset terveise.”

Allekirjoitus Helena Ivanovna Mestiläinen.

Helena oli Lilja Rönkön isoäiti. Kirjeen saatuaan Rönkön äiti soitti tyttärelleen: ”Sun isäs on elossa.”

– Kirjeen saatuani tunteet hyökyivät ylitseni. Voi että olin onnellinen. En tiennyt, miten isä oli tullut Suomeen ja voin vain kuvitella vanhempieni tapaamisen ja rakastumisen.

Lilja Rönkkö sai Neuvostoliitosta elämän muuttavan kirjeen. Kuva: Matias Honkamaa.

Vanhempieni rakastuminen oli aivan luonnollista"

Jatkosodan aikana tilojen ja talojen töistä vastasivat naiset, jotka omien töidensä ohella hoitivat myös miesten työt. Siksi maatiloilta pyydettiin sotavankeja työvoimaksi.

Maatiloille sijoitettiin heimokansalaisia– karjalaisia, inkeriläisiä, vepsäläisiä – mutta myös venäläisiä luottovankeja. Maatiloilla vankien olot olivat hyvät, vähintäänkin kohtuulliset. Vangit söivät samaa ruokaa kuin oma väki, usein jopa samassa pöydässä. Pitkään samoilla tiloilla ja kodeissa työskennelleistä sotavangeista tuli jopa perheenjäseniä, ystäviä ja rakastettuja.

– Vanhempieni rakastuminen oli aivan luonnollista. Nuoria, yksinäisiä ihmisiä, jotka halusivat elää yhdessä. Mitä pahaa siinä on, Lilja Rönkkö sanoo.

Aino ja Jaakko vihittiin 10. kesäkuuta vuonna 1945, jolloin Aino oli jo raskaana. Naimisiinmeno oli luonnollista, sillä Jaakon sukulaisia asui Suomessa, ja Jaakko oli inkerinsuomalaisena varma, että hän saa jäädä Suomeen. Hänen sukulaisiaan asui Suomessa.

Kun sotavankeja ryhdyttiin palauttamaan Neuvostoliittoon, Lilja Rönkön isäkin vietiin. Poliisit tulivat kauniina sunnuntaipäivänä ja ennen kuin veivät Jaakon, he kysyivät, miksi mies ei paennut Ruotsiin. Hän joutui kymmeneksi vuodeksi vankileirille Uralille. Ankarissa oloissa hän oppi muurarin ammatin.

Lilja Rönkkö eli raskaan lapsuuden. Ensimmäiset kuusi vuotta hän asui enonsa luona, ja se oli hyvää aikaa. Kun äiti avioitui suomalaisen miehen kanssa, tytön kohtelu muuttui ratkaisevasti.

– Isästäni vaiettiin, ja kun isä tuli puheeksi, juttua jatkettiin jostakin muusta. Äitini ei kertonut isästä, mutta lapsi vaistoaa pienistäkin vihjeistä. Minua kutsuttiin ryssän pennuksi, häpesin ja vaikenin. Elin omassa maailmassani ja yritin olla huomaamaton.

Isäpuoli oli julma häntä kohtaan.

– Hän haukkui, että syön liikaa tai sanoi, että ”jos olisit minun pentuni, antaisin selkään”. Hän myös tirkisteli käydessäni ulkohuoneessa ja tökki minua, kymmenen ikäistä tyttöä, arkoihin paikkohin.

Lilja Rönkkö kertoo, ettei hänellä ole ollut äidinpuoleiseen sukuunsa mitään yhteyksiä.

Oman isänsä hän tapasi ensimmäisen kerran vuonna 1979, 35-vuotiaana. Hän oli opiskellut venäjää vuosia kansalaisopistossa. Ensimmäisen, Venäjältä tulleen kirjeen jälkeen hän kirjoitti isälleen tikkukirjaimin ”minä rakastan sinua”.

– Isäni oli mennyt vankileirin jälkeen naimisiin Anninsa kanssa. He olivat asettuneet Krementšukin kaupunkiin Dneprin rannalle Ukrainaan.

Lilja Rönkkö näyttää siskonsa Nadjan kirjeen. Häntä kaksitoista vuotta nuorempi Nadja kirjoittaa, että ”tule käymään, meillä on hyvä äiti”.

– Kun tulin Krementšukin rautatieasemalle, etsin valokuvista tuttua nuorta miestä ja hyppäsin vieraan miehen kaulaan. En innostuksissani ymmärtänyt, että isähän on vanhentunut. Sitten näin minua lyhyemmän harmaatukkaisen miehen, joka puhui suomea. Se oli uskomatonta, tunsin kylmät väreet selkäpiissä. Kun näin isäni ensimmäisen kerran, kyyneleet kihosivat silmiini.

Mies käveli pää pystyssä, itsetietoisena. Lilja Rönkkö tunsi miehen olemuksesta heti itsensä.

Venäläiseen tapaan uusi sukulainen otettiin avosylin vastaan. Ensimmäisenä iltana järjestettiin isot juhlat, joihin kutsuttiin Lilja Rönkön sisko Nadja miehineen, veli Sashka perheineen ja liuta muita sukulaisia. Osa naapureista ja tutuista olisi halunnut mukaan juhlimaan.

– Ne olivat ihan mahdottoman ihanat juhlat. Isä määräsi istumajärjestyksen ja puhui ensimmäisenä. Sitten puhui hänen vaimonsa Anni ja itki. Juhlissa sukulaisten ja näiden ystävien joukossa tajusin, miksi olen tällainen.

Rönkön mukaan "isä oli ihana, leikkisä, kovaääninen, kuten minä".

– Nadja ja Sashka olivat nuorempia kuin minä, mutta olimme toistemme kopioita. Isän kanssa uimme ja kalastimme yhdessä Dnepr-joessa.

Lilja Rönkkö tunsi ensimmäisen kerran elämässään, että hän kuului joukkoon, Mestiläisen sukuun. Tyhjä tunne hänen sydämessään oli täyttynyt ja elämänikäinen ikävä oli saanut selityksensä.

Nuori Veikko sai äidiltään huomaamattomia vihjeitä

Kiinnostus isään heräsi niin ikään Kuopiossa asuvalla 73-vuotiaalla Veikko Immosella vasta vuonna 2012.

– Äitini vaikeni isästäni. Päätin sata kertaa kysyä hänestä, mutta en sitten kysynyt.Ollessani ihan pieni asiaa varmasti sivuttiin keskusteluissa äidin sukulaisten kanssa, mutta en kiinnittänyt puheisiin huomiota. Jotakin jäi silti alitajuntaani.

Äiti antoi nuorelle Veikolle huomaamattomia vihjeitä. Kun Veikko oli ollut omenavarkaissa, asia oli niin vakava, että hätiin kutsuttiin poliisi. Tämä tiukkasi, kuka on pojan isä. Äiti suuttui ja vastasi: ”Ei kuulu teille.”

Veikko oli viisitoistavuotias jutellessaan enonsa kanssa. Tämä kertoi, että lähellä olevassa talossa oli ollut venäläisen sotavangin lapsi.

Veikko ei kysellyt enempää, mutta hänen mieleensä jäi kytemään kysymys, ”olenko minäkin sellainen”.

Ryssittelyä Veikko Immonen ei koskaan kokenut, mutta isättömyydestä häntä kiusattiin.

– Tällaiset asiat jäivät muistiin lapsuudesta. Torjuin kuitenkin ajatuksen ja väistin asian. Kun ikää tuli lisää, nuoruusvuodet, opiskelu, perhe ja työ täyttivät elämän, isän etsintä ei ollut päällimmäisenä ajatuksissani. Elämä kulki latujaan. Suhde isäpuoleeni oli välttävä.

Kuusi vuotta sitten Veikko Immonen istui omakotitalonsa olohuoneessa pöydän ääressä yhdessä vanhan tätinsä kanssa. Täti, joka oli vuonna 1945 viisitoistavuotias, tiesi, että Veikon äiti oli ollut töissä talossa, jossa oli ollut Villeksi kutsuttu venäläinen sotavanki.

– Tätini ei muistanut paljonkaan, mutta sain selville, että äidilläni oli suhde Villen kanssa. Nuoret olivat niin varmoja suhteestaan, että he olivat kerran tulossa äitini kotiin esittelemään Villeä äidin vanhemmille. Lähellä kotia he kuitenkin perääntyivät. Uskallus ei riittänyt.

Vuonna 2012 Immonen alkoi tosissaan etsiä isäänsä. Hän meni Kuopion kaupunginkirjastoon, josta ei löytynyt mitään, mutta tapasi erään opettajan, joka kehotti etsimään tietoja Kansallisarkistosta.

– Miten minä ujo savolaispoika olisin uskaltanut mennä sinne? Opettaja halusi auttaa minua.

Samana vuonna Kuopiossa valittiin vuoden ulkomaalaisnaiseksi kazakstanilainen Olga. Hänkin lupasi auttaa Veikkoa. Opettajan ja Olgan avustuksella Veikko Immonen sai isänsä vankikortin. Isän nimi ja alkuperä varmistuivat. Hän oli venäläinen Vasili Zamoshin.

Veikko Immosen elämä muutti suunnan, kun hänen isänsä varmistui. Kuva: Matias Honkamaa.

VKontakte auttoi tiedon löytämisessä

Olga oli löytänyt VKontakte-yhteisöpalvelun kautta tiedon, että Venäjällä joku mies etsi Vasili Zamoshin -nimistä miestä. Tiedot alkoivat täsmentyä, ja kirjeenvaihdon ja valokuvien, Skypen, WhatsAppin ja sähköpostien perusteella Veikko pystyi tunnistamaan samoja kasvojen ja olemuksen piirteitä kuin hänellä ja hänen lapsillaan on.

Vuoden 2014 heinäkuussa oli aika lähteä Venäjälle, Kamen-na-Obin kaupunkiin Ob-joen länsirannalla Altain alueella.

– Isäni oli jo kuollut, mutta siskoni Aleksandra, isäni veljet ja muu suku ottivat minut rakkaudella, ilolla ja naurulla vastaan. He pukivat minut tuhtiin pomppaan ja karvalakkiin. Venäläinen ystävyys, anteliaisuus ja sukurakkaus olivat ylitsevuotavaa.

Tunteet olivat pinnassa molemmin puolin.

– Se oli toisen elämäni alku, aiempaa elämääni suurempi tapahtuma. Mieleni oli sellaisessa myllerryksessä, jollaista en koskaan ollut kokenut, hän sanoo ja pyyhkii vaivihkaa kyyneleitä silmistään.

Veikko Immosen venäläinen sisko oli joskus pienenä hokenut äidilleen, että hanki minulle veli jostakin. Nyt veli oli löytynyt.

– Minulle kerrottiin, että isäni oli avulias ja touhukas mies.

Uutta sukulaista oli juhlimassa yli neljäkymmentä sukulaista. Juhlinta kesti monta päivää: syötiin, laulettiin ja juotiin votkaa. Yhteisvalokuvia piti tietenkin ottaa juhlissa ja sen jälkeen.

Suomalainen sukulainen sai aidot venäläiset huopatossut. Veikko kysyi huopatossuja myös matkalla mukana olleelle tyttärelleen. Reippasti yli kuusikymppinen huopatossutehtaan johtaja toi ne ja totesi ”itse tulin tuomaan, että saan kerrankin tervehtiä suomalaista”.

Veikko Immosen vierailu kiinnosti pienessä kaupungissa niin, että paikallinen lehti teki hänestä sivun kokoisen artikkelin.

– Käynti isän haudalla oli koskettava. Vasili oli kuollut 1984. Hautausmaalla satoi. Paikallinen sanonta kuuluu, että jos hautausmaalla vieraillessa sataa vettä, se on onni. Uskotaan siihen.

Veikko ei kaipaa dna-testiä, hän on tunnistanut isänsä ja sukunsa riittävän tarkasti valokuvien perusteella ja varmistunut, ­että Vasili on hänen isänsä.

– Mieluummin olen venäläisen sotavangin poika kuin jonkun peräkammarin pojan jälkeläinen.

Veikko Immonen tuntee ylpeyttä, ettei ole aivan tavallinen härmäläinen.

Julkaistu: 26.6.2018