Miksi kukaan ei kertonut, että ihmiset ovat kivoja? Riitely sosiaalisessa mediassa on saanut aikaan harhaluulon, etteivät ihmiset olisi avuliaita
Vaikka riitely sosiaalisen median poteroissa on helppo sivuuttaa, sen vaikutus on salakavala. Avuliaisuuden unohtaa, eikä sen olemassaoloon uskalla enää luottaa. Poteroitumisen ja kyhjöttämisen kierre syvenee, taulu jää laittamatta seinälle, kun ei viitsi pyytää naapurilta poraa lainaksi, ei se kuitenkaan antaisi, kirjoittaa päätoimittaja Niklas Thesslund.
Kirjoitin vastikään pitkän artikkelin siitä, mitä tiheä muuttaminen lapsuudessa saattaa saada aikaan. Tekotapa oli tämän päivän lehtijutuille tyypillinen: käytin materiaalina ja lähteenä itseäni, omia kokemuksiani lapsuudesta ja nuoruudesta, kun muutimme useamman kerran Suomen puolelta toiselle isäni työn perässä. Keksin, että voisin palata nyt aikuisena noihin vanhoihin lapsuuskoteihin ja koittaa sillä tavoin saada selkoa siitä, miten muuttaminen vaikuttaa ja kuinka siihen ovat osaltaan vaikuttaneet ne muutokset, joita perheissä, suhtautumisessa lapsiin ja työelämässä on viime vuosikymmenien aikana tapahtunut. Tämä tarina on kerrottu itse artikkelissa, mutta on ainakin yksi tarina, joka aiheeseen liittyen ansaitsee tulla kerrotuksi itse jutun ulkopuolelta.
”Yllätyin siitä avuliaisuudesta, johon soitellessani törmäsin.”
Sitä mukaa kun sain entisten kotieni nykyisiä omistajia selville, soitin heille ja esittelin asiani. Asuttiin siinä talossa 30 vuotta sitten ja nyt olisin tekemässä tällaista lehtijuttua, sopisiko tulla piipahtamaan. Pyyntö on erikoinen, tuntematon ihminen ja vielä toimittaja haluaa pungeta kylään, kelailemaan omaa menneisyyttään. Mutta: Aina sopi tulla piipahtamaan. Ilman muuta. Juu, kyllähän se käy. Jos se on muille ollut ok, niin totta kai sitten meillekin.
Yllätyin siitä avuliaisuudesta, johon soitellessani törmäsin. Ihmiset eri puolella Suomea olivat valmiita avaamaan kotinsa oven ilman minkäänlaista taivuttelua. Tällainen avuliaisuus ei tietenkään ole tavatonta, kansalaisten haluun auttaa ja kertoa asioistaan nojaa suuri osa journalismia. Tuntuu vaan, että tällainen avuliaisuus, se että ihmiset ovat monesti aika kivoja, on tänä päivänä helppo unohtaa, kun riitely korostuu usein siinäkin, miten vaikka sosiaalisesta mediasta puhutaan.
Vaikka riitely sosiaalisen median poteroissa on helppo sivuuttaa, sen vaikutus on salakavala. Avuliaisuuden unohtaa, eikä sen olemassaoloon uskalla enää luottaa, kun virheellisesti luulee sen käyneen uhanalaiseksi. Poteroitumisen ja kyhjöttämisen kierre syvenee, taulu jää laittamatta seinälle, kun ei viitsi pyytää naapurilta poraa lainaksi, ei se kuitenkaan antaisi. Toisin sanoen: optimismi murenee.
”Apua on vaikea tarjota, jos ei tiedä sitä tarvittavan.”
Optimismissa on kuitenkin se piirre, että vain se tekee mahdolliseksi törmäämisen avuliaisuuteen. Apua on vaikea tarjota, jos ei tiedä sitä tarvittavan. Taulu jää varmuudella nojaamaan seinään, jos ei jaksa uskoa siihen, että joku voisi haluta auttaa. Pessimisti ei pety mutta ei nautikaan.
Emme valokuvaajan kanssa tienneet, olisiko ensimmäisessä kodissani Rovaniemellä kukaan kotona, kun hyppäsimme Helsingissä yöjunaan. Ajattelimme, että sillä ei lopulta olisi edes niin väliä, olin kuitenkin niin nuori siellä asuessamme, että muistoja asunnosta tai edes alueesta ei ollut. Kävi kuitenkin niin, että kotona oltiin ja meidät pyydettiin sisään, kun olimme soittaneet ovikelloa yhtenä aikaisena aamuna joulukuussa. Seurasi tunnin kestänyt hyvä keskustelu.
Se oli lykky itse jutun kannalta, mutta opetus on suurempi. Apua saa vain, jos uskaltaa luottaa ja jos kurottaa toista kohti.
Kirjoittaja on aikakauslehti Imagen päätoimittaja.
