Niklas Thesslundin perhe muutti usein hänen lapsuudessaan. Vasta soittaessaan vanhan kotinsa ovikelloa Siilinjärvellä hän ymmärsi, että tiheä muuttaminen on saattanut jättää jälkensä.

Luulen että isäni tarina on ehkä ollut aika tavanomainen. Ainakin yhdeltä osin. Hän asui lapsuutensa ja nuoruutensa pikkukaupungissa, muutti sitten pääkaupunkiin opiskelemaan ja lähti sen jälkeen töihin eri puolille Suomea. Perhe sai tulla perässä, ja oma tarinani on seurausta juuri siitä. Lasteni tähänastinen tarina taas on kertomus tuon oman tarinani seurauksista.

Osaltani kaikki alkoi entisen Rovaniemen maalaiskunnan Hirvaalta, Nelostien ja Kemijoen välistä. 1970-luvun lopussa siellä toimi Metsähallituksen kehittämisjaosto, melko vasta valmistuneen metsänhoitajaisäni työpaikka. Vanha metsäkoulu on nykyisin hotelli ja työntekijöiden vanhat rivitalot vuokralla hotellin omistajalta. Toisessa niistä on ensimmäinen kotini.

Olen nähnyt vanhoja valokuvia täältä, hiihtoretkistä Kemijoen jäällä ja kuullut tarinoita kesyistä kuukkeleista eväs­tauoilla, mutta ennen tätä en ole käynyt täällä sen jälkeen, kun muutimme pois aivan 70-luvun lopulla. En ole ehkä koskaan ennen noussut omin voimin näitä kolmea porrasaskelmaa ulko-ovelle tai soittanut tätä ovikelloa. Ja miksi olisinkaan: vaikka äitini olisi ulkoa palatessamme vienyt käteni painamaan kelloa, sisällä tuskin olisi ollut ketään. Sen mitä myöhemmiltä vuosilta muistan ja mitä perheessämme on puhuttu, isäni oli aina töissä.

Nyt sisältä kuitenkin kuuluu lähestyvien askelten ääni, vaikka emme ole ilmoittaneet tulostamme etukäteen. Väestötietojärjestelmästä ei ole löytynyt omilla tai isäni tiedoilla tarkkaa ensimmäistä osoitettani, ja tiedot tai arvelut siitä, mikä huoneisto se tarkalleen oli, ovat eläneet viime hetkille asti. Parkinsonin tauti on runnellut myös isäni muistin, häneltä en ole vastausta enää voinut saada. Lopulta useampi aikalaistodistus, muun muassa äitini, on kallistunut juuri tämän asunnon kannalle.

Ja kun ovi aukeaa, en edes halua ajatella, että olisin syntynyt viereiseen huoneistoon. Oven avaa kolmekymppinen nainen sylissään seitsenkuinen poikavauva. He ovat toisia ihmisiä, mutta en voi välttyä ajatukselta: aivan kuin olisin astumassa tosipohjaiseen elokuvaan. Lapselle on vieläpä tehty huone samaan huoneeseen kuin minulle kuulemma aikoinaan. Ikkunan edessä metsäkoulun vanha rakennus, toisella puolella, olohuoneen ja muiden makuuhuoneiden maisemassa pohjoista sekametsää.

Perhe on pohjoisesta kotoisin ja paluumuuttajia Helsingissä käymisen jälkeen. Asunto hotellin kupeessa on väliaikainen, omalle omakotitalolle on jo tontti katsottuna vähän Rovaniemeä lähempää. Tuolla tavalla juuret kai toimivat. Jos ne ovat vahvat, moni haluaa palata niille. Se on hiljaista liikettä eri kaupunkien vetovoimaa mittaavien tilastojen katveessa. Uskoa siihen, että hyvän elämän edellytykset tehdään itse.

Ehkä isäni ajatteli omalla tavallaan samoin. Ainakin muutimme hänen työnsä tähden monta kertaa lapsuudessani. Työ oli metsäteollisuuden keskiportaassa, hankintapäällikön ja vastaavan hommia eli tukki- ja kuitupuun ostoa isänniltä. Metsää myivät hänen puheissaan tosiaan aina isännät, mutta ehkä maailma todella oli sellainen 30 vuotta sitten. Kielenkäyttö ainakin oli. Aina oli myös puhe leimikoista, hakkuista, harvestereista ja työuran myöhempinä vuosina puun talvivarastoinnista, mittaamisesta ja teollisuuden metsänhoitajien tapaamisista. Muistan yksittäisiä taajaan toistuneita sanoja, en sen enempää, sillä ensin olin lapsi, sitten teini ja sen jälkeen yhteiskuntatieteilijä. Ei kiinnostanut. Mutta vaikutuksista kiinnostuin viime kesänä, kun mediat alkoivat täyttyä uutisilla Itä-Suomen ahdingosta ja läntisen Suomen porskutuksesta. Voisinko ymmärtää jotain maamme eri alueista ja itsestäni, jos kävisin vanhoissa lapsuuskodeissani eri puolella Suomea?

Asfaltti asuinalueen pääkadulla on kulunut harmaaksi ja murtunut sieltä täältä halkeamille. 1980-luvun alussa asfaltti oli uusi tai sitä ei vielä ollut, en muista, sillä olin vasta muutaman vuoden ikäinen ja alue vielä nuorempi. Haukiluoman omakotitalot nousivat läntisen Tampereen metsä- ja suomaalle piirretyille kaupungin vuokratonteille 1970- ja 1980-lukujen taitteessa.

Maamme kaupungit ovat pullollaan tällaisia haukiluomia. Uusiin omakotitaloihin nähden maltillisen kokoisia ja yksikerroksisia taloja ilman olohuoneiden suuria ikkunapintoja. Vuosikymmenten aikana tuuhentuneet pensasaidat ja aikakauden mukaiset matalat sokkelit ovat yhdistelmä, joka painaa taloja kasaan, saa ne vaikuttamaan kokoaan pienemmiltä.

Oma talomme valmistui vuoden 1981 alkupuolella. Urakka ei ollut aivan kevyt: isäni oli paljon työmatkoilla ja siskoni syntyi samana talvena kuin talo valmistui. Talo ei ollut ensimmäinen Tampereen-kotimme, vaan muiden muualta tulleiden tavoin muutimme ensin Hervannan nuoreen betonilähiöön pariksi vuodeksi. Löysin kerrostalohuoneistomme tarkan osoitteen väestötietojärjestelmästä, mutta koska en tavoittanut nykyistä asukasta, tyydyimme valokuvaajan kanssa käyntiin pihalla ja rappukäytävässä. Näkymä korkealta rappukäytävän ikkunasta muistutti rakennusajasta: 1970-luvulla Tampereen eteläosaan noussut Hervanta oli tiivis lähiö, mutta vain autoaikakauden mittareilla. Näkymät elementtitaloista toiseen olivat laajoja, kun väliin oli saatava asukkaiden autot. Näkymä toiseen suuntaan oli usein kivempi: puita ja kalliota entisille maalaisille. Heille, joista osaa alkoi vanhempieni tavoin houkuttaa ajatus omasta talosta heti, kun siihen oli mahdollisuus. Ja kun oltiin tulossa 1980-luvulle, mahdollisuuksia riitti ehkä useammalle kuin koskaan ennen.

Harjakattoinen ja punertavatiilinen talo on Haukiluoman pääkadulta lähtevän poikkikadun ensimmäinen rakennus. Muistan omakotitalon pohjaratkaisun: L-kirjaimen muodon, jonka yhdellä sivulla olivat makuuhuoneet ja toisella olohuone ja sauna peräkkäin. Tapahtumista tuossa kodissa en taas muista kuin yksittäisiä välähdyksiä. Se tuntuu erikoiselta, enhän ollut enää vauva tai aivan pikkulapsi. Muistoja on vain kolme, joista ensimmäinen toistui niin usein, että se on jäänyt päällimmäiseksi.

On aikainen aamu ja ennen minua herännyt isäni kulkee vanhempieni makuuhuoneesta keittiöön. Herään ääneen, joka hänen kävelystään kuuluu. Jalkaterä taipuu ja nivel isovarpaan juuressa naksuu. Omat varpaani tekevät samoin, ehkä kaikkien. Muistoissani aurinko paistaa huoneeseeni, kun herään, mutta se ei voi pitää paikkaansa, sillä ikkuna antaa lounaaseen.

Toisessa muistossa itken. Vanhempani ovat saaneet puhelinsoiton, että sukulaismies on kuollut yllättäen sairauskohtaukseen parhaassa iässään. Kaikki isovanhempani ovat yhä elossa, ja kuolema tulee ensimmäistä kertaa lähelle. Sulkeudun vaatehuoneeseen ja itken kauan. Emme olleet läheisiä tai nähneetkään usein, mutta ehkä olin iässä, jossa tullaan tietoisiksi kuolemasta. Poikani ainakin lopetti aikoinaan päiväkodissa syömisen tykkänään, jottei kasvaisi isoksi, sillä kun ihmiset kasvavat isoiksi, he ovat lähempänä kuolemaa. Näin hän järkeili, arviolta samanikäisenä kuin minä Tampereella 30 vuotta aikaisemmin.

Kolmas muisto voisi olla monen muunkin. On saunan jälkeinen ilta ja televisiosta tulee joko Hukkaputki tai Velipuolikuu. Takkahuoneen puisella ikkunalaudalla on kaksi saunaolutpulloa.

Nyt noita puurimoista tehtyjä ikkunalautoja ei enää ole. Taloa on remontoitu, maalattu seiniä ja peitetty vanhat parketit. Talossa nykyisin asuva perhe muutti siihen pian kymmenen vuotta sitten samalta asuinalueelta ja on tietenkin siinä ajassa tehnyt talosta oman kotinsa. Paljon alkuperäistäkin on jäljellä, käy ilmi, kun ruokapöytään nostetaan talon vanhoja papereita. Tontinvuokrasopimuksessa on vanhempieni nimet ja se on vielä melkein seitsemän vuotta voimassa.

Samalla talon nykyisten omistajien lapset vielä tekevät lähtöä harrastuksiinsa. Kun talo on täynnä vieraan perheen arkitouhun ääniä, en jää tunnevyöryn alle. Olin kuitenkin vähän odottanut sellaista. Sitä, että olisi syntynyt jonkinlainen sokkeli, jonka päälle myöhemmät muistot voisivat asettua. Luultavasti olin kuitenkin liian nuori ja talossa viettämämme aika liian lyhyt tällaiseen.

Sen kyllä olen aina halunnut mainita, että asuimme Tampereella juuri 80-luvulla, joka mielessäni on kaupungin nykyistä kukoistusta edeltänyt kultakausi. Ainakin Tappara voitti mestaruuksia tämän tästä. Se, mihin tamperelaiset ovat halunneet sittemmin ripustautua, ei ollut vielä naurunaihe vaan uutta ja elinvoimaisinta, mitä koko maasta pääkaupungin ulkopuolelta tuli. 90-luvulla lehti oli jo kääntynyt, Kummelikin teki tamperelaisista hyväntahtoista pilkkaa.

Aluekehityksen konsulttiyhtiö MDI:n tutkimus Tampereen vetovoimasta eri vuosikymmenillä ei tosin tue tätä teoriaa. Heidän tekemänsä tarkastelu osoittaa, että 80-luvun alussa ja uudelleen aivan vuosikymmenen lopussa Tampere on ollut aivan maan kärkeä muuttotappion määrässä. Vetovoima on MDI:n tarkastelun mukaan alkanut vasta 90-luvulla. Siitä lähtien se onkin ollut lähes katkeamatonta, ainoastaan vuosi­tuhannen alun Nurmijärvi-ilmiö veti tamperelaisiakin naapurikuntiin.

Jos 80-luku ei ollutkaan Tampereen kultakautta, se kiistatta oli sitä vanhempieni sukupolvelle, suurille ikäluokille. He tulivat vuosikymmenelle vanhempiaan koulutetumpina kolmekymppisinä ja jättivät vuosikymmenen nelikymppisinä, välissä juuri ne vuodet, joiden aikana hankitaan asemat työelämässä. Elintaso nousi, mutta perheissä siitä saatettiin myös maksaa hintaa, sillä mitä enemmän toinen kävi idänkauppaa ja istui saunailtoja, sitä enemmän kasautui vastuu perheestä. Ehkä me nykyiset yli nelikymppiset olemme aiempia polvia osallistuvampia isiä tästäkin syystä: olemme monet äitiemme kasvattamia ja samaan aikaan nähneet vastuun perheestä olevan usein vain yksillä harteilla. Monin osin silloinkin, kun on pakattava muuttoauto.

Kun saavumme Vaasaan, on syyskuisen tiistain pimeä ja sateinen ilta. Siistissä pizzaravintolassa torin kupeessa on silti eläkeläismiesten seurue istumassa iltaa. Pääruoat on syöty, laseissa on pienet jälkiruokajuomat ja keskustelukielenä ruotsi. Matka Tampereelta on vienyt kolmisen tuntia, mutta se tuntuu vieneen paljon kauemmaksi.

Osaltaan vaikutelmaa korostaa juuri ajomatka, joka on kulkenut eteläisen tai keskisen Suomen laajimman katvealueen läpi. Rannikon Kasitien ja Jyväskylän kautta pohjoiseen vievän Nelostien väliin mahtuu puolen Suomen levyinen kaistale unohdusta, jolla on sellaisia nimiä kuten Virrat, Parkano tai Ähtäri. Seinäjoki on poikkeus sääntöön, mutta kaiken Tampere–Vaasa-tietä täplittäneen apeuden jälkeen Vaasa on kuin toisesta todellisuudesta. Mikä pieni Turku!

En muista, että olisin havahtunut joka puolella kuuluvaan ruotsiin samalla tavalla, kun muutimme Vaasaan kesken ala-asteen toisen luokan talvella 1986. Ehkä kieli oli silloin lähempänä: sukulaiset isän puolelta puhuivat sitä, ja käytimme sitä myös kotona. Oli päivänselvää, että siitä tulisi ensimmäinen vieras kieleni, kun kolmas luokka reilun puolen vuoden päästä alkaisi.

En muista sitäkään, miten reagoin tietoon siitä, että muuttaisimme Tampereelta Vaasaan. Ainakaan perheessämme ei ole kerrottu tarinaa, että olisin asettunut poikkiteloin, mikä voi johtua siitäkin, että päätös muuttamisesta oli aikuisten maailmaan kuulunut asia. Lasten osa oli sopeutua ja tulla perässä, ainakin meillä, luultavasti yleisemminkin. Näkökulmani voi olla vinoutunut, mutta muuton nostaminen yhteiseen pöytään puhuttavaksi ja lasten näkökantojen kuuleminen ja varsinkin niiden huomioiminen itse päätöksessä kuulostaa kyllä kovin 2000-lukuiselta.

Seuraavana aamuna pyydän valokuvaajan jättämään minut entiselle ala-asteelleni. Haluan kävellä vanhan koulumatkani.

Huvilatie yhdistää Isolahden koulun ja vanhojen puutalojen kaupunginosan uudempaan Gerbyn asuinalueeseen ja on sellainen kuin Huvilatiet ja -kadut kai aina: kaunis. Toisella puolella meri ja merenrantatalot, toisella ensin rivi- ja kerrostaloja ja myöhemmin omakotitaloja. Aamu on kirpeä ja aurinkoinen, yöllä satanut vesi kimmeltää maahan pudonneiden lehtien pinnalla. Tekisi mieli juosta. Mietin poikaani, joka on samoihin aikoihin lähdössä kouluun Helsingissä. Ensin Hämeentien yli, loppumatka Mäkelän­kadun vartta. Kantakaupungin suurimpien teiden kupeessa hän kasvaa kokonaan toisenlaiseen maisemaan, mutta lopulta voi olla, että maisemalla ei niinkään ole merkitystä. Kun muistelen koulumatkojani, muistan vain liikuntatunnit neljännen luokan talvelta. Olimme tehneet joukkueet ja muistini mukaan pelasimme näillä samoilla joukkueilla jääkiekkoa liikuntatunti toisensa perään. Monilla koulumatkoilla mietin näitä otteluita.

Koulumatkan loppupäähän on noussut uusia taloja, jollaisia voisi olla esimerkiksi vaurailla espoolaisalueilla. Myös autot talojen edessä sopisivat sinne ja Länsiväylälle. Pidän heti näkemästäni. Alueen ei ole annettu kuihtua, jotkut ovat halunneet asettaa elämänsä tänne, uskoa kaupunkiin, vaikka Seinäjoki on jo pidempään ollut Pohjanmaan veturi.

Vielä pieni mäki ylös, ja olen kahden valkotiilisen rivitalon välisellä pihalla. Voi olla, että Vaasan mereen rajautuva ruutukaava ja yleinen porvarillisuus – Hovioikeudenpuistikko! Korsholmanpuistikko! Kirkkopuistikko! – ja syksyinen aurinko ovat kohottaneet mieltäni, mutta ilahdun talojen hyvästä kunnosta. On tehty kattoremonttia ja uusittu tai maalattu mustia ovia ja ikkunankarmeja ja tehty uusia terassilaudoituksia. Ei olisi meitä varten tarvinnut.

Talojen takana on pieni lampi, jonka jäällä talvisin pelasimme, mutta ennen jäiden tuloa pelasimme tässä pihalla talojen välissä. Muistan sen hyvin, sillä muisto ei mairittele. Naapurin nuorempi poika oli niin ärsyttävän taitava, että löin häntä jääkiekkohanskalla nenään. Sininen Kohon hanska, mukana valkoista ja punaista. Saman väristä kuin lumelle pulpunnut veri.

En muista, oliko tapahtumalla todistajia, näkikö joku ikkunasta, mutta asian voisi saada selville. Postilaatikoissa on nimittäin yhä samoja nimiä kuin 80-luvun loppupuoliskolla. Siinäkin, joka aikoinaan oli meidän, on pysynyt sama nimi jo 34 vuotta. Rivitalon päädyssä asuu sama pariskunta, joka osti vanhan kotimme.

Soitan ovikelloa, ja oven avaa mies, joka kävi asunnossa ensimmäistä kertaa jo silloin, kun yksi makuuhuoneista oli 11-vuotiaan pojanhuone. Potkin kengät jaloistani, ja heti sen jälkeen käy se, mitä Tampereella ei. Tunnen ja tiedän olevani tutussa paikassa, rauha ja ilo alkavat valua sisääni. Tiedän, miltä tuntuu tavata vanha ystävä vuosien jälkeen, mutta nyt tunne ei ole samalla tavalla pakahtunut. Kaikki tapahtuu tarkkojen muistojen ja järjen ulkopuolella, aivan kuin kehoni olisi se, joka nämä asiat muistaa. Ja miksei muistaisi, sillä lähes kaikki on kuin 80-luvulla: makuuhuoneiden tummat väliovet, vaate- ja keittiönkaappien puu­ovet, jopa liesituuletin on alkuperäinen. Alan ounastella, että juurissa täytyy olla kyse arkisen mittakaavan pysyvyydestä, ei vain paikallisylpeydestä, hämäläisyydestä, savolaisuudesta tai stadilaisuudesta. Kaikki on kuitenkin pelkkää mutuilua, en lopulta päässyt kokeilemaan asiaa käytännössä täälläkään, vaan viimeinen muistoni Vaasasta on tämä: makaan vanhempieni sängyllä englanninkirjan kanssa. Vähän aiemmin minulle on kerrottu, että muuttaisimme jälleen ja seuraavassa koulussa ei voi enää lukea ruotsia ensimmäisenä vieraana kielenä. On otettava kiinni se määrä englantia, jonka muut ovat opiskelleet samaan aikaan kuin itse luin ruotsia. Palkkiokin luvataan: jos urakka onnistuu, voimme mennä elokuviin katsomaan Riemukuplan.

Vaasassa voisi olla helppo viihtyä, mutta ongelmiin joutuu, kun sieltä on lähdettävä idän suuntaan. Lapuan, Alajärven ja Viitasaaren ohittava tie kulkee myös nimellä Sininen tie, sillä tie seurailee vanhaa vaellusväylää Norjasta Venäjälle. Suomen osuuden kutsuminen matkailutieksi tai edes erisnimellä lienee ironiaa, niin loputtoman tylsä se on. Ensin vähän peltolakeuksia ja sitten parisataa kilometriä metsää.

Siksi viihdytämme valokuvaajan kanssa toisiamme samalla puuhalla kuin usein ennenkin: kumpi muistaa kaikki Leijonien pelaajat vuoden 1995 kultamitalijoukkueesta. Tällaisia me juttelemme ja paljon muutakin, sillä voi olla niin, että enemmän kuin muuttaminen tai paikoillaan pysyminen meihin vaikuttavat luonteemme ja persoonallisuutemme piirteet ja sukupolvi. Autoa ohjaileva Juuso on asunut käytännössä ikänsä Helsingissä, nyt jo pitkään jopa samassa kaupunginosassa kuin lapsuudessaan. Hänellä on elämässään yhä tuttuja päiväkodista ja ala-asteelta.

Omat pitkäaikaisimmat ystävyyssuhteeni ovat partioharrastuksesta ja Kuopiosta, jonne muutimme kesällä 1989. Yksi partiokavereistani oli muuttanut kaupunkiin samana vuonna Keuruulta, toinen edellisenä Espoosta. Loppujenkaan juuret eivät olleet Kuopiossa, vaan Savoon oli tultu Varsinais-Suomesta ja Pohjanmaalta, sillä sellainen Suomi silloin oli. Ei ollut vain pääkonttoria Helsingissä vaan konttoreiden, virastojen ja tuotantolaitosten maanlaajuinen verkosto. Alueita, aluejohtajuuksia ja aluepäällikköyksiä, porkkanoita keskiluokalle, joka oli valmis pakkaamaan tavaransa muuttoautoon.

Tämän päivän kuva on toisenlainen. Jos muuttoauto pakataan, se tehdään usein paremman asumisen eikä uuden työn tähden, halusta vaihtaa ahdas kaupunkiasunto väljempään pientaloon lähellä luontoa. Töitä tehdään usein vanhalle työnantajalle etänä. Ja vaikka työnantaja vaihtuisikin, ei työn perässä tarvitse enää muuttaa. Kun vaimo sai keväällä viisivuotisen tutkijanpaikan Itä-Suomen yliopistosta, ei muutto käynyt mielessäkään. Työt hoituvat Helsingistäkin, käynti kerran kuussa Joensuussa riittää. Katsoin kyllä Etuovelta, olisiko viisaampaa ostaa Joensuusta asunto hotelliyöpymisten sijaan. Vanhan koulun olisi saanut kahdeksalla tonnilla.

Äitini puheista olen ymmärtänyt, että etätöitä tehtiin kyllä jo 80-luvulla. Hyvin etäällä kodista ja perheestä. Silti purimme oman muuttoautomme ensin kerrostalohuoneistoon Kuopion keskustaan ja vajaa vuosi myöhemmin uuteen omakotitaloon Siilinjärven puolelle, Vuorelan asuinalueen perukoille, jonne Sininen tie on meidät nyt tuonut.

Kun kerroin siskolleni tästä juttuhankkeesta, hän halusi heti puhua omista kokemuksistaan. Ne ovat erilaisia kuin omani, me oltiin ihan siirtolaisperhe, hän sanoi jo heti puhelun alussa. Tampereella syntynyt siskoni oli viisi, kun muutimme Vaasaan, ja kahdeksan, kun muutimme Savoon.

Olemme aina olleet harvakseltaan tekemisissä mutta silti nähneet perheemme ja vanhempamme aika samoin. Yllätyn silti, miten voimakas hänen kokemuksensa juurettomuudesta on ja kuinka se yhä tuntuu. Siskoni kertoo, että kun he etsivät miehensä kanssa omakotitaloa Helsingin kehyskunnista, tärkein kriteeri oli oma tontti.

”Että voisi jonnekin käydä tekemään niitä juuria, kun sellaisia ei ole missään.”

Kun myöhemmin tapasimme baarissa, puhuimme tietenkin etupäässä ajasta Savossa, sillä siellä asuimme pisimpään ja molemmat vietimme teinivuosiamme siellä. Sitä en vaan muistanut tai tiennyt, miten eri tavalla siskoni nuo vuodet koki. Hänen päällimmäinen kokemuksensa noista vuosista on ahdasmielisyys ja oma poikkeaminen joukosta. Taustalla on yhteiskunnallinen herääminen, joka siskollani – tytöt kehittyvät nopeammin! – alkoi kolmisenkymmentä vuotta ennen omaani.

”Kun aloin kehittyä feministiksi, kukaan ei tiennyt, mitä se on. Saati mikään muu tällainen vähän poliittisempi, mä en löytänyt silloin sieltä sellaisia ihmisiä, jotka olisivat jakaneet sitä.”

Kuuntelen siskoani melkein korvat punaisina, ei minulla ollut hajuakaan, että hän luki Hesaria ja mietti feminismiä huoneessaan samaan aikaan kun reipastelin partiossa. Sitäkään en tiennyt, miten hän jo silloin tiesi, ettei koskaan haluaisi lapsia ja että miten sekin hänen mukaansa oli omiaan erottamaan häntä lähipiirinsä valtavirrasta.

”Toki nykyajassa se alkaa olla normaalia, mutta silloin siellä nainen, joka ei halua lapsia, tyttö, joka ei halua äidiksi, oli erikoisuus. Muistan, et se oli sellainen normi, et lapset täytyy saada ennen kuin täyttää 30. Itse ajattelin, että en ehkä ihan tuollaista elämää toivo itselleni.”

Sellaista elämää ei tullut, tuli valitusti lapseton elämä pääkaupunkiseudulla ja ihmiskauppaan keskittyvä asiantuntijatyö järjestöstä Helsingissä. Työnantaja ja puoliso ovat pysyneet samoina kohta 20 vuotta, mutta samalla tavalla on pysynyt myös lapsuudesta mukana kulkenut kokemus irrallisuudesta.

”Se tekee myös sen, että ei anna itselleen lupaa kiintyä ihmisiin, koska kohta lähtee kuitenkin. Ajattelen, että tää hyvin vahva kokemus siitä, että ei kannata kiinnittyä mihinkään, liittyy myös siihen missä ikävaiheessa muutot ovat olleet. Ei oo ymmärtäny, että miks, vaan se on ollut vaan että nyt lähdetään.”

Juttelemme pitkään, sillä aihe on sellainen, joka on luultavasti muovannut meitä molempia enemmän kuin mikään muu. Silti kokemuksemme ovat perustavalla tavalla erilaiset, vaikka olemme istuneet samoissa muuttoautoissa samasta syystä. Syystä, joka on ollut samaan aikaan selvä mutta mysteeri.

”Onhan se isäkin ollut aina vähän erilainen, et ehkä se ei ole sit löytänyt mistään sitä omaa, joka tuntuisi hyvältä. Että onko se sitten aina tuntenut olonsa puolikieliseksi tai muuten erilaiseksi.”

Poikkikatu Vuorelan perukoilla on lyhyt, vain kolme valkoista taloa puolellaan ja tien päässä yksi, mutta lyhyelläkin kävelymatkalla muistot alkavat kaatua päälle. Tähän asti olen muistanut vain silmän­räpäyksiä, mutta nyt tuntuu kuin en muuta olisikaan kuin muistoni täältä, 90-luvun alusta sen loppupuolelle. Jonkinlainen esivalinta on suodattanut ne; muistot esimerkiksi siitä, miten suomenruotsalainen nimi tietenkin riitti jonkinlaiseen koulukiusaamiseen, eivät nouse nyt mieleen.

Vanha talomme on nurkkatontilla kadun päässä. Valkoinen tiilitalo, nurmikon takana metsänraja. Tontilta on kaadettu muutama puu ja etupihaa on myllätty, mutta itse talo näyttää tismalleen samalta kuin vuonna 1997, kun lähdin täältä ensin armeijaan ja sitten opiskelemaan. Nousen ulko-ovelle vievät kolme askelmaa, 90-luvun taitteessa sokkelit ja elintaso olivat korkeampia kuin vuosikymmen aikaisemmin, ja painan ovikelloa. Tampereella ja Vaasassa tein niin toimittajana, mutta nyt tuntuu kuin soittaisin kelloa päästäkseni jonnekin, jota ei enää ole.

Tähän asti olen ajatellut, että kokemus juurettomuudesta ei koske minua. Lapsena ja nuorena en vaivannut päätäni asialla ja vuonna 2006 satuin lukemaan näyttelijä Kari Heiskasen haastattelun kotimaista tv-komiikkaa käsittelevästä kirjasta Toopelivisio. Haastattelussa Heiskanen kertoo, että heidänkin perheensä muutti hänen lapsuudessaan ja nuoruudessaan taajaan armeijassa työskennelleen isän työn vuoksi, eikä hän koskaan ehtinyt kiinnittyä mihinkään jengiin. Kirjan tehnyt toimittaja Jukka Annala kirjoittaa haastattelussa Heiskasen uskovan, että lapsuuden kokemukset ulkopuolisena olosta ovat terävöittäneet hänen kykyään tarkastella muita ihmisiä ja maailmaa. Heiskasen mukaan tästä on ollut apua sketsiviihteen tekemisessä.

Ymmärsin, mitä Heiskanen tarkoitti. Edessä on aina ollut uusi porukka, jota on pitänyt aluksi tarkkailla ulkopuolelta, katsoa miten se toimii, millaisia ovat roolit ja kuinka siihen sitten uidaan sisään. Ripustauduin ajatukseen: toimittajan työssähän on kyse samanlaisesta tarkkailijan roolista!

Mutta pakko myöntää: Vasta nyt tällä ovella, 16 vuotta keski- ikäisempänä ymmärrän lopullisesti, miten kiva olisi paikka, johon aina palata. Paikka, jossa kaikki olisi aina samanlaista, vaikkei oikeasti olekaan. Siskoni ja vanhempieni Suomen-kiertue jatkui täältä aikoinaan Tampereelle, ja talo myytiin. Kaksi omakotitaloa rakennuttaneet ihmiset muuttivat kerrostaloon, isäni sairastui, ja joitakin vuosia myöhemmin he erosivat.

Täällä asuvat nyt toiset ihmiset, mutta heidän kodissaan piipahtaminen saa nyt ajaa lapsuuskotiin paluun asiaa. Enempää ei ole saatavissa. Muistan tietenkin hyvin, olinhan jo teini-ikäinen täällä. Tuulikaapin jälkeen eteinen, jossa kahdella sivulla puiset vaatekaapit ja suoraan edessä iso peili ympärillään kirjahyllyjä. Muistan Huovisia, sarjan venäläisiä klassikoita, Steinbeckin Vihan hedelmät ja isäni kiinnostuksen kohteita, kirjoja muun muassa tukinuiton historiasta. Oma huoneeni oli eteisestä oikealle. Ikkunan edessä Muuramen kaksi lipastoa ja niiden päällä valkoinen pöytälevy. Toisessa päässä tietokone, toisessa pieni televisio, jonka äänet piti myöhään illalla painaa pois, kun ”rohkea” Silkkiä ja luoteja alkoi. Tätä en kerro nykyiselle omistajalle, mutta sen kerron, miten äitini imuroidessa imurin suulake kerran tarttui työpöydän lipaston alimpaan vetolaatikkoon, veti sen auki ja paljasti viinakätköni. Pullojen on täytynyt olla melko pieniä, luultavasti Triple Sec -likööriä.

Juttelemme lisää ruokapöydän ääressä. Keittiö on remontoitu, sisäkatto maalattu ja avotakan tilalla on varaava vuolukivitakka. Vanhat lasikuitutapetit ovat paikoillaan, kuljetan sormiani niiden kuvioinnissa niin kuin tein 30 vuotta sittenkin. Talo on ollut samoissa käsissä jo parikymmentä vuotta. On erikoinen ajatus, että tämä ei ole vain oma lapsuudenkotini, vaan on muitakin täältä jo pois muuttaneita entisiä lapsia, joiden lapsuuskoti tämä on. Heille tämä on myös lapsuuskoti, johon palata.

Itse en voi sitä enää tehdä, ja siksi kävelemme vielä hetken naapurustossa kuvaajan kanssa. Vastaan tulee ensin kävelijä ja pian arviolta ikäiseni pariskunta sauvakävellen. Tuotako se olisi, jos muuttaisi pois Helsingistä? Ja jos olisi, olisiko se yhtään hullumpaa. Muistelen silti, mitä kaverini kertoi norjalaisesta kollegastaan aasialaisessa miljoonakaupungissa. Norjalaisen lähtöä suurkaupungin savusumuun oli ihmetelty, kotimaassa olisivat kuitenkin olleet luonto, meri, vuonot ja vuoret, fresh air and everything. Antti, fresh air is not enough, tämä oli vastannut.

Ja vaikka se osalle aikuisia voisikin olla tarpeeksi, lapsille se ei useinkaan riitä. Tai ehkä mieluummin näin: moni vanhempi haluaa tarjota lapsilleen hyviä tulevaisuudennäkymiä, ja mitä puhtaampi ilma ja luonto, sitä vähemmän kouluja ja työpaikkoja alueella on. Kuopiossahan niitä on, varsinkin lääketieteen ja terveysteknologian aloilla, ja siksi kaupungin ikäpyramidi on pullein opiskeluikäisten kohdalta. Monessa savolaiskunnassa pyramidit seisovat kuitenkin kärjellään.

Luen lehdistä aina Savoa käsittelevät jutut ja autioitumista käsittelevät jutut erityisesti, mutta en osaa surra niiden äärellä. Kehitys tuntuu vääjäämättömältä, suuri muutto niin kiistattomalta, että en jaksa uskoa suunnan kääntymiseen. Kiuruvedet ja pielavedet ovat syntyneet aikoinaan toisenlaiseen Suomeen.

Samana iltana, kun palaan kotiin, poikani ilmoittaa että hän haluaa käydä saunassa koripallotreenien jälkeen. Käännän saunan päälle, juon oluen ja lähden sitten poikani mukaan saunaan. Hän on nyt 12, saman ikäinen kuin minä muuttaessamme Kuopioon. Hän on käynyt samaa koulua koko ala-asteen ja asunut ikänsä tässä samassa asunnossa, jota hän myöhemmin pitää lapsuuskotinaan. Tilaa on vähemmän kuin niissä kodeissa, joista olen juuri palannut, mutta lähikoulu on niin hyvä, että emme ole halunneet muuttaa. Tämä on järkiperustelu, perimmäiset syyt juontavat omista kokemuksistani. En haluaisi riuhtaista häntä irti siitä kaveriporukasta, jossa osa heistä on tuntenut toisensa päiväkodista ja joka on pian siirtymässä samalle yläasteelle. Vaikka tiedän, että hän pärjäisi missä vaan, haluan seurata tätä heidän porukkaansa ja nähdä, millaisia valintoja itse kukin heistä myöhemmin tekee. Luulen, että se, mitä tässä haluan katsoa ja seurata, on juurien kasvaminen. Se on akateemista mielenkiintoa ja toive tarinan toisenlaisuudesta, samastua en voi.

Mietin samoja asioita myöhemmin syksyllä, kun katsoin viimeisen jakson Netflixin erinomaisesta Beckham-dokumentista. Beckhamien perhe on asettunut kaoottisten Espanjan-vuosien ja häikälemättömän mediamyllytyksen jälkeen Yhdysvaltoihin, jossa jalkapallo on pienempi laji kuin Euroopassa ja jopa Beckhamien kaltainen perhe voi elää tavallisempaa ja rauhallisempaa arkea kuin vanhalla mantereella. Kunnes sitten: perheen jalkapalloilija ilmoittaa, että aikoo siirtyä takaisin Eurooppaan pelaamaan. Kun Victoria Beckham kertaa tapahtunutta kameralle nyt vuosia jälkeenpäin, hän on yhä täynnä suuttumusta ja pettymystä. Hänet on petetty, kaikki uusiksi taas juuri kun he olivat päässeet asettumaan.

Näen Victoriassa tietenkin heti äitini. Kokemassa saman yhä uudelleen, tietenkin ilman Beckhamien perheen mahdollisuuksia hankkia itselleen apua ja asioidenhoitajia, mutta myös 80-lukuisilla reunaehdoilla. Ilman internettiä ja sosiaalista mediaa. Selvittelemässä puhelinnumeroita vieraan paikkakunnan kiinteistönvälittäjille, kouluihin ja harrastuksiin. Huolehtimassa siitä, että lasten kokemus elämästä säilyy turvallisena ja johdonmukaisena, tsemppaamassa heitä yhä uudestaan uusiin porukoihin. Olen nähnyt ne jäljet, jotka se on jättänyt, ja luultavasti juuri siksi olen halunnut tavoitella pysyvyyttä.

En koskaan kysynyt isältäni, miksi muutimme niin usein. Mitä hän tavoitteli tai miksi hän halusi vaihtaa työtä tai toimipaikkaa niin usein. Mikä oli hänelle tärkeintä? Sitäkään en tiedä, paljonko tai kuinka usein oli kyse omasta halusta. Luultavasti en koskaan kokenut tarvetta vetää häntä tilille toistuvista muutoista, sillä onnistuin aina sopeutumaan. Nopeastikin ja niin, että kaikki muuttamisen mahdolliset ja nyt ilmeisiltä tuntuvat vaikutukset ovat käyneet kiertymään auki vasta tämän hankkeen kestäessä. Moni niistä on myönteinen, ymmärrykseni Suomesta olisi varmuudella toisenlainen ilman asumista maan eri puolilla, mutta ehkä se hyvä, joka aiemmin oli helppo liittää kokemukseen jonkinlaisesta valppaan ulkopuolisen roolista, menettää painoaan vanhemmiten. Juuret kasvavat sisään eivätkä ulkopuolelle.

Enää en voi vastauksia saada, vaikka isäni elää hoitokodissa ja kotonaan työvuosiensa tapahtumia yhä uudestaan.

Se on traagista, mutta ehkä se on myös vastaus.