Mamma mia. Nuo kaksi sanaa vilahtavat Sophia Lorenin, 86, puheessa. Niillä hän korostaa asioita, joita kummastelee. Kuten sitä, että koronan aikana ei tiedä, voiko mennä ulos. Tai sitä, kun kysytään, mikä on hänen suosikkielokuvansa omasta tuotannostaan.

Lempifilmiään hän ei paljasta, vaan puhuu mieluummin arjestaan Sveitsissä, pikkukaupungissa lähellä Geneveä.

– Oikeastaan korona ei ole muuttanut pahemmin arkirutiinejani. Olen jo pitkään nauttinut rauhallisesta ja hiljaisesta elämäntyylistä. Herään aamulla puoli viideltä, ja pidän huolta, että paikat ovat järjestyksessä. En pidä sotkusta. Nuorempana piilottelin siisteysintoani, koska ajattelin, että se häiritsee muita. Olen onnellinen, että saan nyt tehdä asiat mieleni mukaan.

Ennen koronaa aamuvirkku Loren saattoi käydä kävelyllä läheisessä puistossa seitsemän aikoihin.

– En kuitenkaan enää pahemmin pidä fyysisestä rasituksesta. Lepään ja luen mieluummin, olen siinä mielessä perinteinen napolilainen, hyväntuulinen Loren kertoo.

Hän löysi vanhoja päiväkirjojaan yhden järjestelypuuskansa aikana, vuosia sitten.

– Kun luin niitä, muistin mitä kaikkea olen tehnyt elämäni aikana. Ne olivat hyvin henkilökohtaisia ja intiimejä kirjoituksia, enkä pitänyt ajatuksesta, että kuka tahansa voisi lukea ne. En halunnut edes lasteni näkevän niitä. Kirjoitin niiden pohjalta muistelmani. Poltin päiväkirjat sen jälkeen. Elämäntarinani on yksissä kansissa.

Vaikka Loren ei halunnut poikiensa lukevan kaikkia salaisuuksia, hänellä on lämpimät välit molempiin, kapellimestari Carlo Ponti Jr:ään ja elokuvaohjaaja Edoardo Pontiin. Nuorimman kanssa hän kuvasi Netflix-elokuvan The Life Ahead. Se perustuu ranskalaisen Romain Garyn salanimellä Emile Ajar kirjoittamaan novelliin Elämä edessäpäin. Tarina, joka kertoo juutalaisten kansanmurhasta selvinneen naisen ja orpopojan ystävyydestä, kuvattiin ennen koronaa Italiassa. Silloin Sophia, Edoardo ja hänen perheensä asuivat yhdessä.

– Vaikka asunto oli iso ja kaikilla omat tilansa, järjestely ei ollut helppo, koska emme malttaneet olla puhumatta töistä. Se väsytti äitiäni, mutta hän jaksoi silti innostua kuvauksissa, eikä valittanut, vaikka huomasi, että kuvasin kohtauksia liian monta kertaa. Hän oli ammattilainen ja antoi minun ohjata. Hänen intohimonsa näyttelemiseen näkyy, äitinsä vieressä istuva Edoardo kertoo.

Sophia pitää koko haastattelun ajan poikaansa kädestä. He ovat tehneet yhdessä myös lyhytelokuvan Human Voice. Hän vastaa kysymykseen, millaista oli työskennellä oman pojan kanssa suorasukaisen salaperäisesti.

– Se on salaisuus, joka jää sydämeeni.

Hän ei yleensäkään vertaile ohjaajia keskenään.

Katso alta Human Voicen traileri:

Edoardo kuvaa yhteistyötä mutkattomaksi. Äiti tiesi poikansa katseesta tai kosketuksesta, mitä tehdä.

– Meillä on samanlainen temperamentti ja koemme asiat samalla tavalla.

The Life Ahead toi Lorenin mieleen kipeitä lapsuudenmuistoja. Sofia Villani Scicolone syntyi 20. syyskuuta 1934 roomalaissairaalassa osastolla, joka oli tarkoitettu naimattomille naisille. Hän ja hänen nuorempi siskonsa elivät isoäitinsä luona ilman isää. Se jätti jälkensä.

Kun hän oli kahdeksan, liittoutuneet pommittivat heidän kotikaupunkiaan Pozzuolia.

– Lapsuudentapahtumat ovat vaikuttaneet elämääni, mutta ajan kanssa ikävät muistot ovat haalenneet. Tosin muistan vieläkin sota-ajan kärsimyksen, köyhyyden ja sortuvien talojen äänet. Yhden pommituksen aikana leukaani osui sirpale.

Sen jälkeen Loren muutti äitinsä ja pikkusiskonsa kanssa sukulaisten luokse Napoliin. Varhaisteininä, palattuaan lapsuudenkotiinsa Pozzuoliin, hän ihaili Tyrone Poweria ja katsoi hänen elokuvansa Verta ja hiekkaa ainakin kahdeksan kertaa.

– Katsoin elokuvia tätini kanssa. Kiinnostuin silloin näyttelemisestä.

Pari vuotta myöhemmin äiti Romilda ilmoitti Sophian paikalliseen kauneuskilpailuun. Isoäiti ompeli hänelle pinkin mekon olohuoneen verhoista. Hänet valittiin yhdeksi 12 prinsessasta. Palkinto oli seinäpaperia, liput Roomaan ja taskurahaa.

– Rooma muokkasi minua. Onneksi minulla oli jatkuvasti hyviä ihmisiä ympärilläni. He pitivät huolta minusta ja katsoivat perääni.

Aluksi Loren teki ekstran rooleja elokuvissa, kuten Federico Fellinin esikoisohjauksessa Varieteen valot ja Mervyn LeRoyn eeppisessä, Cinecittà-studiolla kuvatussa Quo Vadis -elokuvassa.

– Urani alussa minulla ei ollut rahaa. Otin vastaan kaikki työt mitä sain. Opin samalla näyttelemään ja tutustuin alan ihmisiin.

Miss Italia -kilpailuun hän osallistui nimellä Sofia Lazzaro, ja hänet kruunattiin Neiti elegantti 1950 -palkinnolla.

– Kauneus määriteltiin silloin eri tavalla kuin nykyään. Se oli enemmän glamouria, eikä yhtä nopeaa ja kaupallista kuin nykyään.

Seuraavan vuonna hän alkoi opiskella näyttelemistä ja tapasi kauneuskilpailussa tulevan aviomiehensä, elokuvatuottaja Carlo Pontin.

– Istuin ystäväni kanssa yleisössä. Tuomarina toiminut Carlo lähetti minulle viestin ja kehotti osallistumaan kilpailuun. Tulin toiseksi. Ystävystyimme ja muutaman vuoden päästä, kun olin 19-vuotias, suhteestamme tuli vakava.

Ponti oli 22 vuotta Lorenia vanhempi ja naimisissa oleva kahden lapsen isä. Hän palkkasi uuden suojattinsa melodraamaan Anna ja muokkasi rakkaastaan elokuvatähden. Ponti opetti tapoja ja puhetyyliä, kannusti lukemaan taiteesta ja opettelemaan englantia sekä keksi ystävänsä kanssa tulevalle supertähdelle uuden nimen: Sophia Loren.

Lorenin ensimmäinen päärooli oli oopperan maailmaan sijoittuvassa Aidassa vuonna 1953. Läpimurto tuli seuraavana vuonna, kun hän aloitti yhteistyön ohjaaja Vittorio De Sican kanssa elokuvassa Napolin kultaa. De Sican sotadraamasta Kaksi naista Loren voitti ensimmäisen Oscar-palkintonsa vuonna 1961.

– En ikinä ajatellut, että minusta tulisi kuuluisa ja menestynyt. Asiat etenivät pienin askelin. Kun muutin äitini kanssa Roomaan, yritimme vain löytää oman polkumme. Meillä ei ollut rahaa eikä odotuksia. Olin ekstrana monissa elokuvissa, ennen kuin sain pieniä puherooleja, repliikkejä kuten "illallinen on valmis”. Hiljalleen ne pidentyivät.

Sitten Loren tapasi De Sican, joka on myös Napolista.

– Hän otti minut mukaan Napolissa kuvattavaan elokuvaan. Siitä alkoi nousujohde. Työskentelin hänen kanssaan parikymmentä vuotta. Roolini olivat monipuolisia, täynnä surua, iloa ja naurua. Elin unelmaani ja heräsin aamuisin tyytyväisenä. Olen onnellinen, että tapasin hänet.

Loren tiesi, että oli menestynyt, kun äiti kutsui häntä tähdeksi.

– Äiti uskoi minuun ja oli aina mukanani kaikkialla. Luultavasti siksi en kokenut hyväksikäyttöä.

Hänestä tuli myös seksisymboli.

– Urani alussa minun piti todistella, että olen muutakin kuin ulkonäköni. Samalla ulkonäkö auttoi minua saamaan töitä. En kuitenkaan ole kyllästynyt imagooni. Yleensä se imartelee. Rasite se on ollut vain silloin, jos ihmiset ovat nähneet minut vain sellaisena. Menestyneimmissä elokuvissani en ole ollut seksikäs, Loren muistuttaa.

Vuonna 1958, vähän yli kaksikymppisenä, Loren teki viiden elokuvan sopimuksen yhdysvaltalaisen Paramount Pictures -studion kanssa.

Hän näytteli aikansa tähtien, kuten Cary Grantin, kanssa elokuvassa Ylpeys ja intohimo.

– Minun oli vaikea näytellä englanniksi, koska en osannut kieltä hyvin. Minusta tuntui, kuin olisin toistanut lauseita kuin papukaija. Cary opetti minua sanomaan asiat tunteella.

Tahollaan naimissa ollut Grant rakastui Loreniin, ja halusi näytellä hänen kanssaan myös elokuvassa Lemmenlaiva.

– Cary oli elegantti, charmantti, tyylikäs ja hyvin komea. Hän oli romanttinen ja lähetti paljon kukkia. Olin tuolloin nuori, eikä ajatukseni rakkaudesta ollut kovin selkeä. Jos olisin suostunut vakavaan parisuhteeseen, minun olisi pitänyt jättää Carlo, ja siitä olisi syntynyt hurja skandaali.

Ystävyys Grantin kanssa säilyi miehen kuolemaan, vuoteen 1986 asti.

– Kirjoitimme kirjeitä ja meillä oli pitkiä puhelinkeskusteluja. Kun olin myöhemmin kuvaamassa New Yorkissa, hän tuli tapaamaan minua ja näki esikoiseni, Loren muistelee.

Samoihin aikoihin Ponti haki avioeroa ensimmäisestä vaimostaan, mutta katolisessa Italiassa sitä ei myönnetty.

Vuonna 1957 hän haki eroa Meksikossa ja solmi siellä liiton Lorenin kanssa. Kotimaassa häntä syytettiin moniavioisuudesta ja määrättiin pidätettäväksi.

Ponti ja Loren mitätöivät ensimmäisen avioliittonsa, kunnes pari, samoin kuin Pontin ensimmäinen vaimo, haki Ranskan kansalaisuutta.

Siellä ero myönnettiin, ja Sophia ja Carlo avioituivat uudelleen vuonna 1966.

– Menneitä on turha jossitella, mutta en katunut päätöstäni. Carlo oli elämäni mies. Keskustelin kaikesta hänen kanssaan, myös siitä, millaisia rooleja valitsin. Vaikka meillä oli erimielisyyksiä, olimme aina harmoniassa. Suhtaudun rakkauteen intohimoisesti. Mitä elämä on ilman rakkautta? Kaikki tarvitsevat sitä.

Äitiys oli Lorenin haave. Kahden keskenmenon jälkeen se tuntui mahdottomalta. Sitten hän sai hedelmöityshoitoja Sveitsissä ja synnytti siellä ensin Carlo Juniorin 1968 ja Edoardon 1973.

– Olin ensisijaisesti äiti, sitten vaimo ja kolmanneksi näyttelijä. Yritin aikatauluttaa elämäni niin, että näin lapsiani joka päivä.

Edoardo liittyy mukaan keskusteluun.

– Äiti kävi töissä, kun minä ja veljeni olimme lapsia, mutta hän sai meidät tuntemaan aina olomme tärkeiksi. Perhe oli etusijalla. Vaikka maailma halusi hänet, hän halusi meidät. Se oli tärkeää.

Kun pojat olivat sisäoppilaitoksessa, äiti soitti heille päivittäin. Liitto Pontin kanssa kesti tämän kuolemaan, vuoteen 2007 asti.

– Vaikka kuolema on osa elämää, oli Carlon kuolema kauheaa. Hän on vieläkin mielessäni usein.

Lorenia kaduttaa yksi asia.

– Se, etten mennyt naimisiin valkoisessa hääpuvussa.

Muitakin asioita tulee mieleen.

– Olen elänyt niin monta eri kautta, että virhearviointeja on tullut varsinkin elämäni alkupuolella. Myöhemmin opettelin elämään niin, että kadun mahdollisimman vähän, koska tunteet kulkevat mukana läpi koko elämän ja asiat ovat aina omallatunnolla.

Hän yrittää tehdä joka päivä jotain positiivista.

– Olen elänyt täyden ja intohimoisen elämän. Onnellisuus on lopulta kiinni minusta itsestä ja elämänasenteestani. Nautin esimerkiksi lasteni ja lastenlasteni kanssa juttelusta.

Lapsenlapset kutsuvat häntä nonnaksi. Hän haluaisi nähdä heidän kasvavan, mutta lapset asuvat vanhempiensa kanssa Kaliforniassa.

– Heillä on oikeus valita, mitä tekevät ja missä asuvat. Mutta joskus tunnen itseni yksinäiseksi ja itken. Sitten taas nauran.

Vanhenemiseen hän suhtautuu suopeasti.

– En voi näyttää loputtomiin nuorelta. Pidän ryppyjäni onnellisuuden merkkinä.

Katso Lorenin uuden The Life Ahead -elokuvan traileri alta:

Juttua muokattu 19.11.2020 kello 11:34: Korjattu kuvatekstejä.