Hautajaiset ovat juhla, osoittaa The Curen uusi levy
The Curen Robert Smith on asioiden loppumisen profeetta ja joulupukki, kirjoittaa Samuli Knuuti.
Marraskuun ensimmäisenä päivänä tätä vuotta ympäri läntistä maailmaa tapahtui merkillinen luonnonilmiö. Sitä voisi myös kutsua yksinäisten miesten massavaellukseksi, tai sitten hajautetuksi flash mobiksi. Tuona sateisena myöhäissyksyn päivänä kun kello alkoi lähestyä puoltapäivää, tuhannet keski-ikäiset miehet nousivat sijoiltaan ylös, laittoivat takin niskaan ja jättivät kotinsa tai työpaikkansa. Heidän määränpäänsä oli useimmilla eri mutta kuitenkin kaikilla sama: he astuivat lähimpään liikkeeseen, jollaisia yhä edelleen levykaupoiksi kutsutaan. Näiden miesten nuoruudessa sellaiset liikkeet hohtivat uutuuttaan, ne olivat täynnä innokkaita nuoria vinyylienplärääjiä ja upouusia hittialbumeita, jossakin nurkassa saattoi jopa olla näytteitä jännittävistä tulevaisuuden formaateista, kuten CD-levy tai MiniDisc. Nyt nämä kaupat olivat yleensä nuhruisia ja sotkuisia, täynnä eilisen esineitä ja menneen maailman asukkaita; ne muistuttivat divareita, joita ne itse asiassa usein myös ovatkin, sillä 2020-luvulla levyjen myynti on usein käytettyjen levyjen myyntiä. Nämä keski-ikäiset, usein jo vähän (tai paljonkin) mahakkaat miehet saattoivat ensiksi hetken pälyillä ympärilleen, ikään kuin vanhojen aikojen muistumana, he teeskentelivät katsovansa mitä täällä tänään olikaan, mutta oikeasti he olivat tulleet vain yhden asian takia. Päättäväisesti he astuivat myyntitiskille ja sanoivat:
”Sitä uutta Kuren albumia tulin ostamaan."
”Songs of a Lost World kuulostaa The Curelta. Taivaalle kiitos siitä.”
Kyllä, 1.11.2024 todella tapahtui asia, jota moni meistä oli jo lakannut odottamasta samalla tavalla kuin joulupukkia. Sekä Korvatunturin antelias ukko että The Cure -yhtyeen 14. albumi vain olivat asioita, jotka eivät ikinä saapuisi luoksemme, vaikka kuinka toivoimme.
Joulupukin suhteen tilanne on toki vielä avoin, mutta Songs of a Lost World on nyt jo todistettavasti kaupoissa, striimauspalveluissa ja tuhansien keski-ikäisten miesten levyhyllyissä. (Toki The Curea kuuntelevat naisetkin, mutta he harvoin tekevät näistä asioista näin suurta numeroa tai rituaalia ylipäätään.) Albumin tekohistoria alkaa tavallaan jo vuodesta 2009, jolloin piti ilmestyä kovin, kovin kehnon 4:13 Dream -albumin ohessa levytetty sisaruslevy 4:14 Scream. Se albumi ei koskaan ilmestynyt eikä myöskään ne kaikki muutkaan levyt, joita Robert Smith on aina kulloinkin sanonut viimeisen 16 vuoden aikana tekevänsä. Vuosina 2022—2023 The Cure jopa järjesti kiertueet Songs of a Lost World ja Shows of a Lost World, joilla yhtye soitti yhteensä viisi tuolloin ilmestymättömän albumin kahdeksasta biisistä.
Albumia ei vain kuulunut. Kunnes nyt. No kerro nyt, miltäs se kuulostaa! Se on kysymys, johon voi vastata vain yhdellä tavalla, joka kertoo toisaalta kovin vähän ja toisaalta kaiken. Songs of a Lost World kuulostaa The Curelta. Taivaalle kiitos siitä.
”Albumiin solahtaa sisälle kuin kuumaan kylpyyn, jonne on sulatettu tynnyrillinen bentsoja.”
Vuonna 1979 debyyttilevynsä julkaissut The Cure on aina suhtautunut meitä kaikkia odottavaan loppuun kuin jouluaattoon. Yhtyeen neljäs albumi Pornography (1982), eräänlainen ahdistusrockin Rosettan kivi, alkoi kuuluisasti säkeillä ”It doesn’t matter if we all die”, mutta se oli vasta angstailun alkusoittoa. Mestarillinen Disintegration (1989) kuvasti Robert Smithin tuskaa, kun hän luuli 30 vuotta täytettyään elämänsä olevan nyt ohi. Bloodflowersin (2000) kappaleella 39 tuolloin 39-vuotias Smith voihki, että tuli, siis hänen luovuutensa tuli, oli jo melkein sammunut.
Songs of a Lost World näyttää jo esineenä hautakiveltä, ja siltä se myös kuulostaa, siis jos hautakiveä voisi soittaa tai jos se osaisi puhua. Avauskappale Alone – eräänlainen Plainsong osa II – muistuttaa meitä, että jokaisen laulun lopussa, kuten oman elämämme, olemme aina lopulta yksin. Yli kymmenminuuttinen päätöskappale Endsong toistaa saman ajatuksen ja lisää, että lopulta meillä ei ole enää mitään. Albumi päättyy sanan ”nothing” toistoon siltä varalta, ettei viesti olisi mennyt perille.
Näiden kahden upean kappaleen välissä on kuusi kappaletta lisää sitä kaikista tutuinta ja turvallisinta ”Kurea”. Pitkiä paikoin melankolisia ja paikoin ahdistavia kappaleita, joissa Smith usein pääsee ääneen vain useita minuutteja kestävän intron jälkeen. Jopa paatunut fani joutuu levyhyllystään tsekkaamaan, että onko todella niin, ettei The Cure ole jo julkaissut sennimisiä kappaleita kuin And Nothing Is Forever ja All I Ever Am. Nykyisen kitaristin Reeves Gabrelsin repivä soittotyyli tekee keskivaiheen kappaleista Warsong ja Drone:Nodrone turhankin vaikeata kuultavaa, mutta muuten albumiin solahtaa sisälle kuin kuumaan kylpyyn, jonne on sulatettu tynnyrillinen bentsoja.
”Hän vaikuttaa onnelliselta ja tyytyväiseltä omaan elämäänsä ja kehoonsa. Ja miksi ei vaikuttaisi? Hän on jumalauta Robert Smith.”
Robert Smithin – joka on ja on aina ollut The Cure, soitti hänen bändissään keitä muita hyvänsä – täytyy siis olla kauhean masentunut setä, eikö niin? Toivottavasti hän osaa etsiä ammattiapua. Mutta jos katsoo miehen tuoreita haastatteluita, niissä puhuu hyväntuulinen, suhteellisuudentajuinen ja leppoisa 65-vuotias mies. Hän on yhä naimisissa 14-vuotiaana tapaamansa nuoruudenrakastettunsa kanssa, ja lapsia heillä ei yhteisestä päätöksestä ole. Nuorena päihteet maittoivat Smithille, mutta kun hän yhä soittaa illasta toiseen kolmetuntisia keikkoja, ongelma ne eivät enää ole, jos ovat koskaan olleetkaan. Sottaisesti levitettyä huulipunaa Smith yhä käyttää, mutta harmaita ja jo harventuneita hiuksiaan hän ei enää värjää korpinmustiksi. Hän vaikuttaa onnelliselta ja tyytyväiseltä omaan elämäänsä ja kehoonsa. Ja miksi ei vaikuttaisi? Hän on jumalauta Robert Smith.
Taide parhaimmillaan asettaa meidät kasvotusten elämän totuuksien kanssa, joista suurin vaikka ei ehkä tärkein on, että joskus se loppuu, elämä siis. The Cure on taidetta parhaimmillaan, ja Songs of a Lost World on The Curea melkein parhaimmillaan. Se jos mikä on syy olla onnellinen.
P.S. Songs of a Lost World olisi täydellinen loppu The Curen uralle, mutta koska Robert Smith ei usko lyhyisiin hyvästeihin, hän on ilmoittanut bändinsä keikkailevan vielä vuoteen 2029 saakka, jolloin hän täyttää 70 ja The Cure 50 vuotta. Tämän ”viimeisen” albumin ohessa on syntynyt myös toinen levy, joka on ”melkein valmis”, ja materiaalia olisi vielä kolmanteen ja neljänteen levyynkin. Smithin puheet tuntien tämä kaikki voi tarkoittaa ihan mitä hyvänsä, mutta en olisi yllättynyt, jos The Cure vielä keikkailisi ja Smith lupailisi uusia levyjä yhä silloin, kun me kaikki olemme jo maan tomua ja jäätiköiden yli käy radioaktiivinen tuuli.
