Tehotiimi Susanna Kuparinen ja Jari Hanska ovat tehneet sen taas! Kansallisteatterin Vallilan-näyttämöllä nähtävä Sokea piste – tuhon ja toivon karnevaali on syksyn teatteritapaus ja yksinkertaisesti aivan mahtava esitys. Karnevaali on juuri oikea sana kuvaamaan sitä ilotulitusmaista elämystä, mikä lavalla nähdään. Esityksessä vallan sisäpiirin vieraantuminen tavallisesta arjesta tehdään niin yliampuvaksi, että sen absurdius tulee kokonaisuudessaan esiin. Kokemus on niin valtava ja runsas, että näytelmä tekisi mieli nähdä uudestaan kaiken sisäistämiseksi.

Dokumentaariseksi teatteriesitykseksi määritelty Sokea piste käsittelee korona-aikaa paitsi jonkin verran myös yleisesti, ennen kaikkea Helsingin koulutusleikkausten kannalta. Keskellä poikkeuksellista kriisiä ja nuorten ja lasten todennettua pahoinvointia varakas pääkaupunki kohdisti leikkauksia kouluihin ja päiväkoteihin.

Häpeilemättömän poliittinen mutta tietopohjaltaan asiallinen ja monipuolisesti eri osapuolille irvaileva näytelmä pyrkii selvittämään, miksi näin tehtiin ja ketkä olivat päätösten takana.

Taustatyön tehneille Kupariselle, Hanskalle ja Satu Linnapuomille pitää jakaa kiitosta siitä, että he eivät ole nielleet poliitikkojen korupuheita vaan ovat kaivaneet esiin kylmät faktat – työ, johon päivittäisjournalismi tuntuu yhä harvemmin kykenevän tai ehtivän.

Sokea piste on vakavasta aiheestaan huolimatta erittäin hauska. Huumorin kyydissä se ujuttaa kuitenkin ajatuksiin myös paljon tietoa ja pohdintaa. Opittiinko 1990-luvun lamasta mitään?

Jo räjähtävä alku kertoo, mistä on kyse. Koronapandemian alkupaniikki esitetään hyvin. Nyt siihen on saatu jo sen verran etäisyyttä, että hurjimmat kauhukuvat ja hamstrauspaniikit naurattavat. Maailma ei romahtanutkaan, vaikka sitä hetki pelättiin, eikä Suomen talous raunioitunut, kun henkien säästäminen otettiin ykkösprioriteetiksi. Samaan aikaan Ruotsissa pelattiin shakkia Kuoleman kanssa.

Näytelmä sisältää niin tuoretta sisältöä, viikkoja tai jopa vain päiviä ennen ensi-iltaa tehtyjä haastatteluja, että kertoo tekijöiden ammattitaidosta, että kaikesta on saatu kudottua koherentti esitys. Käsikirjoitukset kulkivat vielä ensi-illassa käsissä, mutta sekään ei aiheuttanut yskintää.

Tekijät ovat tunnollisesti pohjanneet dialogin todelliseen puheeseen, joko haastatteluista tai esimerkiksi valtuustokokouksista. Kuparinen ja Hanska kirjoittavat myös itsensä tekstiin eivätkä kaunistele omiakaan maneereitaan. Tekijäkaksikko noudattaa siis pitkälti samaa kaavaa kuin aiemmissa hittitrilogioissaan Valtuusto ja Eduskunta.

Näyttelijät heittäytyvät upeasti rooleihin, jotka on karrikoitu isoiksi. Joukosta ei löydy heikkoa linkkiä. Noora Dadu ilmentää Kuparista erinomaisesti pääroolissa ja Tero Koponen tukee Hanskana. Kaksikko nähdään myös muissa rooleissa, mutta varsinaisesti roolienvaihtelusta vastaavat ennen kaikkea Kristiina Halttu, Aksa Korttila ja Joonas Heikkinen, Pirjo Määttä ja Antti Pääkkönen komppaavat. Parikin kohtausta varastava Matti Onnismaa naurattaa yrmynä Jan Vapaavuorena.

Äidin luurankoasu ja lasta esittävä luuranko ovat säväyttävä lisä leikkauksia käsittelevään tekstiin. Tulevilta sukupolvilta syödään lihatkin ympäriltä, kun velkaa pelätään niin paljon, että kunnat joutuvat valitsemaan, hoidetaanko vanhat ja sairaat vai lapset. Näytelmän käsiohjelmassa onkin kylmäävät terveiset tekijöiltä tämän hetken poliitikoille: "Jos nämä ihmiset olisivat olleet vallassa 1960- ja 70-luvuilla, hyvinvointivaltiota ei olisi koskaan syntynyt. Siihen ei olisi koskaan ollut varaa."