Apu

”Amnestyn raportoinnissa on kirkasta, että Venäjän sotarikosten määrä on paljon suurempi ja rikkeet raskaampia kuin Ukrainan” – Markus Leikolan analyysi

”Amnestyn raportoinnissa on kirkasta, että Venäjän sotarikosten määrä on paljon suurempi ja rikkeet raskaampia kuin Ukrainan” – Markus Leikolan analyysi
Kun ihmisoikeusjärjestö Amnesty International julkaisi elokuun alussa jälleen kerran yhden raportin Ukrainan sodasta, siitä nousi maailmanlaajuinen myrsky. Mitä tapahtui ja miksi? Mokasiko Amnesty vai onko tämäkin tilanne osa Kremlin käsikirjoitusta lännen yhtenäisyyden horjuttamiseksi?
Julkaistu: 12.8.2022

Monelle voi tulla yllätyksenä, että sodankäynnissä on pelisääntöjä, varsinkin kun näyttää siltä, että niitä ei noudateta. Mutta kun ihmiskunta oli onnistunut 150 vuotta sitten kehittämään ensimmäiset joukkotuhoaseet – konekiväärit – joiden ansiosta sodissa alkoi kuolla enemmän ihmisiä taisteluissa kuin tauteihin ja sata vuotta sitten joukkotuho vietiin taistelukaasuilla, miinoilla, kranaateilla ja lentoaseilla maailman eri kolkkiin aiempaa paljon isommin, aika oli kypsä miettiä: vaikka emme voisi estää uutta maailmansotaa syttymästä, ehkä voimme kuitenkin rajoittaa sodan vaikutuksia.

Jo 1859 sveitsiläinen liikemies Henri Dunant oli järkyttynyt Solferinon taistelun mainingeista ja paitsi perustanut Kansainvälisen Punaisen Ristin järjestön huolehtimaan jatkossa haavoittuneista, myös eurooppalaiset sotaisat valtakunnat tunnustamaan järjestön puolueettomuuden ja sitoutumaan takaamaan sille työrauhan. Kaikki tiesivät, että sotiessa haavoittuneita tulee ja kun lääketiede harppasi 1800-luvun jälkipuoliskolla isoja askelia eteenpäin, heidän hoidettavaksi saamisensa myös pelastaisi henkiä. Sitoutumisessa oli siis kyse siitä, että turvataan oman puolen etu samalla kun vihollinenkin tosin hyötyy – ja että taistelukentille tarvitaan myös puolueettomia osapuolia.

Sodat jatkuivat, mutta Dunant sai maailman ensimmäisen Nobelin rauhanpalkinnon.

Nämä samat periaatteet ovat ohjanneet kaikkea valtioiden välistä sopimustoimintaa sodankäynnin pelisäännöistä: jätetään taisteleminen taistelukykyisille sotilaille eikä ammuta haavoittuneita tai vangeiksi jääneitä. Mikä voi olla vastapuolen etu, on toisessa tilanteessa meidänkin etumme ja sodassa tilanteet muuttuvat nopeasti, mutta periaatteita ei voi soveltaa eri tavoin. Vuonna 1929 solmittiin ensimmäiset tärkeimmistä Geneven sopimuksista. Tällöin mukaan tuli myös sota-alueen siviilien suojelu. Neuvottelupöydissä ovat istuneet niin diplomaatit, juristit, lääkärit, virkamiehet ja poliitikot kuin sotilaatkin, joita pelisäännöt eniten koskevat. Sopimuksia täydennettiin toisen maailmansodan jälkeen ja niiden allekirjoittajamaita on nykyään 196 eli lähes kaikki maailman valtiot.

Kylmän sodan aikana sodat ovat käyneet yhä harvemmin valtioiden välisiksi ja sopimuksia onkin täydennetty mm. 1977 koskemaan myös sisällissotien ja usein hankalasti määriteltävien sissisotien olosuhteita. Toisen maailmansodan loppupuolella vakavimpia pelisääntöjen rikkomisia ryhdyttiin kutsumaan sotarikoksiksi ja voittajat pitivät sodan hävinneille osapuolille osin improvisoituja oikeudenkäyntejä, joissa oli esitutkinta, syyttäjät ja puolustusasianajajat sekä pyrkimys reiluun oikeudenkäyntiin. Sotarikoksien määrittely on tämän jälkeen kehittynyt hyvin yksityiskohtaiseksi ja muodostaa tärkeän osan sodankäynnin pelisääntöjä tänä päivänä – kokonaisuutta kutsutaan kansainväliseksi humanitääriseksi oikeudeksi. Lisäksi pelisääntöihin kuuluvat kemiallisten, biologisten ja ydinaseiden rakentamista, varastointia ja käyttöä koskevat sopimukset.

Kansainvälinen Punainen Risti on ainoa puolueeton elin, joka on mainittu Geneven sopimuksissa. Oma tärkeä roolinsa on nykyään myös vuonna 2002 toimintansa aloittaneella YK:n alaisella Kansainvälisellä rikostuomioistuimella (ICC), joka sijaitsee Hollannin Haagissa. Tuomioistuimen tehtävät ja valta on tarkkaan määritelty vakavimpien sotarikosten piiriin (sikäli kun ne eivät jää kansallisen oikeuslaitoksen tutkittaviksi) ja koska näiden tutkinta on usein pitkällistä ja hankalaa, tuomarin nuija ei kovin usein kolahda pöytään vapauttavan tai langettavan tuomion merkiksi. Tästä huolimatta sekä Jugoslavian hajoamissotien että Ruandan sisällissodan julmuuksista on saatu kansainvälisen oikeuden eteen ja telkien taaksekin tekijöitä, joiden syyllisyys on ollut kiistaton. ICC:n perussopimuksen allekirjoittajamaita on kuitenkin paljon vähemmän kuin Geneven sopimuksilla eli 123. Ukraina on allekirjoittanut, muttei ratifioinut sopimusta, Venäjä taas allekirjoittanut, mutta eronnut sopimuksesta.

Valtioiden ja YK:n sekä EU:n kaltaisten kansainvälisten järjestöjen lisäksi sotatantereilla liikkuu paljon muutakin väkeä tarkastelemassa, mitä siellä tapahtuu: journalisteista kansalaisjärjestöihin. Ihmisoikeusasioihin erikoistuneet järjestöt kuten Amnesty International ovat kehittäneet omat menetelmänsä pitkän ajan kuluessa sekä kouluttavat tarkkailijansa ja raportoijansa perusteellisesti. Omasta puolueettomuudestaan ne pitävät huolta mm. kieltäytymällä ottamasta vastaan toiminta-avustuksia valtioilta ja kiinnittämällä huomiota tarkoituksellisesti monenlaisiin eri yhteiskuntajärjestelmiin. Monet näistä ovat myös varsin keskusjohtoisia ja kenttätyötä tekevät ulkomailta lähetetyt ammattilaiset, joilla ei ole sidoksia paikallisiin. He havainnoivat itse, tutustuvat dokumentteihin ja haastattelevat eri tahoja eri puolilla rintamia.

Järjestöjen toimenkuvaan ei kuulu yleensä neuvominen tai ohjeistaminen vaan ainoastaan raportoiminen – sekä konfliktien osapuolille että julkisuuteen. Esimerkiksi Amnesty lähettää konfliktialueiden ihmisoikeusraporttinsa kommentteja varten ensin osapuolille; nyt kohun kohteena olleeseen raporttiin se ei saanut Ukrainalta tarkempia kommentteja.

Mielipidevankien asian esillä pitämisestä ehkä parhaiten tunnettu Amnesty on ollut piikkinä niin monen diktatuurin lihassa, että se on myös parkkiintunut mitä erilaisimpia yksipuolisuussyytöksiä vastaan. Se arvioi jatkuvasti erilaisia tapahtumia ja käytäntöjä läpi ihmisoikeuksien toteutumisen näkökulmasta kaikkialla maailmassa, sekä demokratioissa että diktatuureissa. Mitä autoritäärisempi hallinto, sen vaikeammat toimintaolosuhteet ja sen vihamielisempi myös vastaanotto – esimerkiksi Venäjällä Amnesty on kielletty ja heitetty maasta ulos eikä se luonnollisesti ollut Neuvostoliitossakaan sallittu.

Ukrainan sodassa järjestö on tehnyt kenttätyötä jo kauan. Itse asiassa Amnesty oli yksi ensimmäisiä, joka todensi vuonna 2014, että Itä-Ukrainassa ei ollut pelkästään separatisteja, vaan myös Venäjän armeijan väkeä. Se raportoi molempien osapuolten sotarikoksista jo vuoden 2014 syksyllä.

Tätä taustaa vasten elokuun alun raportissa – joka syntyi sivutuotteena Venäjän sotarikoksia selvitellessä – ei oikeastaan ollut juuri mitään uutta. Uutta oli se, että Ukrainan valtionjohto nosti raportin voimakkaan tunteellisesti tikun nokkaan: presidentti Volodomyr Zelenskyi väitti, että “raportti siirtää vastuun hyökkääjältä uhrille”, ulkoministeri Dmytro Kuleba, että “Amnesty ei ole totuuden löytämisen asialla, vaan rakentaa valheellista tasapainoa rikollisen ja uhrin kesken” ja presidentin neuvonantaja Myhailo Podoljak tiivisti: ”Ainoa asia, joka ukrainalaisia uhkaa, on Venäjän teloittajien ja raiskaajien armeija, joka on tullut tekemään kansanmurhaa.”

Hurjia syytöksiä – joista yksikään ei pidä paikkaansa.

Mitä Amnesty sitten sanoi? Sanatarkasti: “Ukraina on perustanut tukikohtia ja käyttää asejärjestelmiä asutetuilla asuinalueilla, mukaan lukien koulut ja sairaalat. Tällaiset taktiikat ovat kansainvälisen humanitäärisen oikeuden vastaisia ja saattaa siviilejä vaaraan, koska ne muuttavat siviilikohteita sotilaskohteiksi. Tästä seuranneet Venäjän iskut asutetuille alueille ovat tappaneet siviilejä ja tuhonneet siviilien rakenteita.”

On mahdotonta ajatella, että sodan kerran aloittaneella osapuolella olisi siviilien suojeluun erilainen velvoite kuin sillä puolella, joka ei aloittanut, mutta joka käyttää yhtä lailla tappavaa voimaa sotilaallisiin tarkoituksiin.

Sodankäynnin säännöt eivät ole Amnestyn kirjoittamia ja ne ovat ennen kaikkea vapaaehtoisia sopimuksia, joihin valtiot ovat sitoutuneet omin allekirjoituksin. On myös päivänselvää, ettei Geneven sopimuksia tai Safe Schools Declarationia eli sopimusta koulujen pitämisestä sotimisen ulkopuolella ole tarkoitettu pelkästään hyvinä päivinä tai rauhan aikana noudatettaviksi, vaan juuri nykyisen kaltaisessa tilanteessa, jolloin valintoja sodankäyntitavoista tehdään kovassa paineessa.

Ajatus siitä, että sotiessa tulisi heittää etiikka romukoppaan, on vaarallinen sekin, muutenhan esim. kaikki sotavangit tapettaisiin ja atomipommi olisi jo käytössä. Päätöksentekotilanteita on tässäkin sodassa joka päivä satoja tuhansia isompia ja pienempiä molemmilla puolilla – ja niitä tekevät yhä useammin muutaman viikon koulutuksella etulinjaan heitetyt kokemattomat nuoret joukkueenjohtajat. Tahallisuuksien lisäksi myös virheitä sattuu väkisinkin. Kummallakin puolella myös tehdään jatkuvasti sekä raaempia että humaanimpeja päätöksiä, vaikka pahimmat raakuudet ymmärrettävästi nostattavatkin isompia otsikoita kuin ihmishenkiä säästävät päätökset. Meidän ei tulisi kuitenkaan muodostaa kuvaamme sodasta pelkästään sen ääri-ilmiöiden perusteella, kuten ei mistään muustakaan asiasta.

Vaikka sodat joskus alkavat poikkeuksellisen selkeästi, kuten tässä sodassa ei ole epäilystäkään siitä, kumpi on hyökkääjä ja kumpi puolustaja, hyökkäykselliset ja puolustukselliset tilanteetkin vaihtelevat. Ja joskus, kuten kaikki Tuntemattomansa lukeneet tietävät, mennään myös vanhan rajan yli. Tai sota voi kestää kymmeniä vuosia – on mahdotonta ajatella, että sodan kerran aloittaneella osapuolella olisi siviilien suojeluun erilainen velvoite kuin sillä puolella, joka ei aloittanut, mutta joka käyttää yhtä lailla tappavaa voimaa sotilaallisiin tarkoituksiin. Toisin kuin julkisuudessa on käsityksenä esiintynyt, Amnesty tai mikään muukaan taho ei käske ketään toimimaan jollakin tavoin – vaikea kuvitella, että Ukrainan tai Venäjän armeijaa voisikaan käskeä.

Tämä ei mitenkään muuta sitä, että Venäjä on yksiselitteisesti vastuussa sodasta. Ja Amnestyn raportoinnissa on ollut koko ajan kirkasta, että sekä separatistien että Venäjän sotarikosten määrä on ollut paljon suurempi sekä rikkeet raaempia ja raskaampia kuin Ukrainan armeijan puolen. Mutta Ukraina ei voi sen varjolla mellastaa miten hyvänsä sentään. Siihen se on itse päättänyt sitoutua.

Ukrainassakin on sotasensuuri ja tarve ohjailla kotimaista ja läntistä mielipidettä. Sisäpoliittisista paineista Ukrainassa kertoo myös se, että Amnesty Internationalin Ukrainan osasto irtisanoutui raportista.

Kielto ihmiskilpien käyttöön on Geneven sopimuksissa ehdoton, mutta se tarkoittaa, että siviilejä ei saa nimenomaisesti kuljettaa armeijan asemien eteen ja suojaksi. Tästä ei Amnestyn raportoimissa tapauksissa ole kyse. Jo monen vuoden ajan sotaa on käyty sellaisista rakennuksista käsin, jotka olisi voitu valita toisinkin (asuintaloista, kouluista, sairaaloista tai aivan näiden vierestä); Geneven sopimuksista ei seuraa ehdotonta kieltoa näiden käyttämiseen, mutta kylläkin velvoite yrittää löytää muita ratkaisuja, jos suinkin vain mahdollista.

Ja tiedetään myös, että vaikka siviilejä kehotettiin poistumaan niistä kaupungeista, joihin sota oli vyörymässä, niin kaikki eivät halunneet poistua – eikä Ukraina ole myöskään käyttänyt evakuointipakkoa.

Kysymys on siis monesti, kuten nytkin, siitä, onko valinta ollut perusteltu vai olisiko Ukrainan armeijalla ollut vähemmän siviilejä uhanalaiseksi saattavia vaihtoehtoja ollut olemassa. Amnestyn raportissa kuvataan nämä paikat, mutta Amnesty on myös poistanut raportin julkisesta versiosta kohtia, jotka olisivat voineet ilmi tullessaan vaikuttaa sodan kulkuun (Ukrainalle negatiivisesti) ja lähettänyt nämä suoraan Ukrainan puolustusviranomaisille (jotka, kuten edellä kerrottiin, eivät ole kommentoineet raportin yksityiskohtia).

Näin Amnestyn toki kuuluukin tehdä – olla julkistamatta tietoja, joista Venäjän armeija voisi hyötyä. Mutta siitä seuraa myös, että ulkopuolisen on mahdotonta arvioida, mitä vaihtoehtoja missäkin tilanteessa Ukrainan armeijalla olisi ollut – vaikka ei ole sinänsä syytä epäillä siviilien sijainnin olleen lähellä sotilaiden aseenkäyttötilanteita. Tai sitä, että Venäjä on tulittanut näihin asemiin ja kun sen tuli on muutenkin ollut luvattoman epätarkkaa, tästä on seurannut siviilien turvallisuuden vaarantuminen.

Sodassa tällaista tapahtuu ja Amnesty on kertonut aikaisemminkin vastaavista tilanteista. Tällä viikolla kuitenkin näyttäisi siltä, että ongelma on enemmänkin Ukrainan propagandakoneiston kyvyttömyydessä kääntää sinänsä melko vähäisiäkään tahroja kilvessä parhain päin ilman aggressiivista hyökkäystä ihmisoikeusjärjestöä kohtaan, joka kuitenkin edustaa heidän läntisen arvopohjansa merkittävää selkänojaa. Ei ole omituista, että sodan vielä kestäessä virheitä ei myönnetä julkisesti tai että Ukrainassakin on sotasensuuri ja tarve ohjailla kotimaista ja läntistä mielipidettä. Sisäpoliittisista paineista Ukrainassa kertoo myös se, että Amnesty Internationalin Ukrainan osasto irtisanoutui raportista.

Ei ole mitään sellaista, mitä Venäjän propagandakoneisto ei voisi kääntää omia tarkoituksiaan palvelevaksi, faktoista valefaktoihin, asenteista ennakkoluuloihin.

Amnestya on myös syytetty, että se pelaa Venäjän pussiin – eikä ihme, Kremlin virallinen Twitter-tili tietenkin hyödynsi heti tilaisuuden hehkuttaa Ukrainan pelisääntöjen rikkomista ja tämäkin villitsi osan somekansaa. Siellä on monta monituista pataljoonaa nettitrolleja valmiina tarttumaan pienimpäänkin mahdollisuuteen horjuttaa ja hajottaa, hämmentää ja hehkuttaa, ympäri vuorokauden, kaikkialle maailmaan.

Tähän kritiikkiin on kuitenkin helppo vastata kuten monesti ennenkin: ei ole mitään sellaista, mitä Venäjän propagandakoneisto ei voisi kääntää omia tarkoituksiaan palvelevaksi, faktoista valefaktoihin, asenteista ennakkoluuloihin. Jos sille tielle lähdetään, että tiedon julkistamisessa ryhdytään ylivarovaiseksi Venäjän hyödyntämisyritysten pelossa, ollaan matkalla kohti juuri sellaista yhteiskuntaan, joka Venäjä on ja jollaisia se haluaisi muidenkin olevan – eikä suinkaan sananvapautta puolustamassa ja vahvistamassa.

Olisiko Amnestyn pitänyt valita jokin toinen ajankohta raportilleen? Millä perusteella? Kun sota on ohi, ehkä siis kymmenen vuoden päästä? Eihän se silti olisi taannut millään lailla, että Venäjä ei toimisi niin kuin se toimii.

Mutta nyt jokainen Amnestyn kuukausilahjoittaja, joka lopettaa ihmisoikeustyön tukemisen, on ainakin Kremlin asialla. Mestarihämmentäjät nauravat Moskovassa partaansa: taas kerran lännen moralisteilla ei ole katse pallossa, vaan ne tappelevat keskenään. Tämä juuri on Kremlin tarkoituskin, ja jo Lenin kutsui niitä, jotka auttavat diktatuurin asiaa onnistuneiden huijaustemppujen ansiosta, kuvaavalla nimityksellä ”hyödylliset idiootit”.

Johtopäätökseksi itse pääasiassa jää, että joissakin tapauksissa Amnestyn raportin kuvaus ei ole riittävän yksityiskohtainen, jotta voitaisiin riittävällä varmuudella sanoa, täyttääkö Ukrainan armeijan toiminta kaikki ne edellytykset, joiden perusteella voi sanoa kyseessä olevan kansainvälisen sodankäynnin sääntöjen rikkominen, mutta että näin voi myös olla asian laita.

Syyt, miksi raportissa tarkkuus ei ole riittävä, voivat johtua joko raportointiolosuhteista tai sitten siitä, että raportin julkisesta versiosta on poistettu sotilaskriittistä informaatiota. Ihan kaikkea emme varmuudella voi tietää.

Mutta se on varmaa, että virheitä tulee. Ja että niiden myöntäminen ja korjaaminen on ulkopuolisen sympatian alku, vaikka se voi kovassa paineessa olevan puolustusarmeijan kunnialle ottaakin. Puhtain asein puhtaan asian puolesta on tunnetusti vaikea yhdistelmä, mutta viestinviejän ampuminen ei ole oikea ratkaisu. Ukrainan armeijasta on parempaan.

Ihmisoikeustyötä tarvitaan koko maailmassa ja varsinkin Venäjällä, oli se siellä laillista tai ei. Ihmisoikeustyötä tekevät ihmiset ovat erehtyväisiä ja vain ihmisiä hekin. Mutta he sentään pyrkivät parantamaan niiden asemaa, jotka ovat vainon ja sorron alla. Samaa ei voi sanoa kaikista. Jokainen voi päättää, edistääkö itse vainottujen vai vainoajien asiaa.

  • Kuvissa Butšan miehityksen tunnistamattomien uhrien hautajaiset 11.8.2022

5 kommenttia