Image

Sitä saa mitä mittaa



Sitä saa mitä mittaa

Koululaitosta uudistetaan vimmaisesti. Työryhmä ja raportti toisensa jälkeen kertoo, millainen on ihanteellinen digikoulu, kouluton koulu tai oppilaskeskeinen koulu. Oppilaille halutaan opettaa muun muassa tällaisia taitoja:
Teksti Reetta Räty
Kuvat Vilma Pimenoff

”Oppimaan oppimisen ja ajattelun taidot, usko itseensä ja kyky nähdä omat vahvuutensa.” (Tulevaisuuden koulun suuntaviivat -raportti)

”Tunnetaidot, sosiaaliset taidot, suvaitsevaisuus, toisten arvostaminen, medialukutaito, kestävä kehitys, empatia, rauhoittumisen taito.”(Tulevaisuuden taidot -verkkokommentointi)

”Voimavara-ajattelu, sosiaalinen kanssakäyminen, mielen hyvinvointi.” (Opetushallitus, mielenterveystaitojen opetus)

”Ajattelu- ja työskentelytaidot, tieto- ja viestintäteknologian käyttö- ja soveltamistaidot, ongelmanratkaisu- ja yhteistyötaidot, kriittinen ajattelu, luovuus, innovatiivisuus.” (Peruskoulu 3.0. -hanke)

”Elämän ja ihmisoikeuksien kunnioittaminen ja puolustaminen, ihmisyyteen kasvu, pyrkimys totuuteen, hyvyyteen, kauneuteen, oikeudenmukaisuuteen, rauhaan, ristiriitojen käsittelyyn eettisesti ja myötätuntoisesti…” (Peruskoulun opetussuunnitelman perusteet)

Nykykoulun huippuoppilaat ovat ilmeisesti ekologisia digivelhoja, jotka suhtautuvat kavereihin empaattisesti, mutta tarjolla olevaan tietoon kriittisesti.

Harmi vain, että kun oppilaiden menestystä koulussa arvioidaan, mitataan ihan eri asioita.

Peruskoulu sai olla pitkään maamme ylpeyden aihe, suorastaan koko yhteiskuntajärjestelmän symboli. Nyt sen pitäisi muuttua ja auttaa lapsia selviämään sellaisista supervoimista kuin digitalisaatio, robotisaatio, ympäristönmuutos tai globalisaatio. Tietoa ei enää tarvitse pitää päässä, työelämä muuttuu, Suomi kansainvälistyy. Siksi koulussakin korostetaan – ainakin komiteatasolla – esimerkiksi empaattisuutta, yhteistyökykyä, ongelmanratkaisua ja digitaitoja. Tulevaisuudessa pärjää, jos on sisäistänyt elinikäisen oppimisen ajatuksen, osaa itse kehittää itseään ja tulee muiden kanssa toimeen.

Kun puhutaan koulun tavoitteista, opettajien ja asiantuntijoiden puheissa korostuu erityisesti heikoimpien oppilaiden tukena oleminen. Perheiden todellisuudet erkanevat, ja koulun halutaan tukevan niitä, joiden kotitausta ei kannusta opiskelemaan.

Henki ei ole se, että yleissivistys tai perustiedot olisivat turhia, vaan pikemminkin se, että niitä on vaikea saavuttaa, jos ei voi hyvin. Kurin sijaan korostetaan henkilökohtaisia oppimispolkuja.

Opetussuunnitelman – opsin, kuten koulumaailmassa sanotaan – perusteet ovat niin täynnä kauniita sanoja ihmisoikeuksia kunnioittavasta maailmankansalaisuudesta ja ekososiaalisesta sivistyksestä, että koulun voisi kuvitella tekevän lapsista pyhimyksiä.

Kuitenkin, kun peruskoulu loppuu ja on aika arvioida koulun käymisen lopputulosta, oppilaille ojennetaan lähes samanlainen todistus kuin 30 vuotta sitten. Äidinkieli, historia, biologia, fysiikka, kemia, yhteiskuntaoppi, englanti, ruotsi, uskonto, liikunta…

Empaattinen lapsi voi olla koulun silmin kutosen oppilas, eikä digitaidoista tipu kiitettäviä.

Kevätjuhlassa koulu on ehkä perinteisimmillään. Puolapuut jumppasalissa, puhujapönttö koripallokentän viivojen päällä, liikunnanopellakin juhlakengät ja kaulassa pillin sijaan koru. Luokan parhaan keskiarvon saaneille jaetaan stipendejä. Historian taitaja voi saada kirjasarjan.

Niiaus, kumarrus, kömpelö halaus.

Luokassa opettaja saa kukkia ja lahjakortin hierojalle. Oppilaille jaetaan aaneloselle tulostetut todistukset, ehkä myös jäätelö.

Vaikka kevätjuhlat ja päättötodistukset ovat perinteitä, koulu ei ole kuin silloin, kun vanhemmat sitä kävivät. Korokkeet on purettu, opettajia kutsutaan etunimillä, kursseja suoritetaan videoteoksilla koiranhoidosta tai Ronaldon urasta.

Varsinkin alaluokilla myös arviointi on erilaista kuin aiemmin. Numeroiden sijaan tai niiden rinnalla on suosittu jo vuosikausia sanallisia todistuksia. Kunnat saavat päättää kouluarvioinnista aika vapaasti, eikä numeroita tarvitse antaa kuin vasta kahdeksannen luokan keväällä.

Kymmenvuotiaan alakoululaisen todistus voi nykyään näyttää vaikka tältä:

Matematiikka

Lukukäsite ja lukujonotaidot – Olet saavuttanut tavoitteet erinomaisesti.

Peruslaskutoimitukset – Olet saavuttanut tavoitteet erinomaisesti.

Soveltavat tehtävät – Olet saavuttanut tavoitteet hyvin.

Ongelmanratkaisutaidot – Olet saavuttanut tavoitteet hyvin.

Samaan tapaan arvioidaan äidinkielen ja vieraiden kielen osaamista. Ympäristöopista, uskonnosta ja taitoaineista (kuten musiikki tai liikunta) kerrotaan, että oppilas on saanut näistä ”arviointipalautetta” säännöllisesti lukuvuoden aikana.

Käyttäytymistä ja työskentelyä puolestaan arvioidaan erillisellä liitteellä:

Annat toisille työrauhan – usein.

Osaat työskennellä toisten kanssa – säännöllisesti.

Osaat suunnitella ja arvioida omaa työskentelyäsi – usein.

Sanalliset arviot pyrkivät huomioimaan perinteisiä todistuksia laajemmin esimerkiksi sosiaaliset taidot ja oman oppimisen seuraamisen. Ongelma on tämä: todistuksia ei oikein tajua, eivät lapset eivätkä vanhemmat.

Kymmenvuotias lukee omaa koulutodistustaan, ilmeisesti ensimmäistä kertaa tarkasti.

”Kumpi on parempi: usein vai säännöllisesti?”, hän kysyy. Lapsi ei myöskään muista tai jaksa miettiä, mitä ovat todistuksessa mainitut lukukäsitteet tai lukujonotaidot.

Todistuksen mukaan lapsi osaa nämä käsitteet ja taidot hyvin tai erinomaisesti ”suhteessa tavoitteisiin” – ja nyt pitäisi vielä tietää, mitä tavoitteet ovat olleet.

”Säännöllisesti lukuvuoden aikana annettu arviointipalaute” ei ole porautunut lapsen mieleen.

Todistukset ovat erilaisia eri kouluissa ja eri puolilla Suomea. Samassa koulussa voidaan jakaa monenlaisia todistuksia esimerkiksi eritasoisille erityisen tuen tarpeessa oleville oppilaille. Eräs alakoulun opettaja esittelee todistuksia, joita hän jakoi oppilaille keväällä. Hänen koulussaan arviot ovat tällaisia:

Olet edistynyt asetetuissa tavoitteissa (suhteessa aineopsiin):

Aloitteleva

Kehittyvä

Voimakkaasti kehittyvä

Hyvin edistynyt

Ohjeiden mukaan osana oppiaineiden arviointia kuvataan ”laaja-alaisia osaamiskokonaisuuksia (L1–L6)” ja ”monialaisten oppimiskokonaisuuksien työskentelytavoitteita (T)”.

Nämä ovat opetussuunnitelmakieltä ja liittyvät koulun uusiin tavoitteisiin. Laaja-alainen osaaminen viittaa taitoihin, joita opetetaan kaikissa oppiaineissa: ongelmanratkaisu, medialukutaito, tiimityö… Kansainvälisesti niitä kutsutaan termillä 21st century skills.

”Ymmärtääkö näitä?”, opettaja kyselee ja tietää kyllä vastauksen.

Ei lapsi ainakaan ymmärrä, tuskin aikuinenkaan.

Monet opettajat sanovat, että vanhemmat toivovat paluuta vanhaan eli numerotodistuksiin. Niistä kun ymmärtäisi, miten koulussa menee.

Ja kyllähän numeroihin palataan, nimittäin peruskoulun yläluokilla, kun annetaan ensimmäisiä todistuksia, joilla on väliä koulun ulkopuolisen maailman kannalta. Toiselle asteelle eli lukioon ja ammattikouluihin haetaan peruskoulun päättötodistuksen perusteella. Biologia, maantieto, historia, englanti, ruotsi…

Numeroita nelosesta kymppiin, eikä sanakaan empatiataidoista, ekososiaalisesta sivistyksestä tai kriittisestä suhteesta tietoon.

Miksi päättötodistukset, keskiarvorajat ja siten myös ”hyvien” ja ”huonojen” oppilaiden kriteerit ovat niin perinteisiä, vaikka koulun vakuutellaan muuttuvan?

Koulua ohjaa raskas perinne, sanoo Anneli Rautiainen. Hän on Opetushallituksen kokeilukeskuksen johtaja ja työskennellyt myös opettajana ja rehtorina.

”Arviointi on jäänyt koulun uudistamisessa jalkoihin”, Rautiainen sanoo.

Kokeilukeskuksessa pohditaan koulutuksen tulevaisuutta ja levitetään hyväksi havaittuja uusia käytäntöjä. Arvioinnissa ei ole tehty paljonkaan onnistuneita innovaatioita. Arviointi on edelleen sitä varten, että oppilaat voidaan jakaa peruskoulun jälkeen lukioihin ja ammatilliseen koulutukseen – ei niinkään sitä varten, että arviointi tukisi oppilasta oppimaan.

Rautiaisen mielestä hyvä arviointi on jatkuvaa, kannustavaa ja konkreettista. Arviointi jaetaan kouluslangissa oppimisen aikaiseen arviointiin ja päättöarviointiin. Koulun ulkopuolelle näkyy vain jälkimmäinen, ja oppimisen aikaisen arvioinnin määrä ja laatu vaihtelevat kovasti Suomen noin 2 500 koulussa. Rautiaisen mukaan huonoin tapa arvioida oppimista on se, että oppilas saa keväällä ja jouluna todistuksen, mutta ei oikein tiedä, miksi jostain aineesta tuli kasi tai seiska.

Arviointia opetetaan opettajankoulutuksessa aika vähän. Rautiaisen mielestä ihannetilanne olisi, että oppilas oppisi itse arvioimaan omaa osaamistaan ja oppimistapaa: tässä olen hyvä, tämä vaatii minulta harjoittelua, näin opin parhaiten.

”Koulun pitää auttaa oppilasta kasvamaan omaan potentiaaliinsa, ja arvioinnin pitää tukea tätä tavoitetta.”

Koulujärjestelmä kuitenkin tukee polkua, jossa monille peruskoulun tavoite on päästä lukioon (”koska en tiedä vielä, mitä aion isona”), ja lukio-opiskelun tavoite on seuraava opiskelupaikka. Näihin tavoitteisiin pääsee vain hyvillä numeroilla, keskiarvoilla ja pääsykoetuloksilla.

Perinteisen arvioinnin vahvuutena pidetään sitä, että matematiikan arvosana on objektiivisempi kuin vaikka tiedon kriittisestä käsittelystä saatava arvio olisi. Perustelussa on kuitenkin iso ongelma: tutkimusten mukaan myös perinteinen arviointi on epätasaista.

”Päättöarviointi ei toimi niin yhdenvertaisesti kuin on luultu”, sanoo Najat Ouakrim-Soivio.

Hän on marokkolaisen isän ja suomalaisen äidin lapsi, joka uskoo suomalaisen koululaitoksen antaneen hänelle mahdollisuuden akateemiseen uraan. Siksi hän on intohimoinen tasapuolisen perusopetuksen puolustaja.

Ouakrim-Soivio on kasvatustieteiden tohtori ja filosofian lisensiaatti. Hän on toiminut aiemmin myös opettajana ja rehtorina ja väitellyt päättöarvioinnin toimimattomuudesta. Tutkimusten mukaan samalla matematiikan osaamisella voi saada yhdessä koulussa ysin, toisessa seiskan ja jossain jopa vitosen.

”Pahimmillaan koulujen välillä on neljän arvosanan eroja. Kahden arvosanan ero on tyypillisempi. Ero riippuu siitä, mikä on koulun keskimääräinen osaamisen taso.”

 Mistä erot johtuvat?

”Koulussa, jossa osataan hyvin, vaaditaan enemmän osaamista. Heikommissa annetaan hyvä numero helpommin. Aineistot näyttävät selkeästi, että ysiluokkalaiset eivät tule kohdelluksi yhdenvertaisesti. Tämä ei olisi ongelma, jos he eivät pyrkisi näillä arvosanoilla eteenpäin”, Ouakrim-Soivio sanoo.

Hän ei silti pidä hyvänä ideana, että meillä olisi Ranskan tapaan peruskoulun päättökoe tai Ruotsin käyttämä kansallinen koe.

Siitä seuraisi, että yläasteitakin alettaisiin rankata lukioiden tapaan paremmuusjärjestykseen. Najat Ouakrim-Soivio muistuttaa, että peruskoulun vahvuus on mahdollisuus oppia ymmärtämään erilaisista taustoista tulevia. Häntä huolettaa lähikouluperiaatteen murtuminen ja koulushoppailu.

”Nähdäänkö meillä, että tietty rosoisuus ja heterogeenisyys tuottaa henkistä pääomaa?”

Kouluvertailut ja numeroiden tuijottaminen kaventavat ajatusta siitä, millainen koulu, opettaja tai oppilas on ”hyvä” tai ”lahjakas”.

Voisiko numeroarvioinnista sitten luopua kokonaan?

”Niin kauan kuin koulutusjärjestelmämme lähtee siitä, että jatkoon haetaan arvosanoilla, ei voi ajatella, että arvosanan antaminen itsessään on paha”, Najat Ouakrim-Soivio vastaa.

Tutkijan mielestä tarvittaisiin tarkempi ohjeistus siitä, mitä vaikkapa kutosen tai kympin oppilaan on osattava. Nyt kriteerit ovat vain numerolle kahdeksan.

”Ihmetyttää, että ketään ei tunnu kiinnostavan, jos yksi ikäluokka vuosi kerrallaan saa jatko-opintopaikat väärin perustein. Tämä on iso yhdenvertaisuusongelma.”

Ei ole minkään yksittäisen tahon syy, että koulu mittaa ja tavoittelee osin eri asioita. Sitä mitataan, mitä onnistutaan mittaamaan. Olennaista on, millainen painoarvo tuloksille laitetaan ja mitä johtopäätöksiä niistä tehdään.

Isot mediat julkaisevat joka kevät uutisia lukioiden vertailulistoista. Voi kysyä, ovatko ne uutisia ollenkaan, kun kerta toisensa jälkeen paljastetaan, että parhaiten yo-kokeissa selviävät koulut, joiden oppilaiden lähtötaso on lukion alkaessa paras.

Jättilista: Tässä ovat Suomen parhaat lukiot – katso oman koulusi sijoitus. (IL 19.5.2017)

Vertailuissa koulujen keskiarvo lasketaan kokelaiden kaikkien kokeiden tai pakollisten kokeiden keskiarvosta. Tänä keväänä parhaaksi julistettiin Etelä-Tapiolan lukio, toisena oli Ressun lukio.

Ainostaan STT ottaa kouluvertailuissaan huomioon opiskelijoiden lähtötason. Keväällä STT:n listan kärjessä olivat Kristinestads gymnasium, Kotka Svenska Samskola ja Utsjoen saamelaislukio. Niitä ei silti koskaan kutsuta Suomen parhaiksi kouluiksi.

Se miten media vertaa koululaisia, ei kerro sitä, mitä kouluissa – saati työpaikoilla – arvostetaan.

Etelä-Tapiolan lukio on Espoossa, nykytaiteen museo Emman vieressä. Täällä opiskelevat keskiarvolla mitattuna Suomen parhaat oppilaat, mutta rehtori vakuuttaa, ettei huippulukionkaan päämäärä ole kympeissä.

”Arvioinnilla ja mittaamisella on lähinnä välinearvoa”, rehtori Harri Rinta-aho sanoo. Hänen mielestään arviointi on sitä, mitä lainlaatijat koululta haluavat. Oppimisen kannalta olennaista arviointia on oppimisen aikana tapahtuva seuranta siitä, miten tavoitteet etenevät ja miten niihin päästään.

”Karmeinta on, jos opiskelu on sitä, että on 7,5 viikon jakso ja sen perään mitataan oppilaiden muisti.”

Rinta-ahon puolesta yo-kirjoituksetkin voi lopettaa, jos niitä ei oteta kunnolla huomioon yliopistoihin haettaessa. Kirjoitukset ovat raskas, byrokraattinen ja aikaa vievä souvi sekä oppilaille että opettajille.

Ammatillisessa koulutuksessa on jo siirrytty ”osaamisperustaisuuteen”, eli karkeasti ottaen siihen, että yksittäisten kurssien läpäisemisen sijaan oppilaan pitää todistaa osaavansa ammattiin liittyvät taidot.

Myös Rinta-ahon koulussa on lopetettu koeviikot eikä keskiarvoja anneta julkisuuteen. Opiskelun pitäisi keskittyä taitoihin, ei suorittamiseen. Rehtorin mielestä yhteiskunta arvostaa erityisesti matemaattis-luonnontieteellistä lahjakkuutta.

”Itse ajattelen, että jokaisessa on oma lahjakkuus ja koulun tehtävä on auttaa löytämään se.”

Saman ajatuksen voi kuulla lukiovertailussa toiseen päähän sijoittuvassa koulussa. Eräs opettaja sanoo, että hänen oppilailleen kymppi on täyttä utopiaa, mutta koulunkäynnin tavoite onkin pienet edistysaskeleet, parhaimmillaan oman jutun löytyminen.

Opettaja ei halua nimeään julki, koska ei pidä asetelmasta ”hyvät” ja ”huonot” koulut, eikä pidä kouluaan vertailusijoituksesta huolimatta ”huonona”.

Työelämässä huonoista arvosanoista ei ole automaattisesti haittaa. Monet tunnetut yrittäjät, kuten Hjallis Harkimo, Eero Lehti ja Vesa Keskinen ovat kertoneet olleensa surkeita tai korkeintaan keskinkertaisia koulussa.

Google suorastaan rehentelee sillä, että se ei palkkaa huippuyliopistoista valmistuneita, vaan etsii niitä, jotka ovat pärjänneet elämässä ilman hyviä kouluarvosanoja.

Googlen rekrytoinnista vastannut johtaja Laszlo Bock selitti muutama vuosi sitten New York Timesin Tom Friedmanille (nyt 23.2.2014), miksi Googlella on töissä yhä enemmän ihmisiä, joilla ei ole lainkaan loppututkintoa. He ovat kuulemma poikkeuksellisia tapauksia, peruspinkot taas eivät. Bock sanoo, että lahjakkuus ja osaaminen ovat niin moninaisia, ettei rekrytoitavia kannata etsiä vain koulussa menestyneistä. Suorittajat kuvittelevat Bockin mukaan kaikkien onnistumisten olevan heidän ansiotaan, ja epäonnistumisten johtuvan muista.

”He eivät ole tottuneet epäonnistumaan, vaikka se on tärkeä taito.”

Etelä-Tapiolan lukiossa noin 65 prosenttia oppilaista on tyttöjä, ja heistä suurin osa ”kympin tyttöjä”.

Ovatko oppilaat pinkoja, joista ei ole omaa ajattelua vaativaan työelämään?

”No eivät!”, rehtori Rinta-aho puuskahtaa.

Kysytään näin päin: missä heillä olisi parantamisen varaa?

Tähän rehtori keksii vastauksen. Hänen koulunsa painottaa yhteiskuntatieteitä, mutta oppilaita ei juuri kiinnosta yhteiskunnallinen aktivismi tai politiikka.

”Kun kierrän USA:ssa kouluja, ihailen ihmisten kannustamista yhteiskunnalliseen aktiivisuuteen. Jos minulta kysytään, alkaako seuraava vallankumous Etelä-Tapiolan lukiosta, niin sanon, että ei varmasti, kun rehtori on koulun radikaalein.”

Kun oppilaat äänestivät koulun oppilaskunnan hallitukseen lähinnä poikia, Rinta-aho piti palopuheen tytöille. Näinkö te haluatte vallan jakautuvan? Hän kannustaa oppilaita käymään läpi oppimateriaalit ja antamaan kustantamolle palautetta, jos naisten ja miesten roolit ovat stereotyyppisiä tai naisia vähätteleviä.

Rinta-ahon lämpimästä ja vahvasta persoonasta tulee mieleen, kuinka paljon yksittäinenkin opettaja voi vaikuttaa oppilaiden maailmankuvaan, ammatinvalintaan ja käsitykseen muista ihmisistä – täysin riippumatta opseista ja koulujen kehittäjien fantasioista.

Keväällä rehtori Rinta-aho saatteli kevätjuhlassa oppilaansa maailmalle näillä sanoilla:

”Älkää mitatko ihmisarvoa akateemisella tittelillä. Tunnen tohtoreita, jotka ovat öykkäreitä ja duunareita, joiden kanssa voi keskustella kansainvälisestä politiikasta. Arvostakaa sydämen sivistystä.”

Tietenkin koulun uudistaminen on myös hallituksen kärkihanke. Nytkin valtakunnassa istuu ainakin kolme toimikuntaa laatimassa tavoitteita tulevaisuuden koululle. Parlamentaarisen toimikunnan teesit julkaistaan syksyllä, eikä ole vaikea arvata, että niissä mainitaan oppimaan oppiminen, empatia, aktiivinen kansalaisuus, digivalmiudet ja äidinkielen opettajan punakynää vaativa sana työelämärelevanssi.

Tämä kaikki kuulostaa ihan viisaalta, varsinkin jos lisätään se itsestäänselvyys, että tulevaisuudessakin on osattava laskea, lukea, kirjoittaa, keskittyä, oppia jotain ulkoa ja tajuta, ettei oppiminen ole aina helppoa. Uskalletaanko kouluarviointia muuttaa uusien tavoitteiden mukana?

Opetushallituksen kokeilukeskuksen päällikkö Anneli Rautiainen ehdottaa, että koulut tavoittelisivat ennen kaikkea yhteisöllistä ja kannustavaa eetosta.

”Eetos on se, millainen henki koulussa on ja millainen se on yhteisönä. Se on todella tärkeää.”

Sen sijaan, että luetaan tilastoja, voitaisiin miettiä, millaisia koulut ovat hengeltään: kannustavia, avoimia, rohkaisevia, laitosmaisia, kireitä, kilpailuhenkisiä, vapaita, perinteisiä, kansainvälisyteen kasvaneita, suljettuja, avoimia…

Tällaisia asioita ei voi mitata eikä laittaa järjestykseen, mutta miksi pitäisikään.

Tutkija ja opettaja Najat Ouakrim-Soivio tuntee hyvin opettajien työmäärän, mutta uskoo, että arviointiin pitäisi panostaa enemmän aikaa.

”Oppilas tarvitsee arvosanojen lisäksi konkreettista ja ymmärrettävää palautetta, joka kytkeytyy tavoitteisiin.”

Ouakrim-Soivion mielestä arviointiin tarvitaan sekä numeroita että sanallista palautetta.

Mutta pääasia on tämä: oppilaan pitää ymmärtää, miten oppiminen sujuu.

”Nykyään näen todistuspohjissa kryptisiä lauseita, joista mietin opettajana ja tutkijana: mitä tämä tarkoittaa? Hankalia ovat myös suhteuttavat sanat: usein, aina, silloin tällöin. Ne tarkoittavat kaikille eri asioita. Minusta opettajilla pitäisi olla selkeämpi käsitys siitä, miksi ja mitä arvioidaan.”

Ouakrim-Soivio sanoo, että kevätjuhlissa koulu voisi myöntää tunnustuksia vaikkapa kriittiselle keskusteluttajalle, ympäristöaktiiville, oman luokan kannustajalle tai kouluyhteisön hyväksi toimineille. Tsempparipalkintoja monessa koulussa jo jaetaankin.

Tällaisissa tunnuksissa olisi tärkeää olla selkeät ja läpinäkyvät kriteerit. Sillä muuten: ”Ope suosii! Miksi just Martta?”

Mikään ei estä palkitsemasta samoissa kevätjuhlissa myös ahkeria, perinteisissä kouluaineissa menestyneitä oppilaita. Suomen koulut ovat vapaita kannustamaan ja palkitsemaan oppilaita miten haluavat, mutta vapauden käyttäminen vaatii itsevarmuutta ja kirkkaan tavoitteen.

Kuvitellaanpa vielä hetki tulevaisuuden koulun kevätjuhlaa.

Jos koulumenestyksen mittareita laajennettaisiin, hyvän oppilaan, opettajan ja koulun kriteerit väljentyisivät myös koulun ulkopuolisessa maailmassa. Iltapäivälehtien kouluekstrat voisivat täyttyä vaikka tällaisista haastatteluista:

Tilda Nurmes on saanut Suomen parhaan arvosanan kriittisestä suhtautumisesta kouluopetukseen. Nuori kriitikko kävi läpi historian oppikirjan ja osoitti sen sukupuoleen liittyvät vinoumat – pani luokkansa oppimismetodit uusiksi.

Kurikassa palkittiin oppilaat, jotka nostivat koululaisten lukuinnon tappiin järjestämällä YouTubessa lukumaratonin. Uusi villitys Pohjanmaalla – pojat lukevat kilpaa kirjoja ja tekevät niistä tube-videoita.

Unna Niemi ja Liisa Vanttaja saivat yhteisen todistuksen. He opiskelivat start up -koulussa, jossa perustetaan opintojen aikana oma yritys. Tamperelaiskaveruksille laudaturit ekologisen startupin perustamisesta, uteliaasta asenteesta ja opiskelumotivaatiosta.

Suomen kannustavimmaksi kouluksi valittiin Humppilan yhteiskoulu. Siellä on oppilaiden oman arvion mukaan paras ilmapiiri, ja jokaisella on ainakin yksi kaveri. Tällainen on Suomen kannustavin koulu – järjestyssäännöt on laatinut oppilaskunta, ja niissä on kolme riviä. ■

Julkaistu: 20.9.2017