Sisko yritti työntää Sadun auton alle ja pyöritti perhettä miten halusi – ”Ajateltiin, että se nyt vaan on tuollainen”

Satu oli 10-vuotias, kun hänen siskonsa yritti työntää hänet auton alle.

– Kotimme lähellä oli rakennustyömaa, ja tiellä kulki paljon liikennettä. Pääsin viime tingassa pois pakettiauton edestä. Hän olisi halunnut, että auto ajaa ylitseni, Satu kertoo.

Satu, 52, aavisti jo lapsena, ettei kaikki ollut kunnossa heidän perheessään. Päällisin puolin kaikki näytti hyvältä. Isä, äiti ja kolme lasta, omakotitalo, vanhemmilla hyvät työpaikat, lapset pärjäsivät koulussa ja harrastivat, kavereita kävi kotona.

– Perheen sisäinen dynamiikka oli kuitenkin merkillinen, Satu kertoo.

Myöhemmin Satu oivalsi että, sisko, kutsutaan häntä vaikka Merviksi, hallitsi koko perhettä ja pyöritti sitä kuten halusi. Sadun mukaan äiti tuki Merviä, isä vaikeni, ja Satu ja hänen toinen sisaruksensa kärsivät.

Sadun ja Mervin nimet on muutettu asian arkaluonteisuuden vuoksi.

– Mervi sai tehdä ihan mitä tahansa. Koko lapsuuteni ja nuoruuteni ajan hän puhui toisista ihmisistä rumasti ja käyttäytyi huonosti. Äiti sulki silmänsä eikä uskonut tyttärestään mitään pahaa. Sitä on vieläkin vaikeaa käsittää, Satu kertoo kodikkaasti sisustetussa keittiössään.

Joskus Mervi tosin sai Sadun mukaan selkäänsä, kun oli tehnyt jotain erityisen pahaa, kuten varastelua.

Satu muistaa välähdyksiä menneisyydestä.

– Kerran Mervi kutsui meidät pienet pimeään huoneeseen ja kertoi tehneensä meille majan. Menin ensimmäisenä sinne, ja huomasin pian, että huoneen matto oli täynnä nastoja.

Lapsena Satu ja hänen toinen sisaruksensa olivat jakaneet yhteisen huoneen.

– Kun Mervi muutti pois kotoa, saimme kumpikin omat huoneet. Kun Mervi tuli käymään ja tajusi, että hänen entinen huoneensa olikin nyt toisen käytössä, hän sai hillittömän raivonpuuskan.

Satu muistaa, että Mervin raivopuuskat syttyivät milloin mistäkin aiheesta, yllättäen, arvaamattomasti, ja ne olivat rajuja. Mervi huusi, sätti, nimitteli.

– Vielä aikuisenakin, kun kuulen sanoja, joilla Mervi minua nimitteli, minulle tulee huono olo. Uskoin pitkään olevani ruma, epämiellyttävä, lihava ja arvoton.

Välillä Mervi käyttäytyi jopa väkivaltaisesti. Myöhemmin teini-iässä, kun Sadun ensimmäinen poikaystävä tuli käymään, Mervi heitti hänet kirjaimellisesti ulos talosta.

– Mervi raahasi poikaystäväni pihalle ja hakkasi hänet. Sen jälkeen Mervi hakkasi minut. 1980-luvulla oli tavallista, että nuoret jäivät keskenään kotiin. Meidänkin vanhempamme lähtivät mökille, Satu kertoo.

Satu alkoi jo pienestä pitäen vältellä Merviä.

– Meille sanottiin kotona, että sisarukset nyt tappelevat aina. Kun kyläilin kavereiden luona, huomasin, ettei näin ole. Eivät kavereiden sisarukset huutaneet toisilleen samalla tavalla kuin meillä.

Sisarussuhde voi olla elämän pitkäaikaisin ihmissuhde. Samalla sisarukset eivät ole niitä ihmisiä, joita olemme itse voineet valita lähellemme.

Aina sisarussuhde ei ole helppo suhde. Painolastia saattaa kertyä niin lapsuuden ajalta kuin myöhemminkin.

– Sisaruussuhteiden vaikeuksia ei kannata hävetä. Ne ovat hyvin tavallisia ja yleisiä, sanoo lastenpsykiatri, pari- ja perhepsykoterapeutti Janna Manninen.

Joskus sisarusten välinen riitely voi olla myös hyvin vahingollista. Mannisen mukaan väkivalta on väkivaltaa myös sisarusten välillä. Tarvittaessa on tehtävä tutkintapyyntö poliisille tai muu juridinen rajanveto.

– Vanhempien ei pitäisi painostaa tai syyllistää uhria vetoamalla esimerkiksi perheen maineen tahriintumiseen. Joskus vanhemmat voivat myös itse uhriutua ja sanoa, että ’tämä tilanne särkee sydämeni’.

On tavallista, että sisarukset vertailevat toisiaan ja kokemuksiaan lapsuudenperheestään.

– Sisarukset voivat kilpailla vanhempien huomiosta ja rakkaudesta. Joskus ihmisestä voi tuntua, että ei ole tullut yhtä rakastetuksi kuin sisaruksensa ja suhteet ovat menneet epäreilusti, Manninen kuvaa.

Aikuisiällä sisaruussuhteisiin liittyy usein myös taloudellisia tai perintöön liittyviä riitoja.

– On se ilkeä sisarus, joka varasti perinnön.

Perheiden tilanteet ovat erilaisia. Sisarusten välillä voi olla isot ikäerot tai kyse voi olla uusperheestä. Vanhemmuus on erilaista eri tilanteissa.

Janna Mannisen mukaan ei voikaan ajatella, että vanhemmat suhtautuisivat automaattisesti kaikkiin lapsiinsa tasapuolisesti.

– Lapset syntyvät erilaisilla ominaisuuksilla varustettuina. Joku tarvitsee enemmän tukea, toinen pärjää vähemmällä. Tasapuolisuus ei aina riitä. Tärkeintä on miettiä, miten vanhempana voi antaa yhdelle tarvitsevalle enemmän tukea ilman, että muut lapset kokevat jäävänsä vähemmälle.

Monet alkavat miettiä lapsuudenperheensä suhteita ja rooleja viimeistään silloin, kun tulevat itse vanhemmiksi.

– Vaikeutena tässä on se, että aina ei uskalleta käydä oman vanhemman kanssa läpi sitä, miksi olit sellainen minulle. Ei uskalleta sanoa, että ’äiti, oli hirveää, kun sanoit minulle niin’.

Mannisen mukaan omia vanhempiaan vastaan on todella vaikeaa nousta. Siksi tunteet voivat kanavoitua sisaruksiin.

– On helpompaa ikään kuin velkoa sisarukselta sitä, mitä pitäisi velkoa vanhemmalta.

Satu ja sisarukset kasvoivat aikuisiksi, menivät naimisiin ja saivat lapsia. Ongelmat lapsuudenperheessä eivät loppuneet. Päinvastoin.

– Isoisäksi tultuaan isäni tykkäsi viettää aikaa minun ja toisen sisarukseni lasten kanssa. Hän vei lastenlapsiaan harrastuksiin, ja he tekivät kaikkea kivaa yhdessä. Isä kyllä vietti aikaa myös Mervin lasten kanssa, mutta silti isän huomio meidän lapsillemme oli Merville liikaa, Satu kertoo.

Sadun mukaan Mervi liittoutui äidin kanssa ja isoisä eristettiin lastenlapsistaan. Mummolan ovien lukot vaihdettiin, ovia ei avattu eikä puheluihin vastattu. Lapsuudenkotiin asennettiin tallentavat valvontakamerat.

Satu ja hänen toinen sisaruksensa pyysivät sukulaisia apuun ja ottamaan yhteyttä isään. Tavoitteena oli muodostaa välit uudelleen. Sovintoyritykset kääntyivät Satua vastaan.

– Mervi oli sitä mieltä, että me olemme ahdistelleet häntä ja hänen perhettään.

Mervin aloitteesta Sadun ja hänen toisen sisaruksensa perheille langetettiin käräjäoikeudessa lähestymiskielto. He valittivat päätöksestä hovioikeuteen. Oikeudessa käsiteltiin monia asiakirjoja, joiden joukossa oli myös valokuvia isoisän ja lastenlasten viimeisistä yhteisistä hetkistä.

Satu ottaa hyllystä mapin ja etsii sen sisältä valokuvia. Niissä pappa ja lapset kalastavat mökillä ja perkaavat yhdessä saaliin. Aurinko paistaa, lapsilla on keskittyneet ilmeet, papalla varmat otteet.

Satu ajattelee, että hänen siskonsa olisi tarvinnut apua ja hoitoa jo lapsuudessa.

Sillä aikaa kun valitus oli käsittelyssä, Sadun äiti kuoli äkillisesti. Satu oli nähnyt äitinsä viimeisen kerran oikeussalissa.

– Äiti ei pystynyt siellä katsomaan silmiin, vaan käänsi päänsä pois. Ehkä hän jollain tavalla tajusi, että nyt on menty liian pitkälle, tämän ei olisi pitänyt mennä näin.

Äidin hautajaisiin Satu ei voinut mennä.

– Mervi soitti sukulaisillemme ja painotti heille, että minä ja perheeni emme ole tervetulleita sinne. Kun kuulin tästä sukulaisiltani, päätin jättää menemättä hautajaisiin. Siitä olisi seurannut taas lisää vaikeuksia, Satu sanoo.

Muutamaa viikkoa myöhemmin hovioikeudesta tuli päätös, että lähestymiskielto hylätään. Perustelut eivät olleet riittävät. Apu on nähnyt oikeudessa käsitellyt asiakirjat.

Satu kertoo, että hän ja hänen sisaruksensa yrittivät tämän jälkeen ottaa yhteyttä isäänsä. He kävivät lapsuudenkotinsa ovella, jota ei kuitenkaan avattu. Sadun mielestä oli selvää, että Mervi hallitsi edelleen isän tahtoa.

Satu jatkoi kuitenkin yrittämistä, ja lopulta kävi niin, että isä avasi oven. Isoisä näki lapsenlapsensa, he juttelivat ja halasivat toisiaan.

– Keittiön pöydällä näkyi paljon lääkkeitä. Isältä oli otettu pois kännykkä. Jääkaappi oli rikki, ja siellä oli valmisaterioita lämpenemässä pilalle. Isä oli huonossa kunnossa, Satu kertoo.

Satu sanoo olleensa alusta asti sitä mieltä, ettei isä kestä tällaista tilannetta perheessä.

– Ja niinhän siinä sitten kävi, että isä joutui sairaalahoitoon ja lopulta menehtyi.

Isän kuoleman aikana Satu oli työmatkalla ulkomailla eikä päässyt jättämään hyvästejä.

– Olin surrut isän pois jo paljon aikaisemmin. Minulle oli jo niin normaalia, että olin nähnyt isää viimeisten vuosien aikana vain harvoin.

Kun isä kuoli, Mervin ja Sadun yhteydenpito loppui kokonaan. Isän hautajaisiin Satu osallistui.

Janna Mannisen mukaan myös vanhemmat lataavat usein paljon merkityksiä sisarussuhteisiin ja peilaavat niihin omia kokemuksiaan.

– Vanhemmat saattavat ajatella, että haluavat saada sisarukset pienillä ikäeroilla, jotta lapset olisivat parhaita kavereita keskenään. Jos itsellä on huonot välit omiin sisaruksiin, omien lasten halutaan olevan hyvissä väleissä.

Vanhemmilla on vielä aikuisten lastenkin elämässä iso rooli. Ristiriitaisissakin tilanteissa vanhempien pitäisi puhua aikuisten lastensa kanssa sisarussuhteista. Muistoja voi vertailla, kuulla eri osapuolten näkemyksiä ja tarvittaessa myös pyytää anteeksi omaa käytöstään.

– Vanhemmat voivat aloittaa puhumisen vaikka kahden kesken yhden lapsen kanssa. Vaikka välejä ei saataisi korjattua, on jo sinänsä korjaavaa, että lapsi pääsee kertomaan vanhemmalle oman kantansa.

Manninen muistuttaa, että ikävien ja vaikeiden asioiden ottaminen puheeksi on luottamuksen osoitus. Se voi tuntua vanhemmasta epäreilulta ja ilman muuta hankalalta, mutta se pitäisi silti pystyä ottamaan vastaan.

– Ihmisyyteen kuuluu, että teemme massiivisia virheitä. Meillä Suomessa on yleistä, että välttelemme vaikeita asioita. Mennään vaan, ja ehkä jouluna tavataan. Se on kuitenkin vääränlaista suojautumista. Kunpa uskaltaisimme olla sivuuttamatta vaikeita ja tärkeitä aiheita.

Manninen sanoo, ettei siltoja kannattaisi polttaa seuraavan sukupolven osalta. Lapsia ei pitäisi eristää sukulaisistaan.

– Suvun tarinoita ja kokemuksia voi olla monen sukupolven ajalta, mutta omat lapset kannattaa säästää näiltä, hän lisää.

Jos vanhemmalla on narsistisia piirteitä, lapset tarvitsevat myös muita aikuissuhteita. Niitä voi tarjota enona, setänä tai tätinä.

Ennen Sadun ja Mervin isän kuolemaa ja välien lopullista katkeamista sisarten välit tuntuivat olevan loputon miinakenttä.

Satu kertoo, ettei ole koskaan voinut sanoa Mervin kuullen, että on vaikkapa käynyt ravintolassa tai ostanut jonkin vähän kalliimman laukun. Se olisi johtanut ongelmiin.

– Emme ole koskaan olleet läheisiä Mervin kanssa. En muista, että olisimme ikinä halanneet toisiamme. Aina on joutunut olemaan varpaillaan, tuleeko huutoa tai jotain pahempaa.

Satu ajattelee, että hänen siskonsa olisi tarvinnut apua ja hoitoa jo lapsuudesta lähtien sekä aikuisiällä, mutta perheessä sitä ei pidetty tarpeellisena.

– Meillä ajateltiin, että se nyt vaan on tuollainen.

Voisiko Satu antaa anteeksi sisarelleen, jos Mervi tekisi aloitteen?

– En voisi. Hän on tehnyt niin paljon pahaa minulle ja läheisilleni.