Image

Essee: Sisäilmaa-sarjassa on kyse rakenteista, joita tarinatalous yleensä hyljeksii

Essee: Sisäilmaa-sarjassa on kyse rakenteista, joita tarinatalous yleensä hyljeksii
Perinteinen ja sosiaalinen media rakastaa tunteisiin käyviä yksilötarinoita, sillä yhteiskunnalliset rakenteet eivät taivu sellaisiksi. Sisäilmaa-sarja kuitenkin näytti rakenteen ja tunteet sitä kohtaan.
Julkaistu: 20.2.2021

Ylen vuodenvaihteessa esitetyn Sisäilmaa-mini-tv-sarjan päätösjaksossa helsinkiläisen TE-toimiston palveluesimies Anneli Tiainen (Elina Knihtilä) avautuu suomalaisen hyvinvointivaltion alasajosta Arto Nybergin suorassa keskusteluohjelmassa. Anneli on pakotettu pilotoimaan dystooppista hypermahdollistamismallia, jossa alaiset on siirretty bonuspalkalle ja työttömien juoksuttaminen viety uusiin sfääreihin. Edessä häämöttää sotepalveluiden yksityistäminen. Annelilla on ”yhteiskunnasta” asiaa, jonka Nyberg pyytää kiteyttämään muutamaan lauseeseen. Ja Annelihan kiteyttää, vähän pidemmin mutta ikimuistoisesti:

Kuule, anteeks saatana, jos on vähän vaikeeta tai ei oo niin helppoo seurattavaa, mut katos kun nää on vaikeita juttuja, ja meidän kaikkien pitäs kuitenkin näitä jaksaa vaikka onkin ihan pikkasen tylsää!

Kiteytä ”yhteiskunta”? Tai ”hyvinvointivaltio”? Sisäilman käsikirjoittajat Tiina Lymi ja Juha Lehtola onnistuvat poliittisesti tärkeässä tehtävässä: sarja ”kertoo” hyvinvointivaltion rakenteista ja niiden rapauttamisesta. Kirjoitan ”kertoo” lainausmerkeissä, koska parhaimmillaan fiktio on paljon muutakin kuin kertomus: se voi olla säiliöllinen erilaisia kokemuksen ja todellisuuden kuvaustapoja, jotka yhdessä ja sekaisin onnistuvat esittämään ja kommentoimaan tosimaailman ilmiöitä. ”Kertominen” on ”kertomista” lainausmerkeissä tässä tapauksessa myös siksi, että Sisäilmaa keskittyy yksilöt ylittävään systeemiin, joka ei yleensä tarinallistu: byrokratiaan, byrokraatteihin ja heidän sekalaiseen asiakaskuntaansa työvoimapoliittisten toimen­piteiden kohteena. Tästä ”kertomisen” ongelmasta Annelikin yrittää ”kertoa” Nybergille ja katsojille.

Taiteentutkija sanoisi, että Annelin iso avautuminen Arto Nybergissä on mise en abyme, upotusrakenne, joka kommentoi miniatyyrimuodossa koko ympäröivän taideteoksen teemoja ja rakenteita. Nyberg-kohtaus heijastelee mahdotonta ”kertomisen” tehtävää, jonka tv-sarja on itselleen asettanut. Sisäilmaa on suomalaisen työvoimapolitiikan tosi kuva ja samalla täyttä fantasiaa, farssia ja dystopiaa. Suosittelen sitä aikamme tarinabuumin ammattilaisille – kaikille konsulteille, spindoctoreille, influenssereille, keynote-puhujille, kulttuurikentän moniottelijoille ja erityisesti toimittajille, jotka on johdateltu metsästämään yksilön koskettavaa kokemustarinaa ja tekemään kaikesta viestinnästä taskulämpimiä ihmiskohtaamisia.

Yhteiskunnan rakenteista ja tukimekanismeista puuttuvat vetävän viestintätarinan elementit: ne eivät palaudu kokevaan yksilöön, niissä ei ole havaittavissa yhtä käänteentekevää katkosta, niistä puuttuvat samastuttavat yksityiskohdat ja selvä moraalinen roolitus toimijoiden kesken. Nykyiset mediaympäristöt eivät suosi niistä kertomista vaan korostavat satunnaisia katkoksia. Kelan tuki viivästyi ja ylioppilasjuhlat jäivät pitämättä! TE-toimisto patisti kirjeitse kuollutta naista työn­hakuun! Ongelmat toimeentulotuen myöntämisessä pilasivat lasten joulun! Journalistin tai somepäivittäjän huomio ei ole itse systeemissä vaan asiakkaan subjektiivisessa kokemuksessa – ei siinä, mikä meni lopulta pieleen mutkikkaassa koneistossa, vaan siinä, miltä se tuntuu.

Mutta miten kertoisit itkettävää, somessa viraaliin levitykseen lähtevää tarinaa siitä, miten Kelassa hakemukset käsitellään yleensä määräajassa? Silti mikään muu asia ei kuulu yhtä paljon kaikille kansalaisille: me maksamme ja elämme näistä yksilökokemuksen ylittävistä mekanismeista. Sisäilman Annelin pointti on, että mekanismeista on vaikea kertoa myös silloin, kun ne ovat suuren luokan muutoksessa. Lopulta vain rakenteellisella muutoksella, ei yksilön kokemilla katkoksilla, on väliä.

Poliittinen rakennemuutos on mitä olennaisin osa ”köyhän tarinaa”. Silti byrokraattisten mekanismien kuvaamisen sijasta meille tarjoillaan yleensä koskettavia mutta kokonaiskuvan kannalta yhdentekeviä tarinoita auttajista ja autetuista. Niihin kuuluvat yksittäisten ihmisten ja kaupungin­osaryhmien somepäivitykset arjen enkeleistä. Niitä saa lukea erilaisista käytettyjen tavaroiden ryhmistä, joissa luvataan ilmaista tavaraa ”eniten tarvitsevalle” eli surkeimman köyhyystarinan kertovalle. Hyväntekijöiden ja ansaitsevien köyhien tarinoita kertovat valtakunnalliset mediat Yleä ja Helsingin Sanomia myöten.

Myös fiktiivinen Nyberg olisi ehkä toivonut Annelilta vähäosaisen työnhakijan tarinaa, johon katsojat voisivat lähteä tunteella mukaan. Mutta mitä jos hetkeksi unohdettaisiin reipastuneiden köyhien, liian pientä eläkettä saavien isoäitien ja Kelan murjomien yksinhuoltajien tarinoiden metsästäminen? Myös yksilöt ylittävä rakenne voi herättää äärimmäisiä tunteita.

Juuri näitä rakennetunteita tarvitaan politiikassa.

Sisäilmassa te-toimiston palveluesimies Anneli Tiainen nousee sekä somekansan että työttömien työnhakijoiden sankariksi, ikoniseksi ”Yhteiskunta-Anneliksi”, joka antaa kasvot kapinalle tehostamista, tilastojen kaunistelua ja yksityistämistä vastaan.

Charles Dickensin sydämeenkäyvillä köyhyys- ja hyväntekijäkuvauksilla oli viktoriaanisessa Englannissa merkittävä vaikutus modernin sosiaaliturvan syntyyn. Vielä tärkeämpi rooli oli kuitenkin rajulla kritiikillä, jota kohdistettiin yksittäisten köyhien ”ansaitsevuuden” arviointia ja julkista hyväntekijyyttä kohtaan. Julkinen hyväntekijyys oli henkilöbrändäystä jo 1800-luvulla. Nyt hyväntekijyysyhteiskunta on palaamassa Suomeenkin, ja sille ovat antaneet kasvonsa Brother Christmas, Lastensairaalan maskottinallea halaileva Teemu Selänne ja Facebook-kirppisryhmässä ilmaisia armolahjoja köyhille lapsiperheille jakava somekäyttäjä.

Sille on tasoittanut tietä myös tasavallan presidentti Sauli Niinistö, joka vuosina 2012–2013 nuorten syrjäytymistä vastaan käydyssä kampanjassaan nosti kärkeen ”ihan tavallisten asioiden” yhdessä puuhailemisen institutionaalisten tukimuotojen ohi. Uudenvuoden puheessaan 2017 Niinistö katsoi tuttuun tapaan kansalaista yksilönä silmästä silmään, ohi rakenteiden ja demografisten erojen, ja maalasi kuvan hyvän­tekijästä, joksi kuka tahansa voisi tulla:

Satavuotiaan Suomen yksi tärkeä sanoma voisi olla: Sinä voit hyvin kun kukaan ei voi pahoin. Siis auta, minkä voit. Toinen sanoma voisi olla: Tunne kohtuudella vastuusi, edes omasta itsestäsi. Siis tee, minkä kykenet.

Näin toimien olet osallinen, osallisena tässä kansakunnassa.

Suomen yhteisö on paljon muutakin kuin valtio. Kanssaihmiset, lähellä olevat, kullakin meistä on toimivaltaa hyvän tekemisessä. Ihan tavallisilla asioilla on merkitystä apua annettaessa, vaikkapa syrjäytymisen, koulukiusaamisen tai yksinäisyyden torjunnassa. Se ei ole julkiselta vallalta pois, niin kuin joskus pelätään, päinvastoin, yhdessä maata rakennetaan.

Mitä on auttaminen? Mitä on ”yhdessä”?

Hyvinvointivaltiossa tulonjako määräytyy harmaalla ja kasvottomalla mittarilla, hyväntekijyysyhteiskunnassa kilpaillaan sympatian- ja varainkeruutarinoilla. Keskimääräinen nettoveronmaksaja ei halua oikeasti kuulla keskimääräisen tulonsiirtojen kohteena olevan ihmisen todellista tarinaa. Harva oikea avun tarpeessa oleva ihminen täyttää hyväntekijänsä dickensiaanisia vaatimuksia, ja harvan auttajan sydän on puhdasta kultaa.

Sisäilmassa tämä tarinallinen haaste on ratkaistu esittämällä vain ennakkoluuloja sopivasti herätteleviä fragmentteja työnhakijoiden keskusteluista te-keskuksen asiantuntijoiden kanssa. Ja mitä muuta kuin fragmentteja jää jäljelle, jos hypermahdollistamismallin asiakkaita on 500 kuukaudessa?

Sulla on kaks minuuttia.

Aha okei. Ää, mä oon koulutukseltani luokanopettaja mutta mä en voi tehdä ku sijaisuuksia ja sijaisuuksiahan nyt ei voi tehdä jos on yksinhuoltaja ja alkoholisti.

Stereotypia vai tilastollinen tosiasia? Tämän tarinan voi joka tapauksessa kertoa vain systeemille, ei yksilön moraalisia valintoja peukuttamalla äänestävälle someyleisölle.

Sisäilmassa TE-toimiston palveluesimies Anneli Tiainen nousee sekä somekansan että työttömien työnhakijoiden sankariksi, ikoniseksi ”Yhteiskunta-Anneliksi”, joka antaa kasvot kapinalle tehostamista, tilastojen kaunistelua ja yksityistämistä vastaan. Mielipuolisen viisaassa Arto Nyberg -esiintymisessään Anneli ei kerro ”työttömän tarinaa” eikä siten myöskään arvioi yksilöiden ansaitsevuutta. Yhteiskunta-Anneli puolustaa valtiollista järjestelmää ja rakennetta, ei yksilöitä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita tunteettomuutta, ja tässä on koko sarjan pihvi: kun Anneli tai hänen alaisensa tuntevat työssään, he ovat auttajia, jotka tuntevat järjestelmää, eivät yksilöitä kohtaan.

Siis kaikki ne yksinhuoltajat, kaikki ne heikoimmat, kaikki ne mielenterveyspotilaat, päihdekuntoutujat, koulunsa sössineet, kaikki ne jotka kamppailee eloonjäämisestään, ne kaikki ne kuule yhteisellä valtiollisella päätöksellä jätetään tiensivuun kuolemaan. Eiks kukaan näe? Tää tulee johtamaan kaaokseen meidän yhteiskunnassa!

Suomalaisen hyvinvointivaltion tarina on kuitenkin yhtä kuin suomalaisen onnellisuuden tarina.

Ihmisenkokoisten tositarinoiden valtakaudella tarinallisuuden perusparametrit ylittävä fiktio voi parhaimmillaan avata näkymän yksilökohtaloiden tuolle puolen.

Sisäilmassa yliluonnollinen ja satiirinen kauhu on valjastettu kuvaamaan kansalaisuuttamme näkymättömästi kannattelevia ja ohjaavia rakenteita. Tyylilaji on sopivasti uncanny, kuten fantasiatutkimuksessa sanotaan: lopun kliimaksia lukuun ottamatta katsojan tulkinta horjuu jatkuvasti fantastisen ja ei-fantastisen tulkinnan välillä. Joko TE-toimistossa kummittelee, tai sitten koko henkilökunta on sairastunut sekä super- ja hyperaktiivimallien sisäänajosta että huonosta sisäilmasta. Samalla rinnastuvat sisäilmaan tai paranormaaleihin ilmiöihin liittyvä foliohattuilu ja sote-sektorin tehostamiseen ja yksityistämiseen liittyvät pelot. Pelkoja voi helposti pitää vainoharhaisina, koska ilmiö itsessään on kompleksinen ja vaikea selittää.

Fiktiossa yhtä maailman mallia on mahdollista katsoa aivan toisenlaisen maailman mallin kautta. Syntyy metaforia ja analogioita, joita yksinkertaisissa inspiraatio- ja uhritarinoissa ei yleensä kehitellä. Sisäilman hallitseva metafora ovat suomalaisen julkisen rakentamisen sisäilmaongelmat ja home. Sipilän hallituksen aktiivimallia parodioiva hypermahdollistamismalli ja siihen liitetyt sote-sektorin yksityistämistavoitteet ilmenevät ensin te-keskuksen pitkäaikaisimman työntekijän Sepon (Hannu-Pekka Björkman) sisäilmaoireina, myöhemmin kaikkialle te-keskukseen levittäytyvänä mustana homeena ja lopulta koko rakennuksen – eli hyvinvointivaltion rakenteiden – sortumisena.

Sisäilman hallitseva analogia syntyy puolestaan protestanttisen kristinuskotulkinnan ja hyvinvointivaltion mekanismien välille. te-toimiston työntekijä osoittaa rakkautta, myötätuntoa ja armoa työn­hakijoita kohtaan samoin kuin Kristus osoittaa niitä seurakuntaansa kohtaan. Anekauppaa yksilötarinoilla ei tarvita, tulonsiirrot ja yhteiskunnan tuki tulevat yksin Jumalan armosta. Kun järjestelmä kriisiytyy, yksi kuolee kaikkien puolesta.

Sisäilmaa alkaa TE-asiantuntija Eeliksen (Juho Milonoff) kriisistä ja itsemurhasta. Eelis on menettänyt idealisminsa paisuvan asiakasmäärän ja ministeriön uusien ohjeistusten ristipaineessa. Toisaalta voisi myös sanoa, että Eeliksen ahdinko liittyy rakenteen tarinallistumisen vaikeuteen. Jos auttamassa ollaan, kuka on auttaja ja kuka autettu?

Anneli, kun mä en pysty tähän enää. Mä – eihän tää auta mitään. Mitä me noita kurssitetaan kun eihän ne kuitenkaan työllisty mihinkään. Mehän vaan ylläpidetään täällä näitä rakenteita, sinä ja minä ja me kaikki, ja ja ihmiset menee edestakas ja ja minä ja – ei, etkä sinä, enkä, enkä minä, eikä, eikä, eikä mun esimies, ei sun esimies, ei, eikä toi työ- ja elinkeinoministeriö niin… Ja kaikki menee vaan pahemmaks!

Joo… Tiedätkö Eelis. Ku mä en ihan saa kiinni.

Toimiva järjestelmä on kasvoton, mutta niin ovat myös mekanismit, jotka sen tuhoavat. Tarvitsemme Yhteiskunta-Annelin Arto Nybergiin vääntämään tämä meille rautalangasta:

Voiko auttaminen olla liiketoimintaa? Ihan oikeesti! Kenen paska idea tää on ollu? No nythän mä sen tajuankin: ei ole ketään. Ei ole saatana ketään. Ei ole yhtään ketään, on vaan joku semmonen muodoton möhkäle joka jossain keksii näitä paskoja ideoita joita me urpot tässä sunkin kanssa tässä nyt toteutetaan, ihan niinku ne tulis saatana jumalalta taivaasta!

Eelis hyppää toimiston katolta, eikä hänen sielunsa anna tämän jälkeen rauhaa kollegoille. Yliluonnolliset tapahtumat sekoittuvat te-toimiston henkilökunnan yksityisiin ongelmiin. Annelia vainoaa Eeliksen pöydälle jättämä post it -lappu, jossa lukee auta minua. Lappu ei suostu silppuriin vaan hyppää takaisin Annelin sormiin; vastaavasti hätähuudosta auta minua tulee vuorollaan te-keskuksen väen puheessa ja kokemuksessa kulkeva meemi, ja kaikki alkavat hajoilla omilla tavoillaan. Lopulta auta minua kasvaa koskemaan meitä kaikkia, kollektiivisesti. Se on kansan yksilöimätön ääni hyvinvointivaltiossa, täynnä tunnetta ja kokemusta.

Annelin oman mielenterveyden hajoaminen ilmenee erikoisina lounastaukovierailuina toimiston lähellä sijaitsevaan ylelliseen nukkumatarvikekauppaan. Myyjän kauhistukseksi riivattu Anneli kääriytyy tuhansien eurojen arvoisiin untuvapeittoihin ja petauspatjoihin kuin käärinliinoihin ja nukkuu juhlavassa Tempur-sängyssä meidän kaikkien kansalaisten syntejä sovittavaa virkanaisen unta.

Viimeisen jakson lopussa Eeliksen haamu johdattaa Annelin te-toimiston odotusaulaan, jonka keskelle Anneli asettuu kuin Kristus ristille. Taivaan portilla ei kysellä tarinoiden perään, ja siksi myös Annelin hahmon läpi virtaa lopuksi koko työnhakijoiden äänetön armeija, monikasvoinen haamujoukko jonka puolesta Yhteiskunta-Anneli antaa sielunsa ja ruumiinsa.

Hyvinvointivaltion ”tarinaa” kerrotaan lähinnä itsenäisyyspäivänä, homehtuneen kansallisromanttisin sanankääntein. Suomalaisen hyvinvointivaltion tarina on kuitenkin yhtä kuin suomalaisen onnellisuuden tarina. Jokainen uutinen suomalaisten poikkeuksellisesta onnellisuudesta globaalissa vertailussa provosoi esiin lähinnä vastatarinoita henkilökohtaisesta onnettomuudesta.

Sosiaalipolitiikan professori, dekaani Juho Saari kiteytti ilmiön hiljattaisessa haastattelussa (HS 1.1.2021): suomalainen onni on instituutio-onnea. Sitä, että ”vesi tulee hanasta ja katoaa viemäriin, sähkö käynnistyy katkaisijaa painamalla, verot kerätään ja tulonsiirrot maksetaan”, sanoo Saari.

Instituutio-onni ei ilmene välittömänä yksilön onnellisuutena eikä sen rapautuminen vastaavasti välittömänä murheena. Tätä paradoksia Sisäilmassa symboloivat suomalaisen HappyOrNot-yrityksen asiakastyytyväisyyskoneet, jotka raahataan te-toimiston asiantuntijoiden vastaan­ottokoppeihin heti, kun virkailijan yksilösuoritusta tsemppaava bonuspalkkiojärjestelmä lanseerataan. Virkailijat vihaavat koneita ja asiakkaat roiskivat niihin hymy- ja surunaamoja hetken huumassa.

Miten voisimme – Eeliksen ahdinkoa mukaillakseni – minä, sinä, me kaikki, minun esimieheni, sinun esimiehesi sekä työ- ja elinkeinoministeriö paremmin kuvata yhteiskunnallisia rakenteita, niiden muutosta ja tähän kaikkeen liittyviä tunteita ja kokemuksia? Yritystä on tietenkin ollut. Muistaako kukaan, että teatteriohjaaja Aino Kivi yritti vuonna 2017 luoda Suomi100-meemiä #EnOlisiTässä ja kannustaa suomalaisia kertomaan kokemuksiaan siitä, miten hyvinvointivaltio on heitä tukenut? Tarinat neuvoloista, hammaslääkäreistä, ilmaisista hoidoista ja koulutuksista eivät lähteneet kummoiseenkaan lentoon somessa. Korkeintaan ne saivat oikeistolaiset nettoveronmaksajat irvimään, miten vasemmistolaiset hekumoivat ”ilmaisilla” asioilla, jotka vientiteollisuuden ahertajat ovat maksaneet.

Veronmaksukaan ei ole kertomus auttajista ja autetuista. Hyväntekijäksi nousee vuosittain korkeintaan muutama peli­teollisuuden miljonääri. Verohallinto onkin löytänyt muutaman erinomaisen ratkaisun vastaukseksi someviestinnän aiheuttamaan tarinallistamispaineeseen: siellä on päätetty tehdä omasta ei-tarinallisuudesta viestinnän ydinteema. Parhaiten muistetaan luultavasti fyysistä mielihyvää aiheuttavat asmr-videot, joissa verosihteeri Osku Mäkelä kuiskailee ihanan rahisevasti verotuspäätöksen eri kategorioista. Juuri autonomisen hermoston kanssa resonoiva asmr-video on täydellinen valinta esitystavaksi: verotushan toimii parhaimmillaan kuin autonominen hermosto, se on yksilön valinnoista ja moraalista vapaata, välttämätöntä koneistoa samoin kuin peruselintoiminnot. Videosta tuli viraalihitti.

Verohallinto on onnistunut siinä, missä suomalainen journalismi ja kirjallisuus enimmäkseen epäonnistuvat. Oma näkemykseni on, että viimeinen suuri suomalaisten yhteiskuntarakenteiden kirjallinen kuvaaja oli vuonna 2005 kuollut Arto Salminen. Omaelämäkerrallisuudella flirttaileva, minäkeskeinen ja ”omaääninen” identiteettifiktio syö jatkuvasti kirjallisen kentän tilaa vähemmän vetäviltä, huonommin äänikirjaksi taipuvilta yhteiskuntafiktioilta. Kirjallisuudentutkimuksessa on esitetty, että vaikka lukeminen ei todellisuudessa globaalisti vähene, kaunokirjallisuuden rooli ajattelun ja toiminnan mallien tarjoajana on jatkuvasti vähentynyt 1950-luvulta lähtien. Fiktio kuitenkin kukoistaa, erityisesti peleissä ja tv-sarjoissa. Nykyfiktion velvollisuus on haastaa tarinatalouden vetävät yksilökertomukset kuvaamalla rakenteita ja systeemejä sekä niiden hajoamista.

Kirjaudu ja lue
Haluatko lukea koko jutun?
Voit jatkaa lukemista kirjautumalla palveluun. Lukeminen on maksutonta.
3 kommenttia