Essee: Sisäilmaa-sarjassa on kyse rakenteista, joita tarinatalous yleensä hyljeksii
Perinteinen ja sosiaalinen media rakastaa tunteisiin käyviä yksilötarinoita, sillä yhteiskunnalliset rakenteet eivät taivu sellaisiksi. Sisäilmaa-sarja kuitenkin näytti rakenteen ja tunteet sitä kohtaan.
Ylen vuodenvaihteessa esitetyn Sisäilmaa-mini-tv-sarjan päätösjaksossa helsinkiläisen TE-toimiston palveluesimies Anneli Tiainen (Elina Knihtilä) avautuu suomalaisen hyvinvointivaltion alasajosta Arto Nybergin suorassa keskusteluohjelmassa. Anneli on pakotettu pilotoimaan dystooppista hypermahdollistamismallia, jossa alaiset on siirretty bonuspalkalle ja työttömien juoksuttaminen viety uusiin sfääreihin. Edessä häämöttää sotepalveluiden yksityistäminen. Annelilla on ”yhteiskunnasta” asiaa, jonka Nyberg pyytää kiteyttämään muutamaan lauseeseen. Ja Annelihan kiteyttää, vähän pidemmin mutta ikimuistoisesti:
Kuule, anteeks saatana, jos on vähän vaikeeta tai ei oo niin helppoo seurattavaa, mut katos kun nää on vaikeita juttuja, ja meidän kaikkien pitäs kuitenkin näitä jaksaa vaikka onkin ihan pikkasen tylsää!
Kiteytä ”yhteiskunta”? Tai ”hyvinvointivaltio”? Sisäilman käsikirjoittajat Tiina Lymi ja Juha Lehtola onnistuvat poliittisesti tärkeässä tehtävässä: sarja ”kertoo” hyvinvointivaltion rakenteista ja niiden rapauttamisesta. Kirjoitan ”kertoo” lainausmerkeissä, koska parhaimmillaan fiktio on paljon muutakin kuin kertomus: se voi olla säiliöllinen erilaisia kokemuksen ja todellisuuden kuvaustapoja, jotka yhdessä ja sekaisin onnistuvat esittämään ja kommentoimaan tosimaailman ilmiöitä. ”Kertominen” on ”kertomista” lainausmerkeissä tässä tapauksessa myös siksi, että Sisäilmaa keskittyy yksilöt ylittävään systeemiin, joka ei yleensä tarinallistu: byrokratiaan, byrokraatteihin ja heidän sekalaiseen asiakaskuntaansa työvoimapoliittisten toimenpiteiden kohteena. Tästä ”kertomisen” ongelmasta Annelikin yrittää ”kertoa” Nybergille ja katsojille.
