Sinivalkoisen syöksykierteen anatomia: Tämän vuoksi Huuhkajat on kriisissä – "Virhe, joka Palloliitossa on kyettävä myöntämään"

Perkele, minä laitan kaikki nyt kuntoon saman tien!

Sitaatti on jäänyt elämään mainion Petteri Summasen vimmaisen suomalaisen mieshahmon suusta Studio Julmahuvin legendaarisesta Roudasta rospuuttoon -sketsistä. Kaikki kuntoon, oli se realistista tai ei.

Suomen jalkapallon miesten A-maajoukkueen uudistunut valmennus on sekin halunnut laittaa monta asiaa kuntoon aloitettuaan projektinsa syyskuun Kansojen liigasta. Pelitapaan on ajettu sisään merkittäviä, perustavanlaatuisia muutoksia. Linja kerrallaan etenemistä keskustan kautta, lisääntynyttä korkealta prässäämistä ja muutenkin aktiivisempaa paineistamista eri korkeuksilla, oman boksin puolustamisen terävöittämistä. Vain muutamia mainitakseni.

Kuten on jo useaan otteeseen käsitelty, avasi Markku Kanerva tiiminsä uudistettuja periaatteita marraskuun alussa järjestetyssä A-maajoukkueen mediatilaisuudessa.

Hyökkäyspelaamisen otsikon alla niitä oli yhteensä viisi ja puolustuspelaamisen alla neljä – tilanteenvaihdot molempiin suuntiin sisällytettyinä. Esimerkiksi yhden periaatteen, puolustuspelaamisen alta löytyneen kohdan “keskustan priorisointi” -kokonaisuuden alla luki seuraavanlainen lista:

– Ohjaa laitaan.

– Vähintään neljä kaistaa suljettuna.

– Estä vastustajan eteneminen.

– Pakota syöttämään alaspäin/poikittain.

– Riisto tiiviistä puolustusmuodosta.

Tämä oli siis yksi kohta yhdeksästä.

Toimittaja Jussi Vainikka heitti vastaavan tehtävänannon alle 21-vuotiaiden miesten maajoukkueen päävalmentaja Mika Lehkosuolle Ylen viime viikon 11 Ystävää -podcastissa. Lehkosuo pyysi Vainikkaa laittamaan kellon käyntiin ja pyrkivänsä läpikäyntiin minuutissa. Vainikka laittoi teki työtä käskettyä ja Lehkosuo paalutti joukkueensa pelin periaatteet läpi. Jokaisen niistä.

– Halutaan mennä puolustuslinjan taakse.

– Halutaan kiihdyttää hyökkäyksiä: puolesta kentästä boksiin tai laukaukseen kymmenessä sekunnissa.

– Vastaprässi: viiden sekunnin sääntö pallonmenetyksen jälkeen.

– Nopeat käynnistykset: neljä sekuntia. Pallo peliin heti.

– Prässi: ei anneta pallolliselle pelaajalle aikaa etsiä vaihtoehtoja tai joukkueelle aikaa organisoitua.

– Oman boksiviivan puolustaminen.

Aikaa pelitapaesitykseen meni lopulta hieman alle kaksi minuuttia.

Kyllä, Lehkosuolla on ollut Kanervan nykytiimiä huomattavasti enemmän aikaa prosessiinsa, mutta sille on ollut ominaista jatkuva kehitys. Peli on näyttänyt maaotteluikkuna ikkunalta valmiimmalta. Avainasemassa on erittäin selkeä, riittävän yksinkertainen pelitapa ja siihen liittyvät periaatteet.

Lehkosuo on myös itse kertonut oivaltaneensa omassa kehitysprosessissaan informaation määrän tiivistämisen merkityksen. Monikymmensivuiset diaesitykset ovat vaihtuneet muutamaksi teräväksi avainasiaksi. Ja se näkyy kentällä.

A-maajoukkueen nollan pisteen syksystä saa päinvastaisen kuvan. Sellaisen, jossa Kanervan johtama tiimi on Summasen roolihahmon tavoin päättänyt laittaa kaiken kuntoon, pelata pallopelin nimeltä jalkapallo läpi osa osalta.

Yhteistä aikaa maaotteluikkunoissa on erittäin rajallinen määrä, tänäkin syksynä taktisten harjoitustuntien yhteiskesto mitattaneen muutamissa tunneissa. Silloin yksinkertaisuus, ytimekkyys korostuu. Maajoukkuejalkapallo ei ole seurajoukkuevalmentamista – ja sellaiseen miinaan astumiselta Huuhkajien matalalento on viime kuukaudet näyttänyt.

Aloitetaan nykyhetkestä. Missä Huuhkajat menee syksyn kuuden kilpailullisen yhdeksänkymmenminuuttisen jälkeen?

C-liiga-asiat, pisteet ja maalierot kaikki tietävät. Ei käytetä niihin aikaa.

Päättyneessä syksyssä kaikkein huolestuttavinta on ollut joukkueen henkinen tila. Olemme nähneet, kuinka koko kollektiivi voi romahtaa yhdestä takaiskusta. Pelaajien kehonkielet niin kentällä kuin haastatteluissa viestivät mittaamatonta tuskaa, todellista helvettiä korvien välissä.

Sunnuntain Kreikka-kotiottelussa valtaosa pelaajista näytti siltä, että he olisivat toivoneet stadionin samettisen nurmimaton nielaisevan heidät alleen. Joukkue on kadottanut itseluottamuksensa ja uskonsa parempaan tulevaisuuteen. Mediakoulutettu ammattilaispelaaja voi aina valita haluamansa sanat, verbaalin viestintänsä, mikrofonin edessä; olemus kentällä ja haastatteluissa, nonverbaliikassa, ei kuitenkaan valehtele.

Pallonmenetysten jälkeen ei reagoida räjähtävästi. Se paljon puhuttu pallopaine vastustajaan on korkeintaan alibinomaista. Käsiä levitellään, polviin nojaillaan, päitä pyöritellään. Kaksinkamppailut hävitään. Maalipaikkoja hukataan. Tuska näkyy kauas.

Tällaisessa jamassa Huuhkajat on. Negatiivisen kierteen voimakkuus hakee vertaistaan koko A-maajoukkuehistoriassa. Todennäköisesti se onkin suurinta koskaan, sillä Huuhkajat – osin omien urotekojensa ansiosta, tai vuoksi – kiinnostaa suomalaista urheilukansaa kenties enemmän kuin koskaan.

Alamme lähestyä tilannetta, jossa vastaantulevilla kaduntallaajilla on omat näkemyksensä, kuinka joukkueen tulisi pelata ja kenen sitä pitäisi valmentaa, media tulittaa päivästä toiseen kriittistä sisältöä eikä edes Ylen studio enää säästele raipassaan. Kohti vakavasti otettavaa jalkapallomaata, voisi joku tästä kaikesta ajatella. Maan jalkapallon lippulaivan kannella aurinko paistaa kauniilla säällä kaikkein voimakkaimmin, mutta myös myrskyt ovat hurjinta mahdollista luokkaa.

En syytä pelaajia – saati valmennusjohtoa – välittämisen puutteesta. Vaikka monet Huuhkajien kannattajat ovat olleet viime aikoina turhautuneita ja raivoissaan, sattuu tilanne varmasti kaikkein eniten ytimeen – pukukopin sisälle. Robert Ivanovin raastavan rehellinen haastattelu sunnuntai-illan ottelun jälkeen kuvastaa tunnelmia joukkueessa.

Näen joukkueen henkisen tilan ja uusiksi laitetun tappioputkiennätyksen syys-seuraussuhteen kaksisuuntaisena ilmiönä.

Itsestäänselvä suunta on tietenkin tappiosta toiseen tarpomisen vaikutus pelaajien psyykeen. Tämä nähtiin viimeistään marraskuun ikkunassa, jossa Suomi kyllä pelasi Dublinissa aivan kelpo ottelun, mutta ei ollut enää Irlannin maalin jälkeen entisensä tuskan kasvaessa, mitä pidemmälle toinen puoliaika eteni. Kreikka-ottelu olikin sitten alusta loppuun alistunutta pelailua. Tämä on loogista. Pelaajat ovat ihmisiä ja kokevat varmasti tulospaineita.

Selvästi huolestuttavampi suunta on kuitenkin se toinen: hypoteesini jo valmiiksi syyskuun alussa jossain määrin alavireisessä henkisessä tilassa olleesta joukkueesta. Siis: heikko henkinen vireystila, heikot peliesitykset. Myös näin päin.

Pelaajien pään sisään en pääse, mutta peli kertoo paljon. Armottoman paljon. Suomi aloitti Ateenassa suorastaan erinomaisesti ollen jatkuvasti kreikkalaisten iholla riistäen heiltä tukun palloja hyvillä alueilla. Yksi, täysin ilmainen avausjakson puolivälissä tullut lahjamaali romahdutti peli-ilmeen pahasti. Uuden projektin ensimmäisessä ottelussa. Voiko näin käydä joukkueelle, joka uskoo itseensä ja on henkisesti hyvässä tilassa?

Huuhkajille on ollut ominaista myös peli-ilmeen merkittävä heikkeneminen otteluiden sisällä – heti syksyn alusta alkaen siis. Voiko kyse muka olla niin paljon heikommasta kuntopohjasta vastustajiin nähden? Epäilen.

Huuhkajien henkinen tila, oli se sitten heikko jo syyskuussa tai ei, on viimeistään nyt siinä pisteessä, että se peittää alleen kaiken. Onko pelin periaatteiden mahdollista kehittyä, jos projektille annetaan aikaa? Teoriassa kyllä. Kuusi ottelua reiluun kahteen kuukauteen on hyvin lyhyt otoskoko ja kolmasosan niistä Suomi pelasi Englantia vastaan. Vaikka olen itsekin perusajattelultani analyyttinen ja kärsivällinen, pidän tätä sinänsä aivan rationaalista faktaa valitettavan toissijaisena.

Miksi? Koska merkkejä paremmasta ei ole. Maaliskuun MM-karsintaan on lähdössä aivan romuna oleva jalkapallomaajoukkue, jonka kohdalla juuri nyt ovat tietyt pelin taustamuuttujat hyvin laiha lohtu.

Kuten lohduton Ivanov sunnuntain Yle-hikihaastattelussaan sanoi:

– Et sä voi hävitä kuutta peliä ja tulla kertomaan, että jotain on sillein hyvin.

Et niin.

Sitä paitsi, eivät ne muuttujatkaan kovin hyviltä vaikuta. Kun tarkastellaan syksyn kuutta ottelua, laukoi Suomi ottelua kohden 7,83 kertaa. Vertailukohtana Palloliiton analyysiraportissa mainittu Suomen vuosien 2018-2023 keskiarvo 10,16 – joka sekin oli Euroopan keskitasoa alhaisempi. Maaliodottamaa Huuhkajat keräsi syksyllä 0,93 ottelukeskiarvon verran vuosien 2018-2023 lukeman oltua 1,44. Yhteensä xG:tä syntyi noin 5,5 maalin verran, mistä lopputuotteena kaksi maalia. Vaikka Kansojen liigan lukemat eivät ole täysin vertailukelpoisia heittopussijoukkueiden puuttuessa, ovat hyökkäyspään romahtaneet lukemat silti merkillepantavia. Neljä ottelua kuudesta on kuitenkin pelattu päävastustajia vastaan.

Omassa päässä Suomen verkko soi 13 kertaa hieman alle yhdeksän maalin odottamasta.

Kuten Palloliiton raporteissa on todettu, on Huuhkajien esiintymisessä nähty viime vuosien trendinä ylisuorittamista odottamiin nähden. Nyt vaikuttaisi siltä, että nämä todennäköisyydet ovat kääntyneet päälaelleen – kuten keskiarvoon palautumisen ilmiössä pitkässä juoksussa on tapana käydä. Niin maalinteko- kuin maalinestopelaaminen ovat olleet pitkään hataralla pohjalla, ja tuo kupla vaikuttaisi nyt puhjenneen.

Kyllä, Suomen pelaajamateriaali ja monien runkopelaajiksi kaavailtujen nimien vastuu omissa seuroissaan on kaukana ihanteellisesta. Kyllä, Englanti on kohdattu kahdesti. Kyllä, sitä ja kyllä, tätä. Nämä asiat voi nähdä joko kilpikonnapuolustamiseen soveltuvina argumentteina tai sitten asioina, jotka suorastaan huutavat erityisen suurta selkeyttä – vahvaa rautalankaa pelilliseen prosessiin.

En voi myöskään tietää A-maajoukkueen palaverien sisältöjä. Onko informaation määrä ollut liian suuri vai sopiva? Onko kyse siitä, että pelaajat eivät ole millään kyenneet jalkauttamaan kentälle kaikkea sitä kuntoon laitettavaa, mitä valmennus pelilliseltä uudistukselta haluaa, vai jostain muusta?

Sen kuitenkin voin – ja voimme – tietää, mitä peli meille kertoo. Se tarina ei ole ollut loogisuuden riemuvoitto. Kerrataanpa napakasti.

Ateenassa Suomi lähti prässäämään korkealta ja oli alussa erittäin aggressiivinen. Pelin avaamisen kentän täyttö oli keskustapainotteinen laitapuolustajien nostaessa ylös leveyteen. Eteneminen pyrittiin toteuttamaan linja kerrallaan, ja pallonhallintaprosentti oli Suomella lopulta 55. Sataprosenttisen identtinen lähestyminen Jani Honkavaaran KuPS:in kanssa. Etenkin paineistamisen periaatteiden toteutuminen romahti Kreikan avausmaalin jälkeen.

Lontoon Wembleyllä Suomi makasi ymmärrettävästi syvällä pallonhallinnan ollessa 20 prosenttia ja hyökkäysuhkan perustuen täysin nopeisiin vastahyökkäyksiin, joita Huuhkajat saikin jonkin verran aikaiseksi. Linnake kesti toiselle jaksolle.

Kotiottelussa Irlantia vastaan vieraat tukkivat keskustan tiiviisti, jolloin Suomi luopui pääperiaatteestaan ja alkoi rakentaa ylivoimia lähemmäs laitoja siinä kuitenkaan onnistumatta. Irlanti jyräsi lopulta tappioasemasta voittoon rokotettuaan Suomea ensin erikoistilanteesta ja sitten yksi vastaan kaksi -tilanteesta löysän Huuhkajat-paineistamisen ja boksipuolustamisen seurauksena.

Englannin saavuttua olympiastadionille Suomi lähestyi lohkon vahvinta joukkuetta hyvin eri tavalla kuin Wembleyllä. Se halusi ottaa peliinsä enemmän kontrollia ja edetä myös pallonhallinnan kautta nostaen myös prässitasojaan merkittävästi vierasotteluun verrattuna.

Irlanti-vierasottelussa Suomi onnistui joukkueiden avauskohtaamistaan paremmin keskustan kautta etenemisessä päästen muodon sisäkautta useita kertoja boksiin ja maalintekoyrityksiin. Paremmalla viimeistelyllä tulos olisi voinut olla hyvin erilainen.

Syksyn päätösottelussa Kreikkaa vastaan keskikentän neljän pelaajan tiivis yhteistyö oli heivattu romukoppaan ja Suomi nosti viisi pelaajaa viimeiseen linjaan. Siinä, missä Kreikka-vierasottelussa Huuhkajat hallitsi palloa siis 55-prosenttisesti, putosi tämä Helsingissä vaivaiseen 39 prosenttiin vierasjoukkueen pelaillessa rondoa passiiviseen Huuhkaja-lauman kustannuksella.

Kuuden ottelun karvalakkimallisesta listauksesta huomataan yksi silmiinpistävä asia: poukkoilevuus. Monet taktiset valinnat ovat luonnollisesti ottelu- ja vastustajakohtaisia, mutta selkeästi toistuneita periaatteitakaan – niitä, joiden pitäisi olla mukana joka ottelussa – ei ole kovin helppo löytää. Voidaan puhua pienistä onnistumisista siellä ja täällä, mutta mitä ne lopulta merkkaavat, koska niiden saavuttaminen vaikuttaa enemmän tai vähemmän sattumanvaraisuuteen perustuvalta?

Joskus pyritään etenemään keskustan kautta, mutta jos se näyttäytyy liian vaikeana, niin sitten tehdään jotain muuta. Joidenkin otteluiden alkupuolella näkyy pyrkimys oikeasti aggressiiviseen paineistamiseen, mutta viimeistään toisella jaksolla siitä on kadonnut merkittävä osa pois. Joissain otteluissa, etenkin Wembleyllä on hyvin selkeä pyrkimys hyökätä heti pallonriiston jälkeen isoihin tiloihin, kun taas useammassa muussa ottelussa otollistenkin pallonriistojen jälkeen otetaan vauhti pois, jotta saadaan pelaajat staattisiin lähtöasemiinsa linja kerrallaan etenemistä valmistellen. Joskus sitä, joskus tätä.

On kuin välillä kentällä pelaisi Jani Honkavaaran KuPS, välillä Markku Kanervan Huuhkajat, ja välillä jokin muu projekti.

Koska maajoukkuevalmennuksessa kaikki lähtee yksinkertaisuudesta, ei ainakaan tätä ajatusta ole onnistuttu kentälle jalkauttamaan – jos siihen on pyrkimystä ylipäätään ollut.

Kuten Mika Lehkosuo 11 Ystävää -jaksossa sanoi, katsoo U21-maajoukkue toki tulevia vastustajiakin, mutta kaikki lähtee sen omista periaatteista. Tällä hetkellä Pikkuhuuhkajien esimerkin kautta on kovin helppo nähdä, millaista itseluottamusta vesiselvä, toisteisuuteen perustuva pelitapa voi maajoukkueelle parhaimmillaan tuoda.

Pikkuhuuhkajat-vertailua on mahdoton välttää. Vaikka A-maajoukkue on usein maajoukkuemaailmassa omanlaisensa saareke, eivätkö juuri Lehkosuon tiimin sisäänajamat periaatteet voisi toimia Huuhkajissakin nykyistä sekametelisoppaa huomattavasti selkeämmin?

Pääsee jo pitkälle, kun niistä nostaa pöydälle vaikkapa vain kaksi: selustavolyymin ja prässin.

Miksi Suomen A-maajoukkueen kaltaisen ryhmän pitäisi yrittää pipertää pienillä kombinaatioilla linja kerrallaan? Kuinka realistista se on pelaajaprofiileillemme? Kuinka sellaisen kehittämiseen riittää aika?

Selustaan, selustaan, selustaan – jo nykyistä merkittävästi aikaisemmin ja kauempaa. Kaan Kairinen ja Leo Walta kykenevät toimittamaan palloja – niiden perään kirmaavien pikakiitureiden lista se vasta pitkä onkin: Topi Keskinen, Casper Terho, Oliver Antman, Daniel Håkans. Noin ensalkuun.

Repiviä juoksuja, ja murtavia syöttöjä voisi toimittaa tälle osastolle myös paljon nykyisiä periaatteita enemmän laitakaistoilta. Siellä on usein enemmän tilaa, ja lisäksi keskitysvolyymiä voisi täten nostaa joukkueen parasta kärkeä, Joel Pohjanpaloa palvellen.

Prässin ja paineistamisen periaate on Huuhkajissa valittu ja sitä itsekin viime viikolla peräänkuulutin. Valitettavasti pallopaineen taso jätti molemmissa marraskuun otteluissa paljon parantamisen varaa. Myös etenkin Glen Kamaran valinta Dublinin-illan lintsailun – jälleen yhden sellaisen – jälkeen edelleen avauskokoonpanoon antoi eriskummallisen viestin pelin periaatteen todellisesta arvotuksesta. Jos Huuhkajat haluaa jatkossa olla pallopaineessaan täysin armoton, ei tämä asia ole neuvoteltavissa.

Viestin on oltava tämä: olet asiassa joko täysillä mukana, tai et pelaa.

Pelin periaatteiden suhteen on siis perusteltua kysyä kahta eri asiaa: onko niiden, ja sitä myötä pelaajille välitettävän informaation määrä riittävän pelkistetty ja ovatko nyt valitut periaatteet todella Suomen A-maajoukkueelle optimaalisia? Toistaiseksi peli on tarjonnut molempiin kysymyksiin melko vahvasti lattiaa kohti kääntyvää peukaloa.

Yksi syy – tai yhtä lailla, seuraus? – syksyn sekavaan pelitapaan on ollut myös Kanervan harrastama pelaajaruletti. Mikä hyöty-panossuhde sillä on, että A-maajoukkueen tulevaisuuden kannalta elintärkeissä otteluissa kerätään dataa kolmeakymppiä lähestyvistä pelaajista, joiden edellytykset toimia joukkueen runkopelaajina on todettu jo kauan sitten olemattomiksi?

Eikö tähänkin asiaan voisi luoda selkeän kulttuurin: iällä ei ole silloin merkitystä, jos pelaajan nykytaso riittää absoluuttisesti avauskokoonpanon pelaajaksi – vaikkapa Lukas Hradeckyn tai Joel Pohjanpalon kohdalla. Datankeruu-kortilla kentälle pääsisi vain, jos pelaajan parhaat pelivuodet ovat kauempana edessä ja samalla hänen kattonsa arvioidaan riittävän korkeaksi – esimerkkeinä nostettakoon Tomas Galvez, Casper Terho ja Topi Keskinen.

Välimallin mukana roikkujista viivan alle tuskin jää plusmerkkistä saldoa.

Palataan vielä siihen teoreettiseen mahdollisuuteen Huuhkajien pelillisen prosessin kehittymisestä. Käsitteen teoreettinen tilalle voisi vaihtaa käytännöllisen, jos joukkue näyttäisi jollain tavalla uskovansa parempaan huomiseen ja myös pelin kehittyminen antaisi siitä viitteitä.

Jos-sana on kuitenkin aivan liian suuri. Se on ylitsepääsemätön. Huuhkaja-pelaajaryhmä ei voi enää lähteä MM-karsintoihin kuuden ottelun historiallisessa tappioputkessa Markku Kanervan johdolla. Ilmapiirissä, jossa ihmisten ennakkokäsitykset ovat äärimmäisen negatiiviset, ja jossa kierre on imaissut sisäänsä kaikki mahdollisuudet nähdä hyvää. Onnistuminen mahdollisuus tästä kuopasta käsin on olematon.

Vielä muutama vuosi sitten koko kansan rakastama Markku Kanerva olisi ansainnut kunniakkaammat jäähyväiset. Nyt tilanne on se, että Ari Lahden johtaman sikariportaan päätös tarjota Kanervalle jatkosopimus on osoittautunut virheeksi – joka Palloliitossa on nyt kyettävä myöntämään.

Tänään uutisoitiin, että asiaa pohditaan tulevana perjantaina. Ikuisesti suomalaisen jalkapallon legendojen joukkoon jäävän Kanervan pitkä aikakausi voi hyvin loppua valtavan myrskyn keskellä harmaana marraskuisena päivänä.

Brutaalia, mutta välttämätöntä.

Joskus johtoporras voi tehdä virheen, ja niellä ylpeytensä myöntämällä sen. Sattuu sitä suuremmissakin piireissä; kysykää vaikka Old Traffordin suunnalta lisää.

_

HUOMIO! Tutustu Aition ja Apu360-sovelluksen kaikkiin sisältöihin Black Week -tarjouksella, jossa koodilla BLACKWEEK50 saat Apu360-tarjonnan 50 prosentin alennuksella vuodeksi. Nyt on kannattava hetki liittyä oppineiden lukijoiden ja kuulijoiden joukkoon. Tilaa kaikki Apu360-sisällöt tästä linkistä vuodeksi koodilla BLACKWEEK50 puoleen hintaan.