Sinikka Sokka: ”Moni ikäluokkani mies tuntuu teeskentelevän, ettei muka ymmärrä naisia”
Laulaja, näyttelijä Sinikka Sokka olisi halunnut syntyä Italiaan ja myöntää luulleensa itsestään liikoja nuorena teatterikoululaisena.
Minun olisi pitänyt syntyä Italiaan. Siellä saan olla juuri niin äänekäs ja elehtivä kuin haluan, eikä kukaan ihmettele. Rakastan italialaista kulttuuria, sen lämpöä ja ihmisten luontaista sensitiivisyyttä ja temperamenttia. En tunne itseäni suomalaiseksi – olen läpikotaisin karjalainen.
Lapsuuteni sitkein haave oli tulla tanssijaksi. Kävin tanssitunneilla Yrjönkadun uimahallin yläkerrassa. Tanssi oli minulle pakopaikka kodin ahdistavasta ilmapiiristä ja isäni alkoholismin varjosta.
Teini-isässä inhosin erityisesti uskonnonopettajaamme, jota kutsuimme rouva Lazzarellaksi. Hän oli ankara ja rankaisi oppilaita lyömällä karttakepillä sormille.
Minuun jäi pysyvät jäljet, kun sain tyttäreni vuonna 1977. Synnytys jouduttiin tekemään hätäsektiona, ja siihen aikaan leikkaus tehtiin pystysuoralla viillolla navasta alaspäin. Siksi arvestakin tuli suurempi. Se ei ole kuitenkaan harmittanut minua hetkeäkään.
Liikutun kyyneliin, kun kuuntelen hyvää klassista musiikkia, eritoten konsertissa paikan päällä. Esimerkiksi Sibeliuksen Valse Triste saa minut aina herkistymään.
Vihaan sydämeni pohjasta saamattomuuttani, mitä tulee vaatekaappini karsimiseen. Kaappi on täynnä vaatteita, joita en ole käyttänyt vuosikymmeniin. Vanhimmat 1970-luvulta.
Kateellisena katson sisartani ja muutamaa ystävääni, jotka käyvät säännöllisesti kuntosalilla rehkimässä. Minulta se ei onnistu – mikä on suorastaan rikollista.
Häpeän syvästi… en oikeastaan mitään. Välillä jotkin asiat nolottavat, mutta varsinaisesta häpeästä olen toivottavasti päässyt jo eroon. Se on kauhean raskas ja tuhoisa tunne.
Sukurasitteeni on hölösuisuus, josta minua on huomautettu monta kertaa. Mutta minkäpä karjalainen luonteelleen voi. Heh heh.
Hermoni menevät, kun bussin ovista rynnistää helvetillinen joukko karjuvia yläkoululaisia. Pienempi, vanhempi ihminen on heidän keskellään kuin pelkkä pölyhuiska.
Suomen olisi jo aika luopua nurkkakuntaisuudesta, piilorasistisista asenteista sekä kulttuurivihamielisyydestä – ja avautua rohkeammin maailmalle.
Urho Kekkosesta haluan sanoa, että hän järjesti 1970-luvulla vauhdikkaita ”lastenkutsuja”. Hän oli vaikuttava ja karismaattinen mies – ja myös erittäin kova bilettäjä ja hiihtäjä.
Jos olisin mies, olisin loistava aviomies. Moni ikäluokkani mies kun tuntuu teeskentelevän, ettei muka ymmärrä naisia.
Ystäväni ihmettelevät, miksi asun yhä hissittömässä kerrostaloasunnossa. He muistuttavat, ettei kannattaisi odottaa siihen asti, kun portaita ei enää jaksa nousta. Se on heidän tapansa pitää minusta huolta.
Luulin itsestäni liikoja, kun olin aloitteleva teatterikoululainen. Olin jo julkisuudessa Agit Prop -yhtyeen kautta ja tunsin olevani vähän enemmän kuin muut. Onneksi minut palautettiin nopeasti maan pinnalle.
