Simpanssiäiti ei halua luopua kuolleesta poikasestaan – Ymmärtääkö eläin todella kuoleman?

The Atlanticin englanninkielisen jutun voit lukea tästä linkistä. Juttu on alun perin julkaistu syyskuussa 2024.

Kun Moni-simpanssi oli vielä uusi tulokas hollantilaisessa eläintarhassa, se menetti poikasensa. Eläintenhoitajat eivät edes tienneet Monin olleen raskaana. Ei tiennyt myöskään jatko-opiskelija Zoë Goldsborough, joka oli tekemässä mustasukkaisuutta koskevaa tutkimusta simpanssien parissa.

Goldsborough oli merkinnyt tutkimustaan varten muistiin jokaisen simpanssien välisen vuorovaikutustilanteen aamuyhdeksästä iltaviiteen neljänä päivänä viikossa usean kuukauden ajan.

Eräänä koleana keskitalven aamuna Goldsborough näki Monin istuvan yksin korkealla kannolla keskellä aitausta, pidellen jotakin sylissään. Hän ei yllättynyt siitä, että Moni oli yksin. Monilla oli ollut aiemminkin vaikeuksia tulla toimeen eläintarhan 14 muun simpanssin kanssa. Mutta kun Goldsborough lähestyi simpanssia, hän tiesi, että jokin oli vialla.

Moni piteli sylissään liikkumatonta vastasyntynyttä poikasta.

Goldsborough ryntäsi alakertaan huoneeseen, jossa eläintenhoitajat olivat valmistamassa ruokaa simpansseille. Goldsborough kertoi heille, mitä oli nähnyt. Hoitajat eivät ensin uskoneet häntä. He arvelivat, että Moni luultavasti vain leikki oljenpätkillä.

Kun eläintenhoitajat näkivät pienokaisen omin silmin, he menivät aitaukseen ja yrittivät ottaa sen Monilta. Se ei kuitenkaan halunnut erota poikasestaan. Hoitajat päättivät odottaa ja yrittää myöhemmin uudelleen.

Tässä vaiheessa toinen naarassimpanssi, Tushi, oli lähestynyt Monia. Tushi oli yksi Goldsboroughin suosikkisimpansseista. Se nousi kansainvälisen yleisön tietoisuuteen muutamaa vuotta aiemmin, kun se suunnitteli ja toteutti hyökkäyksen simpansseja dokumenttia varten kuvanneen dronen kimppuun. Tushi oli myös saanut keskenmenon kauan ennen tuota välikohtausta.

Monin ja sen poikasen näkeminen saattoi tuoda Tushille mieleen muistoja sen omasta keskenmenosta, tai ainakin siihen liittyvistä tunteista. Tushi pysytteli Monin lähettyvillä seuraavat kaksi päivää Monin pidellessä poikasen elotonta ruumista sylissään.

Lopulta poikanen putosi Monilta sen nujakoidessa eläintenhoitajien kanssa. Tushi nappasi poikasen eikä suostunut antamaan sitä takaisin. Moni hermostui toden teolla. Hoitajat erottivat simpanssit ja laittoivat Tushin omaan huoneeseensa. Moni hakkasi ovea.

Goldsborough ei ollut varma, miten tulkita tätä käytöstä. Moni näytti olevan kiihkeän äidillisen kiintymyksen vallassa – tunteen, joka on ihmisille tuttu. Tushi saattoi reagoida syvältä muistoistaan kumpuavaan vastaavaan tunteeseen.

Ei ole kuitenkaan selvää, ymmärsikö kumpikaan simpanssi todella, mitä poikaselle oli tapahtunut. Ne saattoivat molemmat luulla turhaan, että poikanen heräisi vielä henkiin.

On kuvaavaa, ettemme tiedä tätä varmuudella, vaikka simpanssit ovat lähimpiä – ja tarkimmin seurattuja – sukulaisiamme eläinkunnan joukossa.

Viime kesäkuussa yli 20 tutkijaa kokoontui Kioton yliopistoon kaikkien aikojen suurimpaan vertailevaa tanatologiaa – eli eläinten kuoleman kokemisen tutkimista – käsittelevään konferenssiin.

Tieteenala on pieni, mutta ensimmäiset siihen liittyvät kirjoitukset ovat peräisin Aristoteleen ajalta. Aristoteles kirjoitti vuonna 350 eaa. delfiinikaksikosta, jonka hän oli nähnyt uivan Egeanmeren pinnan alla ja kannattelevan kuollutta poikasta. Hän kuvaili delfiinien yrittävän ”myötätunnosta estää petoja syömästä sitä.”

Suurin osa vertailevan tanatologian kirjallisuudesta koostuu tällaisista anekdooteista. Osa kertomuksista on lyhyitä, kuten Aristoteleen, mutta toiset, kuten Monista ja hänen poikasestaan kertova tarina, joka julkaistiin Primates-lehdessä vuonna 2019 ja johon palaamme myöhemmin, sisältävät hätkähdyttäviä sosiaalisia yksityiskohtia.

Tutkijat haluavat mennä näitä yksittäisiä tarinoita pidemmälle. He haluavat ymmärtää, mitä tunteita eläimissä herää, kun ne menettävät perheenjäsenensä. He haluavat tietää, vainoaako muisto kuolemasta niitä samoin kuin meitä.

Tietyt käytännön seikat kuitenkin vaikeuttavat tutkimusta. Tutkijat eivät voi haastatella eläimiä (eivät ainakaan vielä). Eläinten hormonaalisia vaihteluita voidaan kyllä tutkia – paviaanien kortisolitasot kohoavat, kun ne menettävät läheisen lajitoverin – mutta myös muut stressitekijät voivat aiheuttaa näitä vaihteluita. Nämä lukemat eivät kerro meille eläinten surun kirjosta ja koostumuksesta – jos ne tosiaan voivat tuntea surua.

Toistaiseksi parhaat vertailevaan tanatologiaan liittyvät tiedot ovat peräisin luonnossa tai eläintarhoissa vankeudessa elävistä eläimistä tehdyistä havainnoista. Tähänkin liittyy kuitenkin ongelmia.

Eläinlajit, jotka reagoivat mielenkiintoisimmilla tavoilla kuolemaan – apinat, valaat ja norsut – elävät pitkään. Tällaisissa eläinyhteisöissä kuolema on melko harvinainen vieras. Järjestelmällisen tiedon kerääminen niiden suhtautumisesta kuolemaan vaatii yleensä vuosien tai vuosikymmenten edestä työtä.

University College of London -yliopistossa työskentelevä evoluutioantropologi Alecia Carter kertoi minulle, että hän löysi Puerto Ricon edustalla sijaitsevalta Cayo Santiagon saarelta yli tuhannen reesusmakakiyksilön yhdyskunnan, joka olisi täydellinen tällaiseen tutkimukseen.

Nämä apinat ovat erittäin sosiaalisia, ja ne elävät yleensä 15–20 vuotta – tarpeeksi kauan, jotta ne ehtivät muodostaa syviä suhteita keskenään, mutta ei kuitenkaan niin kauan, että kuolemat olisivat liian harvinaisia.

Tutkimuksen alussa eräs Carterin kanssa työskentelevistä jatko-opiskelijoista vietti saarella lähes koko kesän keräten tietoja. Vain 11 apinaa kuoli tänä aikana. ”Se oli hyvää aikaa apinoille, mutta huonoa meille”, Carter sanoi.

Ihmiset ovat viettäneet kuukausia höyryävän kuumissa viidakoissa ja eläintarhojen aitauksissa ulosteita väistellen saadakseen tietoa aiheesta. Olemmekin eläimiä, jotka suhtautuvat kuolemaan pakkomielteisesti.

Asian laita on ollut näin jo historiankirjoituksen alusta lähtien, ehkä jopa sitä ennen. Vanhin ihmisten laatima eepos kertoo kuningas Gilgameshista ja hänen kamppailustaan kuolevaisuuden kanssa.

”Kuolema asuu huoneessani. Minne tahansa katson, katsoo kuolema vastaan”, hän sanoo ennen kuin lähtee etsimään kasvia, jonka on määrä taata kuolemattomuus.

Ihmiskulttuurit ovat keksineet hyvin monimutkaisia ja symbolisia rituaaleja kuolemaa edeltäville ja sitä seuraaville hetkille.

Olemme laskeneet yli kymmenen tuhannen vuoden ajan kuolleet läheisemme maahan kukkien ympäröimänä. Olemme uskollisia mausoleuminhoitajia, pyramidinrakentajia ja kolmen kunnialaukauksen keksijöitä. Olemme rakentaneet monia eri kuvitelmia siitä, mitä läheisillemme tapahtuu kuoleman jälkeen, joko taivaassa tai täällä maan päällä jälleensyntymän loputtomassa kiertokulussa.

Olemme tivanneet filosofeilta vastausta kysymykseen siitä, mitä kuolema oikeastaan tarkoittaa, ja nämä ovat terävien määritelmien ja huolellisten varoitusten saattelemana tehneet parhaansa. Vastaus kysymykseen on tällä hetkellä yli kymmenen tuhannen sanan mittainen.

Tämä äärellisyytemme heijastuu jopa käsitykseemme maailmankaikkeudesta. Tutkijoiden mukaan myös universumi kuolee silloin, kun viimeiset galaksit purkautuvat ja mustat aukot haihtuvat hiukkanen hiukkaselta, biljoonien ja taas biljoonien vuosien kuluttua.

Nämä monimutkaiset ihmiskäsitykset kuolemasta eivät periydy geeniemme kautta. Ne jalostuvat vuosikymmenien ajan mielissämme ja kulttuureissamme, kasautuen vuosisatojen saatossa.

Ihmislapset oppivat yleensä 4–7 vuoden iässä, että kuolema on pysyvä tila, josta ei ole paluuta. Tämä voi tapahtua aiemminkin, jos lapsi menettää rakkaan perheenjäsenen tai lemmikin. Vuonna 2004 Cognition-lehdessä julkaistussa artikkelissa esitettiin, että tässä kehitysvaiheessa lapset ymmärtävät kuoleman tarkoittavan pysyvää toimijuuden menettämistä.

Uudessa kirjassaan Playing Possum: How Animals Understand Death espanjalainen filosofi Susan Monsó esittää, että monilla muillakin eläimillä on todennäköisesti samanlainen yksinkertainen käsitys kuolemasta. Se saattaa tuntua itsestäänselvältä, mutta koska emme voi lukea eläinten ajatuksia, emme voi olla varmoja asiasta.

Nisäkkäät, kalat, linnut, matelijat ja hyönteiset ovat kaikki tietoisia luonnossa tapahtuvasta toimijuudesta. Ne tarkkailevat ympäristöään liikehdinnän varalta. Ne kykenevät erottamaan toisistaan elottomat esineet ja olennot, jotka ryömivät tai uivat pyrkiessään kohti jotakin päämäärää.

Jotkin eläimet myös käyttäytyvät tavalla, joka osoittaa niiden ymmärtävän, että toiset eläimet voivat menettää tämän toimijuuden lopullisesti. On hankala tietää, johtuvatko nämä käyttäytymismallit kuoleman käsitteellisestä tunnistamisesta vai ovatko ne vain vaistoja.

Tarkastellaan termiittejä hetken. Kesäkuussa Kiotossa pidetyssä konferenssissa LSU-yliopiston urbaani hyönteistutkija Qian Sun esitelmöi Reticulitermes flavipes -termiittilajin ruumiidenhoitokäytännöistä.

Maan alla sijaitsevissa sokkeloisissa, kymmenien tai jopa satojen metrien päähän ulottuvissa yhdyskunnissa voi elää yli miljoona tällaista hyönteistä. Kun työläistermiitit törmäävät kuolleeseen kollegaansa jossakin päin yhdyskuntaa, ne reagoivat eri tavoin riippuen raadon kunnosta. Tuoreet raadot syödään, vanhat ja mätänevät puolestaan haudataan.

Myös muut ahtaissa tiloissa elävät sosiaaliset hyönteiset noudattavat samankaltaisia käytösmalleja. (Aristoteles huomasi, että mehiläiset kantavat kuolleensa pois pesästä.)

Kuoleman käsite ei kuitenkaan näytä ohjaavan näitä käyttäytymismalleja. Termiittien raadot tuottavat öljyhappoa, joka näyttää laukaisevan hautaamiskäyttäytymisen. Samoin tapahtuu useiden muiden sosiaalisten hyönteisten keskuudessa.

Kun E. O. Wilson tiputti tätä kemikaalia elävän muurahaisen päälle, muut yhdyskunnan jäsenet eivät pysähtyneet miettimään, oliko tämä edelleen liikkuva eläin menettänyt pysyvästi toimijuutensa vai ei. Ne vain kantoivat toverinsa ulos, vaikka se yritti vastustella jaloillaan potkimalla.

Simpanssit eivät kuitenkaan ole termiittejä. Niiden suuret, monimutkaiset aivot pystyvät käsittelemään paremmin kuoleman kaltaista käsitettä, ja on todisteita siitä, että ne voivat tuntea jotain surun kaltaista.

Monien kädellislajien edustajien tiedetään kokoontuvan hiljattain kuolleen yhteisön jäsenen ympärille. Ne koskettavat usein kuolleen toverinsa ruumista varovasti. Näillä kokoontumisilla on tapana hajota hitaasti ja tiettyä kaavaa noudattaen: ne eläimet, jotka olivat vainajalle läheisimpiä, pysyvät paikalla pisimpään.

Jane Goodall näki kahdeksanvuotiaan simpanssin viipyvän kuolleen äitinsä vierellä niin kauan, että jälkeläinen kuoli itsekin.

Myös muilla nisäkkäillä on tapana kerääntyä kuolleiden lajitoveriensa ympärille. Kirahvien tehdessä näin ne heiluttavat pitkiä kaulojaan haaskaeläimiä kohti pitääkseen ne loitolla. Intiassa löydettiin viiden nuoren norsun ruumiit, joiden päälle oli kasattu oksia ja multaa, mikä on saanut jotkut tutkijat pohtimaan, oliko eläimet haudattu.

André Gonçalves, vertailevan tanatologian asiantuntija Kioton yliopistosta, varoitti minua ylitulkitsemasta tätä tarinaa. Norsut löydettiin kaivannoista, joihin ne olivat saattaneet pudota, hän sanoi. Multa ja oksat ovat saattaneet kasaantua ruumiiden päälle perheenjäsenten yrittäessä epätoivoisesti kaivaa tovereitaan ylös.

Monsó esittää kirjassaan, että eläinten surureaktioista on tehty liiallisia tulkintoja. Hän muistuttaa lukijoitaan, että eläimet elävät verisessä maailmassa, jossa saalistajat hyökkäävät yön pimeydessä tai syöksyvät alas näkymättömistä korkeuksista kynnet edellä. Niiden väkivallan kyllästämä elinympäristö tarjoaa kuolemakäsitykselle runsaan taustan.

Monsó kuvittelee tilanteen, jossa nuori hirvi katselee kahden vanhemman uroshirven välistä valtataistelua. Niiden kolautettua sarvensa yhteen liian monta kertaa heikompi taistelija ei enää nousekaan ylös. Nuori hirvi alkaa ymmärtää kuolevaisuuden perusteet. Jos hirvi ei opi tästä kerrasta, sille tulee todennäköisesti vielä monta tilaisuutta oppia läksy uudelleen.

Tämän opin voisi kuvitella menevän nopeammin perille lihansyöjille, jotka näkevät kuolemaa usein ja lähietäisyydeltä. Gonçalves kuitenkin kertoi, että hän ei ole niin varma asiasta.

Hän muistuttaa, että monet eläimet syövät toisia eläimiä niiden ollessa vielä elossa. Ei ole selvää, yrittävätkö ne aiheuttaa kuoleman tai pitävätkö ne kuolemaa edes erillisenä olotilana. Ne saattavat vain yrittää saada liikkuvan ravinnonlähteen suuhunsa, kuten sammakot, jotka tähtäävät refleksinomaisesti tahmealla kielellään kaikkea koiperhosta muistuttavaa. Gonçalves huomauttaa, että jopa isojen kissojen harjoittamat tarkat yhden pureman tapot ovat vaistomaisia, eivät opittuja toimintatapoja.

Simpanssien keskuudessa mielivaltaiset väkivallanteot, jotka voivat johtaa aina murhaan asti, viittaavat syvempään ymmärrykseen kuolemasta. Susien, leijonien – ja ihmisten – tavoin myös simpanssit lyöttäytyvät toisinaan yhteen tappaakseen kilpailevien ryhmien jäseniä.

Nämä hyökkäykset voivat toisinaan vaikuttaa tarkkaan suunnitelluilta. Kaksi tai kolme urosta tunkeutuu toisen ryhmän hallitsemalle reviirille. Ne liikkuvat nopeasti ja vaivihkaa eivätkä pysähdy syömään edes kulkiessaan parhaiden ruokalähteiden ohi.

Ne valitsevat uhreikseen yksinäisiä eläimiä ja koordinoivat hyökkäyksensä välttääkseen itse saamasta mustelmia tai haavoja. Joissakin tapauksissa ne jatkavat hyökkäystä vielä pitkään sen jälkeen, kun uhri on ilmoittanut alistuvansa ja lopettavat vasta, kun epäonninen eläin on lakannut hengittämästä.

Jos simpansseilla todella on käsitys kuolemasta, se ei varmasti ole yhtä monikerroksinen tai monimutkainen kuin meillä. Ihmiset tietävät, mitä kuolema merkitsee, ja tiedämme myös, että jonain päivänä joudumme kaikki kohtaamaan sen.

James Anderson, Kioton yliopiston emeritusprofessori, jota yleisesti pidetään vertailevan tanatologian isänä, on esittänyt, että simpanssit eivät tiedosta omaa kuolevaisuuttaan samalla tavalla kuin ihmiset.

Hän ei usko, että kukaan on koskaan nähnyt simpanssin yrittävän itsemurhaa, vaikka olemme tarkkailleet niitä tuhansien ja taas tuhansien tuntien ajan. Andersonin mukaan vain eläin, joka tietää voivansa kuolla, voi yrittää saada aikaan oman kuolemansa.

Hänen mukaansa ei ole olemassa luotettavia havaintoja simpansseista tai muista eläimistä, jotka käyttäytyisivät näin, mikä viittaa siihen, että kuolevaisuuden eksistentiaalinen taakka on yksin meidän ihmisten kannettavana.

Anderson ei voi tietenkään olla varma asiasta. Vertailevan tanatologian tutkijat eivät usein anna vastauksia, ainakaan vielä. He voivat kertoa meille, että simpanssin käsitys kuolemasta on monimutkaisempi kuin termiitin, mutta lähes kaikki muu onkin salaisuuden peitossa – ja tulee kenties aina olemaan.

Voimme vain toivoa, että jatkamalla simpanssien tarkkailua havaitsemme uusia käyttäytymismalleja, jotka kertovat meille lisää niiden sielunelämästä, tai että ainakin saamme uusia eväitä asian pohtimiseen.

Monin ja sen poikasen tarina saattaa olla esimerkki tällaisesta käyttäytymismallista.

Ennen kuin kuulin tämän tarinan, olin lukenut useita artikkeleita siitä, miten simpanssit reagoivat kuolleisiin lajitovereihinsa, mutta olin kuullut hyvin vähän siitä, miten ne kohtelevat surevia lajitovereitaan.

Saatuaan Tushin eristettyä eläintenhoitajat päättivät antaa tilanteen rauhoittua hieman. He pitivät Tushin erillään lajitovereistaan seuraavaan päivään asti. Tällä välin Monin elämä oli muuttunut täysin.

Sillä oli ollut aiemmin vaikeuksia saada yhteyttä lajitovereihinsa aitauksessa. Se veti usein toisten naaraiden turkista liian kovaa sukiessaan niitä ja istui liian lähellä tovereitaan tuijottaen niitä vaivaannuttavasti.

Tushin liittyessä takaisin ryhmään muut simpanssit olivat ympäröineet Monin. Kun Moni näki Tushin, se hyppäsi ilmaan ja alkoi käyttäytyä aggressiivisesti. Moni jopa läimäytti Tushia.

Tushi ei taistellut vastaan, ja seuraavien 30 päivän aikana Tushi ja muut simpanssit olivat tekemisissä Monin kanssa enemmän kuin koskaan aiemmin. Yksikään simpanssi ei ollut kokenut vastaavaa muutosta huomion määrässä. Lähes kaikki simpanssit osallistuivat tähän.

Ne syleilivät Monia ja antoivat sille paljon suukkoja. Kaikki simpanssit eivät kuitenkaan osallistuneet tasapuolisesti. Jotkut yksilöt hoitivat Monia toisia enemmän, ja Tushi oli hoitajista ahkerin. Jotakin merkittävää oli selvästi tapahtunut näiden kahden simpanssin välillä.

Muutaman kuukauden päästä asiat palasivat pitkälti ennalleen. Moni ei saanut enää ylimääräisiä suukkoja, ja urokset alkoivat kiusata sitä taas. Moni ja Tushi istuivat kuitenkin edelleen usein yhdessä.

Olen kuullut, että ne ovat edelleen hyvin läheisiä.

©2024 The Atlantic Monthly Group. Kaikki oikeudet pidätetään. Jakelu: Tribune Content Agency, LLC.

Käännös: Apropos lingua.