Kun koronatilanne alkaa maailmalla helpottaa, on hyvä hetki pohtia millaista nautintoa matkustaminen voi tuottaa. Tampereella asuva esseisti ja kirjal­lisuuden opettaja Silvia ­Hosseini on julkaissut muun muassa tätä aihetta käsittelevän esseekokoelman Tie, totuus ja kuolema (Gummerus 2021).

”Matkustamisesta on julkisuudessa puhuttu vain kahdella tavalla”, Hosseini sanoo. ”Toisaalta puhutaan elämys­hakuisuudesta ja saavutuksista, kuinka matkoilta pitäisi kerätä mahdollisimman monta erilaista kokemusta. Toisaalta syyllistetään, kuinka tuhoisaa ympäristölle matkailu on – mikä valitettavasti on totta. Mutta matkoissa on monta muutakin tasoa, jotka jäävät mediakeskustelun ulkopuolelle.”

Esseessään Matkustamisen ilo Hosseini haluaa nostaa esille muualla olemisen myös ruumiillisena kokemuksena. Kun kehoa muuten kulttuurissamme intohimoisesti palvotaan ja rääkätään, on hullunkurista, että useissa matka­kertomuksissa reissaaja on vain nähtävyyksiä ja näkymiä tallentava silmäpari.

Kuten Hosseini kirjoittaa kirjassaan: Kävimme siellä ja siellä, näimme sitä ja tätä, mutta auringon polte, aurinko­rasvan valuminen iholla, jääpalojen rouske, ranskan­perunan suolan leviäminen kielelle, kohinat, hajut, läiskeet ja kutinat jäävät kertomatta, vaikka ne ovat kaikkein välittömin kokemuksemme.

Erityisen tärkeitä moiset kokemukset ovat Hosseinin kaltaiselle ihmiselle, joka kertoo potevansa kaamosmasennusta ja -unettomuutta. Jollekulle toiselle matkustaminen kauas valoon ja aurinkoon nukkumaan pitkiä öitä tuntuisi tuhlaukselta, mutta hänelle se merkitsee onnea.

”Nautin matkoilla myös paikasta toiseen siirtymisestä”, Hosseini sanoo. ”Junassa matkustaminen tekee siirtymisen kokemuksen konkreettiseksi. Se auttaa hahmottamaan etäisyyksiä ja sopeuttaa ruumista uuteen ympäristöön. Se on myös kirjoittamisen kannalta tärkeä kokemus, joten joskus kun olen jumissa, saatan mennä junalla Tampereelta Helsinkiin ihan vain kirjoittaakseni.”

Toki Hosseini myös matkailee oppiakseen ja perehtyy kohde­maidensa oloihin ja kulttuuriin etukäteen. Matkalla on tärkeää myös se, mitä kulkijan aivoissa tapahtuu: on hienoa, miten esimerkiksi historian tapahtumat saattavat loksahtaa mielessä paikalleen ja synnyttää oivalluksia, ihan vain ihmisiä ja kaupunkiarkkitehtuuria katsellessa. Nähtävyyksistä Hosseini katsoo reissuillaan ne, jotka häntä kiinnostavat, mutta valokuvia hän ei juurikaan ota, sillä hänestä tärkeämpää on itse kokemus kuin sen tallentaminen.

Ympäristöä säästääkseen Silvia Hosseini tekee mieluummin yhden pitkän matkan vuodessa kuin useita lyhyitä. Siksi hän ei ole juuri Euroopan ulkopuolella käynytkään, paitsi usein sukunsa luona Iranissa ja kerran työmatkalla San Franciscossa. Etelä-Amerikka kiehtoo häntä Roberto Bolañon, Samanta Schweblinin ja Julio Cortázarin kaltaisten kirjailijoiden ansiosta. Hän haluaisi nähdä millainen kulttuuri pystyy tuottamaan tuollaisia tarinoita ja tyyliä.

”Jos sinne joskus pääsen, petyn ehkä huomatessani miten samanlaista siellä kuitenkin on”, Hosseini kertoo ja nauraa. ”On ihmisiä tuijottamassa puhelimiaan, mainoksia, kaikkea samaa kuin Suomessa. Mutta olen etuoikeutettu, koska työni mahdollistaa minulle sopivan tavan matkustaa. Muita ihmisiä en voi enkä halua ryhtyä käskyttämään.”

Ajatus maailmasta, jossa ei voisi matkustaa tai vain eliitti voisi, tuntuu Hosseinista ahdistavan dystooppiselta.

”Ihmiset tarvitsevat kokemuksia muiden maiden ja kulttuurien erilaisuudesta ja samanlaisuudestakin. Vaikka täytyy olla myös itse avoin: ei kenenkään mieli väkisin avarru.”

Tutuin kolkka maailmassa Suomen jälkeen Hosseinille on Iran. Hän syntyi siellä suomalaiselle äidille ja iranilaiselle isälle, mutta perhe muutti Suomeen Hosseinin ollessa kaksi­vuotias. Omaan matkailuun Irania tutkimaan hänellä oli varaa kaksikymppisenä.

”Silloin oli kyllä tosi vahva kotiin tulemisen fiilis”, Hosseini muistelee. ”Kun näin sukulaiset vastassa Teheranin lentokentällä, olin tunnekuohun vallassa ja itketti. Vaikka en osaa hyvin iranilaisia käytöstapoja – sitä miten kiittää ihmisiä ja pyytää anteeksi asioita, joista ei edes tajua että miksi pitäisi pahoitella – tunnen siellä, että tänne sovin ja solahdan.”

Farsia eli persian kieltä Hosseini osaa vain vähän, mikä tekee Iranista hänelle vieraan käsitteellisellä tasolla. Hänen on välillä vaikea ymmärtää elämää maassa, joka on osin kaukana suomalaisesta yhteiskunnasta. Suomessa on esimerkiksi helppo ajatella päättäjien tekevän asioita, jotta kansalaisilla olisi turvallisempaa, mutta Iranissa valtaapitävillä on toisenlaisiakin tavoitteita.

Kun viranomaisia täytyy pelätä, iranilaiset viettävät usein kaksoiselämää. Ei voi näyttää kaikkea, mitä mielessä liikkuu.

”Siellä voi joskus tuntea kaduilla pelon ilmapiirin, koska sääntöjen rikkomisesta seuraa vakavia rangaistuksia”, ­Hosseini kuvailee. ”Mutta todellisuus kodeissa on aivan toinen. Ihmiset juhlivat, juovat alkoholia, pukeutuvat miten haluavat, usein provosoivastikin. Suuri osa iranilaisista on tapamuslimeita, eli uskonto ei sanele elämää siten kuin länsi­maissa usein luullaan. Fanaattinen islamilaisuus on usein eurooppalainen ilmiö, sillä monet radikalisoituvat ulkomailla asuessaan, kun kokevat ympäristön vihamieliseksi.”

Hosseini suosittelee ihmisille matkaamista Iraniin, jotta he voisivat hälventää ennakkoluulojaan maasta. Mutta toisaalta asioista ja niiden toimivuudesta (tai toimimattomuudesta) siellä on hyvä ottaa etukäteen selvää.

Paras tapa tutustua iranilaiseen elämään on viettää aikaa kaupunkien kahviloissa ja ravintoloissa. Paikalliset ovat hyvin hanakoita tutustumaan ja osoittamaan vieraanvaraisuuttaan, kielimuurista huolimatta. Ilmansaasteet joutuu valitettavasti ottamaan myös huomioon, sillä paikoin Teheranissa ilmanlaatu on varsinkin astmaatikoille huono.

”Kaikki Iranissa matkailleet tuttavani ovat tulleet ihan fiiliksissä takaisin”, Hosseini kertoo naurahtaen. ”Suosittelen myös bussimatkaa pohjoiseen Alborzvuorten läpi. Se oli huima kokemus. Pohjois-Iranista on rakennettu kohdetta konservatiivisista arabimaista tuleville matkailijoille, mutta eurooppalaiselle siellä ei ehkä ole muuta mielekästä tekemistä kuin se huikea matka. Minulta on itseltänikin kokematta Šīrazin ja Isfahanin kaltaiset kulttuurikaupungit, koska Iranissa ollessa aikani kuluu sukulaisten parissa.”

Heidän kanssaan Hosseini tapaa syödä hyvin ja ajella ympäriinsä. Autoilu maassa on mieleenpainuva kokemus, sillä välimatkat ovat pitkiä ja näkymät kiinnostavia. Hosseinille Iranissa vierailu tarkoittaa tuoksuja, tunnelmia, yhteisyyttä ja pieniä merkityksellisiä kokemuksia, ei sankari­matkustamista.

Kun Hosseini käy maassa, iranilaisen arjen ilo ja rikkaus päihittävät hänen mielessään ongelmat. Kuten sen, että naisten asema on Iranissa yhä heikko. Heiltä on kielletty muun muassa poliittinen vaikuttaminen. Silti Hosseini painottaa, että naiset ovat hyvin aktiivisesti mukana työelämässä ja yliopisto-opiskelijoistakin heitä on puolet. Onkin koomista, että ­esimerkiksi professorinaisen on saatava duunari­mieheltään kirjallinen lupa, jotta voi käydä luennoimassa ulkomailla.

”On vaikea sanoa, ovatko asiat muuttumassa parempaan suuntaan”, Hosseini sanoo huoahtaen. ”Paikan päällä koen, ettei kukaan nykyoloista kauheasti pidä, mutta väylät poliittisiin uudistuksiin tuntuvat olevan tukossa. Iranin historia osoittaa, ettei vallankaappauksestakaan välttämättä hyvää seuraa. Mutta koska en näihin asioihin voi vaikuttaa, keskityn nauttimaan iranilaisten ihmisten seurasta ja ystävällisyydestä, koko kulttuurin rikkaudesta.”

Silvia Hosseinin "Tie, totuus ja kuolema" sai Mondo-lehdeltä kunniamaininnan Vuoden matkakirja -palkintoa 2021 jaettaessa.