Image

Silvia Hosseinin essee: Kirjailijan työ ei voi hyvin huomiotalouden markkinahallissa, jossa kaikki vain mölisevät kilpaa kuuntelematta toisiaan

Silvia Hosseinin essee: Kirjailijan työ ei voi hyvin huomiotalouden markkinahallissa, jossa kaikki vain mölisevät kilpaa kuuntelematta toisiaan
Sosiaalisesta mediasta ei pääse irti, vaikkei sitä itse edes käyttäisi, sillä lätin haju leviää joka nurkkaan: Puheenaiheet tulvivat somen rajojen yli osaksi perinteistä mediaa, joka sen kuin tyhmenee. Provokaatiota etsitään sieltäkin, missä sitä ei ole, kirjoittaa Silvia Hosseini.
Julkaistu: 16.9.2022

Työskentelin kevään 2022 Iowan yliopiston kansainvälisessä kirjailijaresidenssissä neljäntoista muun kirjailijan kanssa. Toukokuisella New Yorkin -matkallamme meidät kutsuttiin sananvapausjärjestö PEN American konferenssiin, jonka oli tarkoitus paneutua sananvapauden tilaan someaikana: Miten toimia totuuden puolesta mis- ja disinformaatiota vastaan? Mitä kirjailijat voivat tehdä sananvapauden puolustamiseksi aikana, jossa käsityksiin eivät vaikuta vain muiden ihmisten näkemykset vaan äärimmäisyyksiä vahvistavat algoritmit?

Tilaisuuden komeana otsikkona oli Emergency World Voices Congress of Writers, ja puitteet YK:n päämajassa olivat vaikuttavat. Paikalla oli koko joukko silmää­tekeviä kirjailijoita Leila Slimanista Siri Hustvedtiin, Jonas Hassen Khemiristä Salman Rushdieen.

Näin hienoon tapahtumaan osallistumisen olisi voinut kuvitella olevan vähäpätöisen suomalaiskirjailijan uran kohokohta, ja siltä aluksi tuntuikin. Aloituspuheenvuorossaan PEN American toimitusjohtaja, kirjailija Susanne Nossel sanoi kirjailijan taidon olevan kyvyssä paljastaa asioiden pinnanalaisuus: ”they reveal the underneath of things”. Mutta jos konferenssin aikana jotain paljastui, niin lähinnä kirjailijoiden kyky julistaa omaa pinnallisuuttaan.

Kolmen tunnin aikana kuultiin ehkä kaksi omaperäistä tai edes aiheeseen liittyvää ajatusta. Muuten nähtiin tympeä show, jossa keskenään samanmieliset osanottajat lausuivat itsestäänselvyyksiä tunteakseen itsensä tärkeäksi.

”On vastustettava muukalaisvihamielistä oikeistoa”, ilmoitti yksi. ”On tärkeää kuunnella alkuperäiskansoja”, muistutti toinen. ”No shit”, teki mieleni huomauttaa mutta pysyin hiljaa.

Se, että pääsee sanomaan asiansa, ei ole sama kuin kuulluksi tuleminen, mutta osallistujille se näytti riittävän. Ehkä siksi, etteivät he ole kovin hyviä kuuntelijoita itsekään. Absurdia tunnelmaa korosti nimittäin se, ettei juuri kukaan viitannut edellä sanottuun. Puheenvuorojen irrallisuus sai tapahtuman kuulostamaan performanssilta, jossa kuuluisat kirjoittajat lausuvat suosituimpia twiittejään ääneen.

Vajosin melkein lamaannuttavaan epätoivoon. Miten erimieliset pystyvät koskaan löytämään keskusteluyhteyden, kun maailman kirjallinen eliittikään ei ole kiinnostunut muusta kuin omista ajatuksistaan? Miten yhtäkään maailman ongelmaa voi ratkaista, kun YK:n päämajassakin keskitytään tällaiseen itsetyytyväiseen pelleilyyn?

Minä näin, oli tärvellyt maine, laiskuus ja omahyväisyys sukupolveni parhaat mielet...

Porukkamme opportunistisimmat tyypit oivalsivat pian pelin hengen. ”Ei pidä unohtaa Pariisin lähiöitä!” ”Ei pidä unohtaa Intiaa!” Ja juoruiltuaan naisten­naurattajana pitämästään Rushdiesta tai moitittuaan Slimania presidentti Macronin hännystelystä he toki tilaisuuden tullen hakeutuivat valokuvaan suuresti arvostamiensa kirjailijoiden kanssa.

Ainoa ihminen, joka teki jotain hyödyllistä, oli venezuelalainen runoilijakaverini Pamela Rahn Sanchez, joka oli juuri ennen tapahtumaa kaatanut karpalomehut laukkuunsa ja käytti koko kolmituntisen tablettinsa ja kännykkänsä osien purkamiseen ja vimmaiseen hinkkaamiseen.

Oli erityisen osuvaa, että köyhän ja läpeensä korruptoituneen paskavaltion asukas katsoi työvälineittensä korjaamisen sosiaalisen pääoman kasvattamista arvokkaammaksi.

Huomiotalous ei tunnu terminä enää tuoreelta syistä, jotka juontuvat huomiotaloudesta itsestään: kulttuurissa, jossa retoriikalla tehdään rahaa, ilmaukset ja käsitteet saavuttavat kyllääntymispisteensä nopeasti. Sana kuvaa kirjallista julkisuutta kuitenkin osuvasti.

Olen työskennellyt kirjoittajana päätoimisesti lyhyen aikaa ja julkaissut vasta kaksi teosta, mutta olen jo aivan väsynyt koko touhuun. Osasyy on se, että kirjoittaminen on aina ollut mielestäni ikävää: hidasta, työlästä ja vaikeaa. Jos saisin valita, istuisin päivät pitkät nojatuolissani, katsoisin Poirotia ja söisin pullaa.

Aiemmin olen kuitenkin kokenut kirjoittamisen parissa merkityksellisyyden tunnetta, sillä jokainen essee on avannut mahdollisuuden perehtyä ja paneutua mieltäni askarruttaviin ilmiöihin. Valmis työ on tuonut hetken ajaksi varmuuden siitä, että pieni siivu maailmasta on kirkastunut, tullut ymmärrettäväksi ja hallittavaksi, ja viimeistelty kirjoitus on tuottanut ylittämätöntä esteettistä mielihyvää.

Yhä useammin minusta on kuitenkin alkanut tuntua, että kirjailija tekee työtään valtavassa huomiotalouden markkina­hallissa, jonka loisteputkilamppujen alla kaikki vain mölisevät kilpaa toisiaan kuuntelematta. Hallin nurkassa mylvin minäkin ja yritän saada ääneni kuuluviin.

Olen sikäli onnekas, että olen pystynyt työskentelemään kirjailijana joutumatta hallin saastaisimpaan lättiin. Kiitän kustantamoani, joka on antanut minun olla someantipatioitteni kanssa aivan rauhassa. Minua ei ole koskaan patistettu Instagramiin, vaan markkinointi-ihmiset ovat hoitaneet markkinoinnin puolestani, niin kuin kustantamossa kuuluukin. Ja tietysti kirjamyyntiä ovat edistäneet somen käyttäjät, jotka ovat julkisesti kehuneet tai moittineet tekstejäni – kiitos heille pääomieni kasvattamisesta!

Korviini on kuitenkin kantautunut huhuja, joiden mukaan joissain kustantamoissa somekelpoisuus olisi jo yksi kustannuspäätöksen ehdoista. Taitavakaan kirjoittaja, joka on haluton julkaisemaan valokuvia kustannussopimuksista, kirjoista, teekupeista ja kukkasista tai kykenemätön tekemään nasevia storyja (oksennukselta maistuva sana), ei kohta saa teoksiaan julkaistua.

En siis kärsi huomion puutteesta. Olen saanut ihan liikaakin huomiota eri foorumeilla – siitä huolimatta, että kieltäydyn nykyisin melkein kaikista henkilöhaastatteluista, kansikuvajutuista ja kaikista muistakin jutuista, jotka eivät liity kirjoittamiseen tai minua kiinnostaviin aiheisiin. En halua olla ”esillä” yhtään enempää kuin on pakko. Pidemmän päälle strategiani on varmaan ammatillinen itsemurha, mutta menetän mieluummin työni kuin itsekunnioitukseni. Kärsin, koska huomiosta itsestään on tullut arvo, minkä vuoksi huolellisesti taustoitettu ja punnittu essee tulee vastaanotetuksi käytännössä samanarvoisena kuin twiitti.

”Olen eri mieltä kuin Hosseini”, sanoo yksi, mikä on älytöntä, koska harvaa esseetä voi puristaa yhden mielipiteen kokoiseksi, esseekokoelmasta puhumattakaan. ”Erinomainen teksti Hosseinilta”, sanoo toinen, mutta ei siksi, että hänellä olisi syntynyt kirjoitukseen jokin suhde, vaan koska hän näin sanomalla pyrkii samaan osansa minuun kohdistuvasta valokeilasta.

Esitystaidetta tekevä ystäväni sanoi, että on alkanut tuntea työnsä yhä tärkeämmäksi, koska teatterit ovat nykyään ainoita paikkoja, joissa yleisön voi käskeä sulkemaan puhelimensa. Live-esitystä ei voi myöskään helposti kaapata somepäivityksen sisällöksi. Toisin on kuvan ja kirjoitetun tekstin laita. Taidenäyttelyt suunnitellaan somekansan ehdoilla, ja kirkossakin keskitytään selfieihin eikä sanaan.

”Yleisö ei ole juurikaan kiinnostunut tapahtumista, joita se seuraa”, kirjoittaa Eino Santanen runoteoksessaan Yleisö (2017). ”Yleisö on se, mikä varsinaisesti tapahtuu.”

Alkuvuodesta kirjoitin Helsingin Sanomiin esseen suomalaisten lukutaidon heikkenemisen yhteydestä taloudelliseen ja sosiaaliseen eriarvoistumiskehitykseen. Niiden, joilla on hyvät lähtökohdat – turvallinen koti, vaurautta, vanhemmilta perittyä kulttuurista pääomaa –, on helpompi kehittyä hyviksi lukijoiksi. Hyvä lukutaito puolestaan auttaa hyvän elämän rakentamisessa.

Esseeni ”herätti paljon keskustelua”, kuten on tapana sanoa, ja tämä esitettiin minulle ansiona, ikään kuin kommenttien tai vastineiden määrästä voisi päätellä jotain niiden laadusta, ja ikään keskustelusta itsessään seuraisi mitään hyödyllistä.

Tai seurasihan siitä – paljon hyötyä minulle. Kirjoitustani seuraavina kuukausina sain nimittäin lukuisia kutsuja tulla puhumaan tai kouluttamaan ihmisiä lukutaitoaiheesta, jonka asiantuntija en suinkaan ole. (Suomessa jonkin aiheen asiantuntijaksi pääsee kirjoittamalla siitä.)

Freelancerina tietysti iloitsen työtarjouksista, ja toisinaan ne tarkoittavat myös tilaisuutta päästä tapaamaan kasvokkain älykkäitä ja mielenkiintoisia ihmisiä, mikä ei viime vuosina ole ollut itsestäänselvyys.

Yllättävä kiinnostus juuri minun näkemyksiäni kohtaan on kuitenkin surkean ironista, sillä se osoittaa, kuinka myös huomiotalous kasaa pääomia. Kirjoitan Hesariin segregaatiosta, saan rahaa, huomiota ja enimmäkseen hyvää mainetta, joka poikii työkeikkoja, joista saan lisää rahaa, huomiota ja niin edelleen.

Yhteiskunnan heikko-osaisille, jotka ovat usein niitä heikosti lukevia, ei tällaisia etuja tarjoudu. He eivät hyödy minun menestyksestäni, päinvastoin: minä hyödyn heidän kustannuksellaan.

Yleisö nyökyttelee huolestunut ilme kasvoillaan, ja kirjoittajan tilipussi paisuu.

Luonnehdin eriarvoistumiskehitystä, vaurauden ja vallan jakaantumista ja pääomien kasautumista myös esseeteoksessani Tie, totuus ja kuolema (2021). Jane Austenin klassikkoromaania ja taloutta käsittelevässä esseessä Ylpeys, ennakkoluulo ja pääoma totean sivumennen, että nykyvasemmiston kiinnostuksen pitäisi kohdistua representaatiokysymyksiä enemmän heikossa asemassa olevien ihmisten sosiaalisten olojen ja tulojen kohentamiseen.

Tämän perusteella toimittaja Tiina Tuppurainen antaa ymmärtää oireellisesti nimetyssä esseessään Väärinkäsityksiä (HS, 30.6.2022), että pidän transsukupuolisten ja sukupuolivähemmistöjen oikeutta valita heihin viittaavat pronominit vähäpätöisenä seikkana, vaikken kirjassani, enkä missään muuallakaan, ole ottanut kantaa pronominiasiaan. Tosin ei Tuppurainen näin suoraan väitäkään. Vaikutelman synnyttää hänen esseensä retorinen rakenne, jossa trans­vastaisia tai sellaiseksi tulkittuja tekstikohtia referoidaan kontekstistaan irrallaan.

Väärinkäsityksiä on tyypillinen esimerkki siitä, miten tekstejä huomiotaloudessa kohdellaan: sanomasta piittaamatta, omiin tarkoitusperiin sopivalla tavalla. Tällainenkin yleisö Santasen Yleisön mukaan on, ”yksityiskohdiksi se meidät paloittelee”.

Kirjoitan kyllä, ettei identiteettipolitiikka riitä köyhyyden ja päihdeongelmien kaltaisten pulmien korjaamiseen, koska köyhyyttä ja narkomaaniutta ei voi juhlistaa identiteetteinä toisin kuin esimerkiksi afrosuomalaisuutta tai sukupuolivähemmistöön kuulumista. Pelkkä identiteettien tunnustaminen ei siis riitä, tarvitaan yhdenvertaistavaa talous- ja sosiaalipolitiikkaa. Myös tätä vastaan Tuppurainen argumentoi: ”Rinnastus on mielenkiintoinen, sillä moni transihminen on köyhä – ja vieläpä siksi, ettei heidän oikeuksiaan tunnusteta. Yhdysvaltalainen transihminen elää köyhyydessä kaksi kertaa todennäköisemmin kuin keskivertokansalainen.”

Paitsi että kirjoittaja ei nähtävästi tiedä, mitä tarkoittaa rinnastus, hän ei myöskään ymmärrä, ettei korrelaatiosta voi päätellä kausaliteettia. Yhdysvaltalaisten sukupuoli­vähemmistöjen heikko asema kytkeytyy epäilemättä konservatiivisiin arvoihin, joita vastaan voi kamppailla identiteettipolitiikalla. Transsukupuolisten köyhyyden syy ei kuitenkaan ole heidän sukupuolensa, vaan mitä todennäköisimmin kansalaisia palvelevan terveydenhuoltojärjestelmän puuttuminen.

Vähemmistöjen asialla olevat puhuvat usein epämääräisesti sortavista ”rakenteista” mutta osaavat harvoin nimetä, mitä nuo rakenteet missäkin tapauksessa ovat. Täs siul on sellane: Yhdysvalloissa enemmistöön kuuluva keskituloinenkin saattaa tipahtaa köyhyyteen, jos hänen sairausvakuutuksensa ei kata yllättävän sairastumisen, vaikkapa koronaviruksen, vaatimia hoitoja. Erityisen hankala on transihmisten asema, koska moni heistä tarvitsee pitkäaikaista, vaativaa lääketieteellistä ja usein myös psykiatrista hoitoa. Terveydenhuoltoon pääsystä Tuppurainenkin on huolissaan. Vähemmistöjen oikeuksien tunnustaminen ei kuitenkaan takaa, varsinkaan Yhdysvalloissa, pääsyä ilmaisen tai edes kohtuuhintaisen terveydenhuollon pariin.

Tuppuraisen mukaan suomalaisessa mediassa toistuu ajatus identiteetti­politiikan haitallisuudesta ja itsekkyydestä. Ongelma ei kuitenkaan ole identiteetti­politiikka itsessään, kuten kirjassani kirjoitan, vaan siinä, miten se huomiotaloudessa manifestoituu.

Representaatioilla on toki merkitystä, mutta kun yhteiskunnallinen keskustelu ripustautuu symboleihin, niin kuin verkossa jatkuvasti käy, se trivialisoituu. Symboleista kiistelyyn syyllistyy yhtä lailla identiteetti­jengin oikeistosiipi kuin oma viiteryhmäni, liberaali vasemmisto. Tosin esseisti, toimittaja Jantso Jokelin ehdotti minulle taannoin, että meidän pitäisi alkaa puhua konservatiivisesta vasemmistosta, mikä ei suinkaan tarkoittaisi konservatiivisuutta arvo- tai elämäntapakysymyksissä vaan halua palauttaa uudelleenjako vasemmisto­laisen politiikan ytimeen.

Syksyllä 2021 esimerkiksi käytiin vääntöä Afrikan tähden kolonialistisuudesta. Vasen laita keksi pian, että lautapelihän suorastaan kasvattaa lapsista rasisteja, mistä oikean laidan rasistiset ääliöt innostuivat niin, että timantinmetsästys kuuluu heidän perheensä arkirutiineihin varmasti vielä vuosi kohun jälkeen.

Uuskolonialismista sen sijaan ei puhunut kukaan, vaikka muun muassa suomalaiset metsäyhtiöt tekevät Etelä-Amerikassa miljardivoittoja paikallisen luonnon ja työväen kustannuksella.

Miksi siis kirjoitan? Miksi osallistun älämölöön, vaikka minulle tulee siitä niin epämiellyttävä ja likainen olo?

Nyt keskeytän itseni, olen nimitäin taas ajautumassa epämiellyttävään maastoon. Osa kirjoittajan työhön liittyvää vastenmielisyyttäni kumpuaa nimittäin siitä, että vaikka haluaisin kirjoittaa jotain kivaa, tai kuten tässä tapauksessa, puhdistautumista tavoittelevaa henkilökohtaista tilitystä kirjoittajan työskentely­ympäristön raivostuttavuudesta, päädyn saarnaamaan jostain päivänpolttavasta tai tärkeästä. Päädyn ”osallistumaan keskusteluun” eli siivoamaan muiden jättämää sotkua typeryyden syövereihin. Miksi?

On toki ikävää joutua Helsingin Sanomissa julkaistulle transvihamielisten ihmisten listalle vieläpä Pride-viikolla sellaisen kirjoituksen vuoksi, joka ei edes käsittele transsukupuolisuutta. En minä kuitenkaan sen vuoksi yöuniani menetä. Kautta aikojen kynäilijät ovat kokeneet tulleensa väärinymmärretyiksi. Kirjoitetun tekstin ”suuri virhe”, kuten Platon kirjoittaa, on sen kyvyttömyys puolustaa itseään: ”Pahoin pideltynä tai väärin kohdeltuna se aina tarvitsee tekijänsä apua.”

Oman kantani puolustaminen ja erimielisten näkemysten haastaminen saattaa siis olla kirjoittamiseni lähtökohta, mutta koskaan se ei ole sen tavoite. Ville Blåfield haastatteli minua somessa pätemistä käsittelevään artikkeliinsa Besserwisser (Long Play, 30.6.2021) eikä tahtonut uskoa, kun sanoin, ettei mielestäni väärässä olevien ihmisten näpäyttäminen tuota minulle erityistä iloa.

Kirjoittamisesta saatava mielihyvä liittyy aina tekstiin, syntaksiin, rytmiin ja ilmaisun täsmällisyyteen – siihen miten rakenne ja tyyli tukevat sisältöä niin, että essee hengittää ja soi. Sävy syntyy tekstuaalisten valintojen tuloksena, ei kirjoittajan tunteen ohjaamana, koska tunteeseen on otettava etäisyyttä, jotta voi kirjoittaa hyvin. Ja essee on kirjoitettava hyvin, koska se on kirjallisuutta eikä somepäivitys, vaikka kaikki eivät tätä eroa ymmärtäisikään.

Demokratian kannalta kirjoitettuun sanaan ei pidä suhtautua snobistisesti. Tästä muistutti PEN-konferenssissa prosaistikaverini, jonka puheenvuoro oli yksi niistä parista järkevästä. Shehan Karunatilakan kotimaassa Sri Lankassa on tätä kirjoittaessani meneillään vallankumous, jota edelsivät 40 päivää kestäneet rauhanomaiset protestit Twitterissä. ”Joskus hyvin tehty TikTok-video voi kaataa tyrannin”, hän sanoi.

Suomessakaan jokainen kansalainen ei pääse Imagen sivuille nillittämään. Ymmärrän siis, mihin somea tarvitaan. Ymmärrän, että siellä on myös tarpeellista tietoa, vertaistukea, huumoria. En kuitenkaan hyväksy näiden demokratialle potentiaalisesti hyödyllisten viestintäkanavien narsismia, vihaa ja typeryyttä ruokkivaa myrkyllistä toimintalogiikkaa enkä ymmärrä, miksi niin moni hyväksyy. Osa pesee omantuntonsa puhtaaksi seuraamalla vain kivaa sisältöä, mutta he ovat osa ongelmaa, koska somejätit saavat voimansa volyymista.

Olen paukuttanut tätä rumpua ennenkin ja varmasti paukutan yhä, senkin uhalla, että toistan itseäni. Ellen sitten kyllästy kokonaan ja vaikene iäksi.

Sosiaalisesta mediasta ei nimittäin pääse irti, vaikkei sitä itse edes käyttäisi, sillä lätin haju leviää joka nurkkaan: Puheenaiheet tulvivat somen rajojen yli osaksi perinteistä mediaa, joka sen kuin tyhmenee. Provokaatiota etsitään sieltäkin, missä sitä ei ole. Pinta­puoliseen lukemiseen, tahalliseen väärinymmärtämiseen ja muoti-ilmauksiksi tyhjentyneisiin argumentteihin nojautuva diskurssi ui myös muihin vuorovaikutuksen muotoihin.

Jos näin jatkuu, sanat ’monimutkainen’ ja ’monisyinen’ katoavat suomen kielestä. Somen kielestä ne ovat jo kadonneet. Tilalle on tullut hysteerinen rintamalinjojen suoristaminen: jos et ole kaikesta kanssamme samaa mieltä, olet meitä vastaan.

Miksi siis kirjoitan? Miksi osallistun älämölöön, vaikka minulle tulee siitä niin epämiellyttävä ja likainen olo?

Siksi kai, että vaikka ajattelen, ettei kirjoittamisellani tai näkemyksilläni ole mitään merkitystä, väsyneiden aivojeni poimuissa on kohta, jossa uskon, että niillä kuitenkin on jotain merkitystä. Essee on poleemisenakin tekstilaji, joka hyväksyy todellisuuden monimutkaisuuden, ja jos joku onnistuu sen puitteissa tuottamaan hyvän tekstin, tekee paitsi esteettisesti myös yhteiskunnallisesti arvokkaan teon.

Näin on siis ylevissä mielikuvissani. Käytännössähän tämäkin teksti on suurin piirtein yhtä merkityksellinen kuin kakkaemoji – tai ehkä jonkun mielestä liekkiemoji, mikä on nähdäkseni sama asia.

Oman arvonsa tuntevat someinfluensserit tapaavat vastata heitä kritisoiville sanomalla, ettei heidän päivityksiään tarvitse lukea, jos niistä ei pidä. Minä en sano kirjoituksistani niin, vaikka kyllä minäkin oman arvoni tiedän – yhtä hyvin kuin tiedän puutteeni, heikkouteni ja sen, että huomiotalouden markkinahallissa voin ainoastaan epäonnistua.

Sanon: Jos luette, lukekaa kunnolla. Ja jos aihetta on, hävetkää.

Kirjaudu ja lue
Haluatko lukea koko jutun?
Voit jatkaa lukemista kirjautumalla palveluun. Lukeminen on maksutonta.
1 kommentti