Sijaisperheen isä kertoo, mikä monia huonoille teille joutuneita nuoria yhdistää – ja mikä ongelmatilanteissa auttaa parhaiten

Aikuisuutta, jämäkkyyttä, hassuttelukykyä, taitoa osoittaa ja sanoittaa tunteita, sekä maalaisjärkeä. Niistä on hyvä vanhemmuus tehty, pohtii sijaisperheen isä Olli Rajala, joka tarjoaa Sissi-puolisonsa kanssa pitkäaikaista lastensuojelun perhehoitoa Pohjanmaalla. Rajalan kokemus on, että niin sanotut kaveri- tai curlingvanhemmuudet eivät ole lapsen edun mukaisia eivätkä ne tuo lapselle turvallisuuden tunnetta.

– Lapsilla on huutava tarve sille, että aikuiset ovat aikuisia ja ottavat aikuisen roolin perheessä. Lapset ovat lapsia, eikä heiltä pidä vaatia aikuisten vastuuta ja ajattelukykyä, hän kertoo sähköpostitse.

Vaikka suhde olisi lapsen ja aikuisen välillä kuinka lämmin hyvänsä, nämä roolit eivät voi sekaantua, tai se tuottaa lapselle turvattoman olon.

Rajala avaa nyt, miten hän puolisoineen kasvattaa lapsia, joilla saattaa sijaisperheeseen siirtyessään olla takanaan pitkäänkin jatkunut vaikea tilanne.

Nuorempien lasten kohdalla avainasemassa on arjen tasapainottuminen.

– Meiltä on kysytty kerta toisensa jälkeen, että mitä ihmettä te olette tälle lapselle tehneet, kun aiemmin sulkeutunut ja oireileva lapsi hymyilee ja leikkii iloisena. Ja joka kerta on pitänyt todeta, että ei mitään kummallista.

– Ollaan oltu perhe, ja ollaan tehty sellaisia lapsiperheen juttuja. Puuhailtu yhdessä, käyty pyöräilemässä ja leikkikentällä. Tarjottu muksulle säännöllisesti ruokaa ja laitettu nukkumaan riittävän ajoissa. Autettu siinä, että muksulle jää energiaa olla lapsi, eikä kaikki energia kulu siitä arjesta selviämiseen. Siinä vaiheessa, kun lastenpsykiatri toteaa, että tämä lapsi ei ole se lapsi, josta tämä pöydällä oleva lähete kertoo, on vain pakko todeta, kuinka hoitavaa se "tylsä ja tasapaksu arki" tosiaan on.

Teinien kohdalla tilanne on toki jo erilainen, mutta heidänkin kanssaan yhdessä tekeminen ja arjen järjestäminen tasaiseksi ja turvalliseksi on iso juttu. Nukkumaan ajoissa, arkeen muutakin kuin kännykän räpläämistä. Teinin kuuntelua, ja sen osoittamista, että oikeasti arvostaa hänen näkemyksiään ja haluaa ihan aidosti niitä kuulla.

– Varsin moni huonoille teille joutunut nuori on kertonut, että kukaan ei kysynyt: ”Miten sinulla ihan oikeasti menee, juuri nyt?” Eli kysy – ja kuuntele!

Toki joidenkin on vaikea avautua, vaikka kysyttäisiinkin. Rajaloiden sijaisperheessä on myös koiria, kanoja ja kaneja, joilla on oma tärkeä roolinsa. Niille voi olla helpompi jutella murheitaan kuin ihmiselle.

Teinit tarvitsevat tilaa ja omaa aikaa eivätkä välttämättä innostu yhteisistä pyöräretkistä enää ihan samalla tavalla kuin pienemmät lapset. Jotain tekemistä on silti aina mahdollista löytää.

– Meillä on välillä pelattu paljonkin lautapelejä. Käyty yhdessä shoppailemassa, vaikka vain kirpputoreilla, ja ulkona syömässä.

– Hämmentävän moni meille sijoitettu teini ei ollut koskaan aiemmin elämässään saanut itse valita, mitä ravintolassa tilaa. Ja sitten on opeteltu sitä yhdessä. Luettu ruokalistaa ja mietitty, mikä mahtaisi maistua. Opeteltu myös sitä, että turvallisessa ympäristössä pitää pystyä sanomaan ei, jos jotain ei halua. Opeteltu rajojen laittamista.

Olli Rajala tottui jo pienestä pitäen siihen, että sillä on suuri arvo, että avaat kotisi ovet muille ja jaat heille omistasi. Lapsuudenperhe toimi jonkin aikaa myös tukiperheenä.

– Kun olin ala-asteikäinen, meillä kävi yksinhuoltajan poika muistaakseni kerran kuussa. Hän taisi olla iältään minun ja pikkuveljeni välistä, jolloin hänestä oli seuraa meille molemmille.

Kun Olli ja Sissi Rajala jäivät toiveistaan huolimatta lapsettomiksi, heissä heräsi halu tarjota turvallista arkea sellaisille lapsille, joilta se puuttuu. He päätyivät ensin tukiperheeksi ja valmennuskurssin myötä sijaisperheeksi.

– Olen sanonut aina, että tuosta valmennuskurssista 80 prosenttia on sellaista, joka jokaisen vanhemmaksi aikovan tai sellaiseksi päätyvän pitäisi käydä läpi.

Kurssilla peilataan tarkasti läpi omaa historiaa, tunnemaailmaa ja kokemusta tai ajatuksia omasta vanhemmuudesta ja mietitään käytännön harjoitusten kautta, miten kuvittelet toimivasi haastavissa tilanteissa.

– On se parempi miettiä etukäteen, miten reagoit, kun poliisi tulee aamuyöllä oven taakse ympäripäissään olevan teinisi kanssa, kuin siinä tunnekuohussa ja väsyneenä yrittää miettiä sopivaa tapaa ottaa lapsi vastaan.

Maalaisjärjellä pärjää onneksi varsin pitkälle, vaikka asioista onkin hyvä olla tietoinen jo etukäteen. Silti mikään ei valmista siihen, kun ensimmäinen vauva tulee taloon, ja ne vaipat pitää opetella vaihtamaan.

– Onneksi vaimollani on kokemusta lasten hoitamisesta ihan pienen pienistä vauvoista aina teineihin asti, myös sairaalaolosuhteissa, joten minulla oli hyvä opettaja ihan omasta takaa. Täällä on lisäksi todella hyvä työntekijätiimi hyvinvointialueen perhehoidon puolella.

Sijaisperheen tehtävä on ennen kaikkea tarjota lapselle turvallinen arki, jossa lapsi saa olla lapsi, eikä kaikki lapsen energia kulu vain arjesta selviämiseen. Pienet lapset sijoitetaan usein vanhempien elämänhallintaan liittyvien haasteiden takia, teinit taas omien haasteidensa vuoksi. Moni teini on huostaanottovaiheessa jo niin huonossa kunnossa, että perhehoito ei ole enää vaihtoehto, vaan heidät on pakko sijoittaa laitoksiin.

– Huostaanoton tekemistä ihan liian usein venytetään liian pitkälle, jolloin tilanne on jo päätynyt liian vaikeaksi. Varhaisemmalla puuttumisella olisi tilanne saatu korjattua paljon todennäköisemmin ja vähemmin vaurioin kehittyvälle lapselle. Toki poikkeuksiakin löytyy joka suuntaan.

Julkisessa keskustelussa lasten ja nuorten ongelmat yhdistetään mieluusti kurin puutteeseen. Olli Rajala ei usko yhteen selittävään tekijään, mutta näkee merkittävänä syynä yhteiskunnassa liian nopeasti tapahtuneen muutoksen yhteisöllisyydestä yksilöllisyyteen.

– Vaikka yhteisöt eivät tietysti automaattisesti tarkoita sitä, että asiat olisivat hyvin, niistä on kuitenkin paljon apua ja tukea. Tällä hetkellä ihmiset viettävät liian paljon aikaa yksin, yrittäen selvitä ja pärjätä ilman muiden apua.

Vaikka virtuaaliset yhteydet ovatkin tärkeitä, ja niiden kautta voi muodostua merkittäviä ihmissuhteita, Rajalan mukaan ne eivät suuressa mittakaavassa korvaa fyysistä yhteyttä.

– Ihminen noin yleisesti kaipaa sitä, että saisi olla samassa tilassa toisten kanssa. Se on toki usein raskasta omalla tavallaan, mutta yhteisöllisyys on erittäin iso voimavara, joka monelta tämän ajan ihmiseltä puuttuu.

Hyvä nyrkkisääntö lasten ja nuorten käyttäytymiseen on, että pääasiassa varsinkin nuoremmat lapset pyrkivät käyttäytymään niin hyvin, kuin heidän sen hetkiset resurssinsa mahdollistavat.

– Jos lapsi ei vain sillä hetkellä pysty käyttäytymään paremmin, koska on ylikuormittunut ja resurssit eivät riitä, niin siinä on aika huono hetki lähteä miettimään kuriasioita.

Rajala on silti sitä mieltä, että teoilla täytyy olla seuraukset.

– Näitä tietysti harjoitellaan lapsen ikätason mukaisesti, mutta etenkin jos jotain hajotetaan selkeästi tahallaan tai lapsi satuttaa toista, niin kyllä siitä jotain seurauksia täytyy olla.

Sijaisperheissä seurausten keksimistä vaikeuttaa se, että Rajalan mukaan suurta osaa tavallisesti kasvatukseen käytetyistä keinoista ei voi käyttää. Ne luetaan tämän hetken laintulkinnan mukaan joko yhteydenpidon tai liikkumisvapauden rajoituksiin.

Yksi ongelma on se, että vanhemmilla on varsin vähän mahdollisuuksia vaikuttaa siihen, mitä heidän lapsensa näkevät ja kokevat nykyaikana.

– Eikä median ja yhteiskunnan joka puolelta vyöryttämä maailmankuva ole millään tasolla helppo nykyteinien kohdalla. Vaatimuksia olla täydellinen tulee joka suunnalta. Tehokkuusajattelu puskee esiin jokaisen mättään alta.

Rajalan kokemuksen mukaan on kuitenkin tärkeää saada välitettyä nuorellekin sitä viestiä, että hän on tärkeä juuri sellaisena kuin on.

– Kannattaa käyttää vaivaa sen löytämiseen ja miettimiseen, mitä voisitte tehdä yhdessä. Ei sen tarvitse olla jokapäiväistä, mutta mahdollisimman säännöllistä. Olipa se sitten kirpputoreilla kiertely, pleikkarin pelaaminen, pyörälenkit tai yhteiset uimareissut. Tai ne lautapelit. Ei toki tarvitse uimahallissa tuppautua seuraan, mutta jo se, että lähdetään yhdessä jonnekin, on iso juttu.

Usein on helpompi puhua, kun tekee yhdessä jotain, ettei vain istuta pöydän ääressä tai sohvilla ja yritetä keskustella.

– Siitä tulee helposti vaivaantunut olo. Mutta kun on jotain tekemistä, ei tarvitse katsoa toista, vaan voi vähän vaivihkaa siinä vaihtaa ajatuksia.

Nuorelle pitää antaa tilaa, mutta on myös oltava läsnä silloin kun nuori tarvitsee. Kysyä, mitä kuuluu, ja kuunnella. Se voi vaatia toistoja ja todennäköisesti aiheuttaa turhautumista molemmin puolin.

– Mutta kyllä sieltä vastauksiakin saa. Mutta älä neuvo, älä rupea tuputtamaan omia näkemyksiäsi, äläkä missään tapauksessa tuomitse.

Yhdestä konkreettisesta asiasta Rajala yrittäisi mahdollisuuksien mukaan pitää kiinni.

– Yksi yhteinen ruokahetki päivittäin koko perheen kanssa, ilman kännyköitä. Ei se toki aina onnistu, etenkin arkena voi olla väki menossa, mutta siihen kannattaa pyrkiä niin usein kuin mahdollista.

Yhteinen hetki tuo yhteenkuuluvuutta, jatkuvuutta ja ennustettavuutta elämään. Se on juuri sitä tasaista, tylsää arkea, jolla on erittäin suuri merkitys ihmisen sosiaaliselle hyvinvoinnille, Rajala uskoo.

Hän jatkaa, että valitettavasti tasainen tylsä arki puuttuu monesta perheestä. Kaikilla on omat harrastuksensa, kalenterit ovat tukossa viikkojen tai kuukausien päähän, vanhempien ihmissuhteet vaihtuvat jatkuvasti, tulee uusia perheenjäseniä tai heitä lähtee. Välillä vanhemmat riitelevät, sitten he mököttävät ja lopulta eroavat. Eletään monen kodin arkea, lapsi saattaa joutua vetämään monenlaisia eri rooleja eri kodeissa, ja pahimmillaan vielä koulussa, Rajala listaa. Kaikki tämä kuormittaa, ja siitä selviäminen vaatii merkittävästi enemmän resursseja kuin sen tasaisen tappavan tylsän arjen keskellä eläminen.

Joskus elämän muuttumista kuormittavaksi ei silti voi estää.

– Jokainen meistä voi epäonnistua, eikä se turvalliselta ja vakaalta näyttävä elämä ole välttämättä sen kauempana romahduksesta kuin työttömäksi joutuminen, ero tai sairastuminen.