Helsingin Jakomäessä kasvanut Shawn Huff: ”Olin koulun ainoa ruskea lapsi ja se vaikutti oman identiteetin löytämiseen”

Koripallotähti Shawn Huff hurmaa televisioyleisön viikko kerrallaan tanssitaidoillaan. Menestyksen taustalla voi olla ainakin rakkulattomuus.

Olet noussut yhdeksi Tanssii tähtien kanssa -ohjelman suosikeista. Tiesitkö, että sinussa on tanssin lahjaa?

En tiennyt ja opettelen edelleen tekniikkaa. Sen tiesin, että olen kova kilpailemaan. Yritän uppoutua jokaiseen viikkoon kerrallaan ja tähän olen pystynyt joka viikko heittäytymään tanssiin. Viikon lopuksi katsotaan riittääkö se äänestäjille.

Sikälihän minulla on hyvä tilanne, että minulle ei tule rakkuloita, sillä jaloissani on kilpauraltani niin paljon kovettumia.

Kasvoit lapsuudessasi Jakomäessä ja olet kertonut, että motiivisi ja arvosi maailman parantamiseen tulevat sieltä. Millaista nuoruutesi oli?

Olin 1990-luvulla koko koulun ainoa ­ruskea lapsi. En ole maahanmuuttaja vaan syntynyt ja kasvanut Suomessa, mutta siihen aikaan ei oikein ollut ulkoisesti omannäköisiä esikuvia Suomessa missään. Se vaikutti oman identiteetin löytämiseen ja oman suomalaisuuden pohtimiseen. Se, että olen nyt itse esikuva, lähti Susijengin kapteenin pestistä. Koin sen tosi suureksi vastuuksi.

Viime aikoina esimerkiksi hallitus on joutunut pyytämään anteeksi rasistisia kommentteja. Miten koet nykyisen ilmapiirin?

Uskon ja toivon, että suvaitsevaisuus ja eri taustoista tulevien ihmisten hyväksyminen on menossa parempaan suuntaan. Samalla tässä on kasvu­kipuja, joita käymme tällä hetkellä läpi. Emme ole Suomessa tottuneita puhumaan rasismista ja kun siitä puhutaan, harvoin keskustellaan kohteen näkökulmasta.

Ja jos keskustellaan kohteen näkökulmasta, se on jotain helposti käsiteltävää kuten solvaamista tai nimittelyä. Harvemmin taas puhutaan siitä miten tärkeää olisi, että jokainen voisi menestyä meidän yhteiskunnassa ­lähtökohdista riippumatta. Sitä ennen pitää toki käydä keskustelu siitä mikä on oikein, mikä väärin.

Tunne siitä, että asiat ovat menneet huonommaksi kumpuaa siitä, että nykyään vähemmistöllä on väylä ja ääni ottaa näitä asioita esille. Ja nyt se tuntuu meistä hirveältä, koska ihmisten pitää muuttaa käyttäytymistään. Totuus on se, että vähemmistö on aina joutunut miettimään omia sanomisiaan ja nyt myös ­valtaväestö on samassa tilanteessa. Se on raskasta, ei sellaista ole aiemmin tarvinnut miettiä. Siksi kutsun tätä kasvukipuvaiheeksi, koska vielä on paljon opittavaa.

Yhdenvertaisuus vaatii työtä. Tiedostamaton rasismi on rakenteissa, joten vaatii aktiivista työtä purkaa näitä.

Samalla on tärkeää olla armollinen, että on okei tehdä virheitä. Se ei ole maailmanloppu, kunhan myöntää te­konsa. ­Sitten voi jatkaa eteenpäin – ja pyrkiä olemaan pa­rempi. Aihe on raskas, joten siksi olen itse yrittänyt sanoittaa tätä niin, että tästä olisi ­helpompi puhua.

Lähdit 20-vuotiaana pelaamaan Yhdysvaltoihin yliopistokoripalloa Keskilänteen. Millainen kokemus oli olla rapakon ­toisella puolella?

Isäni on kotoisin Yhdysvalloista, joten sinne oli sikäli helppo lähteä. Varsinkin nuorempana amerikkalaisen kasvatuksen saaneena pidin sitä tärkeänä osana identi­teettiäni. Sitten kun olin siellä, suomalaisuus ja sen kokemus korostuikin entisestään. Se oli myös urallisesti taitekohtani. Ja vaikka olen pelannut urani aikana muun muassa Kreikassa, Italiassa, Saksassa ja Ranskassa, voinen todeta: absence makes the heart grow fonder. Mitä pidempään olin pois, sitä enemmän kaipasin Suomeen.

Vietin kaikki kesät täällä ja sydämeni sykki aina kotikaupungilleni Helsingille. Vaikka matkustaminen on ihanaa ja eri paikkoja on hieno nähdä, se vain korostaa miten hyvin asiat ovat Suomessa. Ulkomailta on ihanat muistot, mutta ammattiurheilijana paras kohta vuodesta oli astua paluulennolle Suomeen. Tämä on kotini.

Kilpaurasi Susijengin kapteenina ­päättyi viime vuonna. Millaista elämää vietät nykyään?

Olen saanut olla enemmän kotona, mutta tilanne on vaatinut myös sopeutumista. Koripallo vei ihan hirveästi aikaa, joten kuvittelin, että kilpauran jälkeen minulla olisi vapaata vaikka kuinka. Sitten heittäydyin mukaan todella moneen! Ja nyt kun en ole omissa treeneissä, kuskaan lapsia harrastuksiin. Se mikä on isoin ero entiseen, ovat ­viikonloput. Ammattilaisena niitä ei ole, sillä lauantait ja sunnuntait ovat myös työpäiviä.

On minulla vieläkin tekemistä ajankäyttöni kanssa, mutta elän edelleen suhteellisen kurinalaisesti ja herään aikaisin. Ja jos syö suurimman osan ajasta hyvin, yksi jäätelö ei pakkaa kaada. Voin ottaa rennommin myös sen suhteen, että kroppani ei ole enää työkalu. Sitä ei ­tarvitse hoitaa koko ajan.

Olet ollut vuodesta 2021 Helsingin ­kaupunginvaltuustossa ja olit keväällä ehdolla eduskuntaan. Ovatko haaveesi yhteiskunnallisessa vaikuttamisessa?

Kyllä. Haaveeni on päästä päättäjäksi eduskuntaan, mutta haluaisin vaikuttaa kunnallispolitiikassakin enemmän. Muita tärkeitä projektejani tällä hetkellä on Omnia Basketball -akatemian vastuuvalmentajuus, jossa tavoitteellisen urheilun avulla sitoutetaan monikulttuurisista taustoista olevia nuoria opiskelemaan.

Kerro jokin salaisuutesi.

Moni kuvittelee, että kasvissyöjänä syön tosi terveellisesti. Se ei ihan pidä paikkaansa. Minulla on tarkka syömisrutiini, mutta saatan herkutella enemmän kuin uskoisi. Tykkään todella paljon rasvaisista ruuista, hampurilaisista pitsoihin.