Seurasaari saamassa lisärahaa, sittenkin auki ensi kesänä – Sulku-uhka paljasti, miten tärkeä museo on suomalaisille

Lankkulattia kumisee kenkien alla. Kartanon ikkunoista sisään pääsee marraskuun päivän vähäinen valo. Keittiö ja salit sen takana ovat kylmiä. Tuoksuu siltä, miltä asumaton talo tuoksuu.

Kahiluodon kartano Helsingin Seurasaaressa on talvikauden kiinni. Meidät on päästänyt sisään intendentti Mikko Teräsvirta, ensin lukitun portin ja sitten lukitun oven taa.

Kartano kertoo siitä, miten parempi väki eli Suomessa 1700-luvun lopulla. Joka kesä kymmenet tuhannet suomalaiset ovat päässeet kurkistamaan historiaan sen huoneissa.

Museovirasto ilmoitti lokakuun lopulla, että se sulkee ensi kesänä Seurasaaren ulkomuseon Helsingissä. Lisäksi suljettaisiin Louhisaaren kartanolinna Askaisissa, Hvitträsk Kirkkonummella ja Langinkosken keisarillinen kalastusmaja Kotkassa.

Näiden piti olla osa toimista, joilla virasto pyrkii säästämään reilut kolme miljoonaa euroa toimintamenoistaan.

Marraskuun lopussa hallitus kuitenkin päätti esittää Museovirastolle miljoonan euron lisärahoitusta. Hallituksen tiedotteessa mainittiin erikseen se, ettei Seurasaarta haluta sulkea.

Miksi Seurasaari on niin tärkeä, että hallitus päätti etsiä rahaa sen auki pitämiseen?

Seurasaaresta on ehkä kolme kilometriä Helsingin ytimeen. Presidentin virka-asunto, Mäntyniemi on muutama sata metriä koilliseen. Saman verran pohjoiseen ja edessä kohoaa Tamminiemi, entinen Kekkosen kotipesä, nykyinen museo.

Seurasaari on helsinkiläisten suosima ulkoilualue, mutta myös ulkoilmamuseo, joka tunnetaan koko maassa.

Kun Museovirasto ilmoitti yllättäen lokakuun lopulla museoiden sulkemisesta, erityisesti Seurasaaren kohtalo järkytti kansalaisia. Paikka koetaan selvästi kaikkien yhteiseksi omaisuudeksi.

Talvikaudella Seurasaaren rakennukset ovat joka tapauksessa kiinni. Itse Seurasaari taas on Helsingin kaupungin aluetta ja aina avoinna kaupunkilaisten kulkea.

Museoviraston organisaatiossa Seurasaaren museo kuuluu Suomen kansallismuseoon. Se vastaa Seurasaaren lisäksi seisemästä muusta museosta, kuten itse Kansallismuseosta, sekä Hämeen linnasta ja Olavinlinnasta.

Lisäksi se tuottaa ohjelmistoa näihin kohteisiin ja huolehtii kansallisista kulttuurihistorian kokoelmista.

Suomen kansallismuseon ylijohtaja Elina Anttila kertoo, että museotoiminnan vuosittaiset kustannukset ovat reilut kahdeksan miljoonaa euroa. Normaalisti puolet tästä tulee valtion rahoituksena, puolet katetaan tuloilla, kuten kansallismuseon eri kohteiden pääsylipputuloilla ja museokauppojen myynnillä.

Museoista saatavat tulot ovat siis tärkeä osa Suomen kansallismuseon rahoitusta. Seurasaaren museon pääsylipun on ostanut tänä vuonna noin 22 500 ihmistä. Kävijämäärä oli kuitenkin noin 40 000, sillä lapset pääsevät museoon maksutta.

– Ensi vuoden arvioidut tulot ovat lähellä 250 000 euroa, Anttila kertoo.

Anttilan mukaan Seurasaaren nettomenot ovat normaalisti noin puoli miljoonaa euroa vuodessa.

Meitä Seurasaaressa opastava intendentti Mikko Teräsvirta vetää yksikköä, joka vastaa Kansallismuseossa Seurasaaren museon lisäksi Tamminiemestä ja Kirkkonummen Hvitträskista.

Teräsvirran yksikössä työskentelee kolme vakituista työntekijää. Tavallisesti kesäksi Seurasaareen rekrytoidaan noin 30 määräaikaista työntekijää.

– He ovat enimmäkseen oppaita, opasvartijoita, museokaupan hoitajia. Siis avoinnapitohenkilökuntaa, Teräsvirta selittää.

Kun Seurasaaren museo on kiinni, paikalla ei yleensä ole henkilökuntaa lainkaan rakennuskonservaattoreiden lisäksi. Marraskuisena arkipäivänä ulkoilijoitakaan ei ole museoalueella paljon, jokunen kuitenkin.

Ajatus Seurasaaren ulkomuseosta alkoi itää sivistyneistössä 1800-luvun lopulla, kertoo Teräsvirta. Tuolloin oli selvää, että tuolloinen Suomen suuriruhtinaskunta oli murroksessa.

– Huomattiin, että monta vuosisataa aika samanlaisena jatkunut maalainen kulttuuri oli tulossa päätepisteeseensä.

Sen Suomen piirteet haluttiin säilyttää jälkipolville.

– Kyseessä oli hyvin omaleimainen kulttuuri, varsin erilainen kuin naapurimaissa, Teräsvirta sanoo.

Seurasaareen ryhdyttiin kokoamaan eri maakuntien rakennuksia. Koska ytimessä oli maaseutukulttuurin säilyttäminen, helsinkiläiseen saareen on kerätty lähinnä kansanomaisia maaseutuasumuksia.

Nykyään rakennuksia on melkein yhdeksänkymmentä. Suurin osa on kuljetettu Seurasaareen jo ennen toista maailmansotaa.

Ensimmäinen rakennus – itse asiassa kokonainen rakennusryhmä – avattiin yleisölle vuonna 1909. Kyseessä on Niemelän torppa piharakennuksineen, kymmenkunta harmaahirsistä, ikkunatonta tai pieniräppänäistä tönöä.

Torppa tuotiin Konginkankaalta. Sen paikalle oli tulossa saha.

– Vaikea kuvitella, että yksikään näistä rakennuksista olisi säilynyt, jos niitä ei olisi tuotu Seurasaareen, Teräsvirta pohtii.

Nyt torppa ulkorakennuksineen on seissyt yli sata vuotta uusmaalaisessa sisäsaaristomaisemassa, järeiksi varttuneiden mäntyjen keskellä.

Tavallaan Seurasaaren ulkomuseo kertoo siitä ajasta, kun se perustettiin. Suuriruhtinaskunta oli harvaan asuttu, suurelta osin metsää ja suota. Sen aikaisilla menetelmillä ja kulkuyhteyksillä kokonaisten rakennusten purkaminen ja kuljettaminen toiselle puolelle maata oli ponnistus, jota nyt on vaikea kuvitellakaan.

Siltikin se oli ponnistus, johon rajallista varallisuuttaa ja ihmistyövoimaa haluttiin suunnata.

Jos eduskunta hyväksyy esityksen siitä, että ensi vuonna annetaan miljoona euroa Museovirastolle, Seurasaari, Hvitträsk, Louhisaaren linna ja Langinkosken kalastusmaja pidetään kyllä auki, lupaa Elina Anttila.

Museoviraston vaikeaa tilannetta lisärahoitus ei kokonaan ratkaise.

Tiede- ja kulttuuriministeri Sari Multala (kok.) ehdotti lokakuun lopulla Museovirastolle reilun kahden miljoonan euron lisärahoitusta. Nyt on tulossa siis vain miljoona, hallituksen esityksen mukaan se siirretään Museovirastolle taiteen ja kulttuurin edistämisen avustuksista.

Toinen miljoona olisi tarvittu Helsingissä sijaitsevan Kansallismuseon rahoitukseen. Kansallismuseon komea rakennus Helsingin Etu-Töölössä, Eduskuntatalon lähellä, on ollut suljettuna noin vuoden peruskorjauksen ja uudisosan rakentamisen vuoksi. Se on kiinni vuoteen 2027.

Sen vuoksi myös museosta saatavat lipputulot jäävät kilisemättä kassaan. Anttila kertoo, että Kansallismuseosta on tullut lipuista, kokous- ja juhlapalveluista sekä myymälämyynnistä noin 1,7 miljoonaa euroa vuodessa.

Remontissa olevan museon uusia näyttelyitä pitäisi suunnitella ja alkaa myöhemmin myös rakentaa. Normaalisti tämä työ rahoitetaan pääsylipputuloilla, mutta nyt niitä ei siis ole.

Museoiden avoinna pitämiseen esitetyn miljoonan lisärahoituksen lisäksi marraskuussa jo hyväksytyssä lisäbudjetissa Kansallismuseon näyttelyiden valmisteluun on myönnetty 800 000 euron lisärahoitus.

Se ei Anttilan mukaan riitä siihen, että Kansallismuseo saadaan avattua aikataulussa.

– Ensi vuodelta Kansallismuseon rahoituksesta puuttuu edelleen miljoona euroa.

Kaikkiaan Kansallismuseon kolmen ja puolen vuoden kiinniolon vuoksi menetetään yli viiden miljoonan euron tulot.

Uusitun kansallismuseon avaamisen jälkeen pahimman pitäisi olla ohi. Anttilan mukaan museon tuloiksi arvioidaan remontin jälkeen kolme miljoonaa euroa vuodessa.

– Kansallismuseon tuloilla me rahoitamme toimintaamme ratkaisevasti.

Museon avaaminen vain on myöhästynyt jo nyt suunnitellusta, eli vuoden 2027 alusta. Anttila kertoo, että museon avaamisen aikataulu siirtyy nyt kuukausi kuukaudelta myöhemmäksi, samoin museosta saatavan tulovirran alkaminen.

Hän arvioi, että jos rahoituspäätöstä ei tule ensi vuodeksi, Kansallismuseota tuskin saadaan auki kesäksi 2027.

Karunan kirkko, 1600-luvun lopulta, kohoaa vain parinkymmenen metrin päässä Niemelän torpasta. Näköetäisyydellä on kartano, tuulimylly, vesimylly ja aittarakennuksia. Kirkon kiviaita nousee ja laskee kallioisen saaren pinnanmuotojen mukaan.

Mikko Teräsvirta kertoo, että rakennukset on pyritty sijoittamaan samoin kuin alkuperäisessä paikassa, siis esimerkiksi niin, että jos pääty on ollut alun perin etelään, se osoittaa etelään myös Seurasaaressa. Ympäristö on kuitenkin väistämättä varsin erilainen kuin satojen vuosien takaisessa maalaismaisemassa.

Esimerkiksi Niemelän torpan katosta on tehty vedenpitäväksi latomalla sille tuohikerroksia. Tuohia pitävät paikallaan katon lappeen mukaiset malkapuut. Näiden väli on puhdistettava säännöllisesti, sillä ympäristön puista kertyy katoille neulasia, lehtiä, oksanpätkiä ja ties mitä muuta.

Konginkankaalla tällaista ongelmaa ei torpan pihapiirissä ole ollut. Tuolloin asumusten ympäristö oli käytännössä puutonta nurmea, niittyä ja laidunta.

– Koska Seurasaari on myös ulkoilualue, ympäröivää luontoa on hoidettava sen mukaan, Teräsvirta sanoo.

Saari onkin tunnettu kesyistä oravistaan ja linnuistaan. Oravia ei näy, mutta tiaisia kuulostaa lentävän useampikin porukka ja korkealla suurten puiden latvuksissa kiertelee kutsuääniään helistelevä hippiäisparvi.

Museoviraston tehtävä on tutkia, kartuttaa ja esitellä aineellista kulttuuriperintöä ja niin on myös Seurasaaren museon. Jos museo olisi kiinni, se ei voisi toteuttaa esittelytehtäväänsä.

– Esittely on toiminnan ydin. Perustuslain mukaan kulttuuriperintö kuuluu kaikille, sitä pitää voida esitellä kaikille. Jos talot eivät ole auki, niistä näkyy ihmisille vain kuoret, Teräsvirta sanoo.

Toinen päätehtävä on säilyttää rakennukset ja esineistö mahdollisimman hyvin alkuperäistä vastaavassa kunnossa. Tästä työstä Seurasaaressa löytyy merkkejä joka puolella, kun katsoo vähän tarkemmin.

Karunan kirkon nurkan laudoituksesta metri tai puolitoista maanpinnasta poikkeaa väriltään muusta seinästä. Siitä on vaihdettu ehkä kosteutta ottanut lauta. Maalaiskaupan pärekaton tuoreet paikkakohdat erottuvat harmaasta katteesta iltapäivän viistossa auringossa melkein kullanhohtoisina.

Tolkuttoman suuri satakuntalainen Antin talo suorastaan hehkuu punaista, sikäli kun punamultamaali voi hehkua. Teräsvirta kertoo, että talo on maalattu tänä syksynä.

– Punainen onkin oikeastaan ainoa väri, mitä rakennuksissa on käytetty aikanaan. Ehkä joskus myös keltamultamaalia.

Takavuosisatojen suomalaisen maaseudun hittiväri oli kuitenkin harmaa. Hirsirakennuksista suurimman osan pinta jätettiin käsittelemättä.

Toisaalta juuri tietyn vaatimattomuuden vuoksi ulkoilmamuseot saivat ensimmäisenä jalansijaa Pohjoismaissa. Teräsvirta selittää, että toisin kuin vaikkapa kiviset rakennukset, hirsitalot on suhteellisen kätevä purkaa ja siirtää uuteen paikkaan.

– Maaseudulla rakennuksia on aina siirretty paikasta toiseen tarpeen mukaan.

Teräsvirta tähdentää, ettei nykyaikainen museotoiminta ole myöskään vain sitä, että rakennukset käydään avaamassa ihmisille. Se on lisäksi opastettuja kierroksia, tapahtumia, tilojen vuokraamista.

On myös niin, että vanhat rakennukset pitävät ihmisistä, kävijöistä. Kun ovia auotaan ja suljetaan, ilma vaihtuu. Ja kun rakennuksissa kuljetaan koko ajan ja niitä siivotaan, huomataan myös paremmin sellaiset paikat, jotka vaativat korjausta.

Nyt näyttää siltä, että myös ensi kesänä Seurasaaren talot saavat hengittää. Samalla kävijät pääsevät kurkistamaan siihen kadonneeseen maailmaan, josta esivanhempamme yli sata vuotta sitten päättivät meille palan säästää.