Kokkolan romaniyhteisö on muutoksen edessä. Kaikki kaupungin romanilapset ovat alkaneet käydä viimeisen 15 vuoden aikana koulua, mutta heidän tuleva menestyksensä on kiinni myös siitä, onnistuuko pääväestö muuttumaan.
Kokkolan keskusta ei näytä asutulta keskellä arkipäivää. Harmaa päivä, muutamia harmaita hahmoja, yllä harmaata ja mustaa. Kirkkaanpunainen Ford Escort leikkaa Rantakadulla maiseman. Se matelee kadun toiseen päähän, neljän tien risteykseen, jossa on Purjeeksi nimetty esiintymislava. Se rakennettiin vahvistamaan Kokkolan imagoa merikaupunkina, vaikka meri on kaukana keskustasta.
Escort pysäköi lavan edustalle. Ei siinä parkkipaikkaa ole, mutta ei auto kenenkään tielläkään ole. Ensin takaovesta työntyy ulos välimerensinisen röijyn hiha ja pari metriä samettihametta, sitten niiden näyttävä kantaja hopeisissa korvakoruissaan. Kokkolalainen romaniperhe on lähtenyt ostoksille. Kaupungin 70 romanin yhteisö ei ole suuri, mutta se erottuu.
Kokkola on kuin hyvinvointi-Mikkeli liberaalilla sivumaulla. Kaupungin talous on kuralla, mutta yrityksillä menee hyvin ja työttömiä on vähemmän kuin muissa vastaavankokoisissa kaupungeissa keskimäärin. Sivistysmies Anders Chydeniuksen henki on yhä läsnä: ruotsinkielinen väestö sekä tervaporvarien perilliset vaalivat kulturellia ilmapiiriä. Raamattuvyöhykkeen vanhoilliset, ruotsinkieliset edistykselliset, maalaiset ja tehdastyöläiset ovat jakaneet henkisen maaperän sulassa sovussa. Silti kaikilla kokkolalaisilla tuntuu olevan mielipide kaupungin romaneista – ja harvoin se on positiivinen: He eivät pysäköi oikein. He varastavat. He ovat äänekkäitä. Eivät elä kalenterin mukaan.
Mutta he ovat myös matkalla jonnekin.
Kokkolan romanit ovat uskollisia perinteille, mutta yhteisö muuttuu sisältäpäin. Romanilasten koulunkäyntiä on tuettu kaupungissa aktiivisesti, ja nyt he kaikki suorittavat peruskoulunsa loppuun.
Toinen asia on, tuleeko siitä olemaan heille koskaan hyötyä.Romanit ovat yhä Suomen syrjityin vähemmistö, mutta Kokkolassa muutos voi olla jo yhden sukupolven päässä.
Mustalla samettihameella on ruskeita rantuja. Tuula Lindgren on käynyt siivoamassa edellisenä iltana perheensä uuden kodin kylpyhuoneen, ja kloriittia on roiskunut hameenhelmaan. Mutta se ei ole nyt ensimmäisenä harmina mielessä. Kohta tulevat muuttomiehet. Edessä on yhdeksäs muutto saman kaupungin sisällä.
”Väritän läikät tekstiilitussilla mustaksi”, Lindgren sanoo.
Lindgrenin suku on Kiimingistä. Hän lähti 16-vuotiaana Kokkolaan riiuureissulle katsastamaan isosiskonsa miehen 29-vuotiasta veljeä Dimitriä. Nyt tämä samainen Dimitri Lindeman, pariskunnan viiden lapsen isä, istuu vaisuna valkoisella sohvalla hattu päässään. Muutto taitaa rasittaa.
Tässä kaupungin vuokra-asuntoyhtiön rivitalokodissa perhe ehti asua kuusi vuotta. Tällä kertaa muuton syy on häädön uhka. Lasten äänet ovat häirinneet naapureita, ja vierailevien aikuisten.
”Lähteehän meistä kauhia meteli, kun meitä on pienessä asunnossa kymmenenkin romania ja lapset. Sanovat, että ollaan yhtä äänekkäitä kuin italialaiset. Onhan siinä kestämistä.”
Eräs naapuri piirteli Lindgrenin mukaan perheen autonikkunoihin rivoja kuvia ja laittoi postilaatikkoon kirjeitä, joissa uhkasi räjäyttää heidän asuntonsa. Oli myös ystävällisiä naapureita: joku tarjoutui keräämään adressin, ettei perheen tarvitsisi lähteä.
Pariskunta kertoo irtisanoneensa vuokrasopimuksen lopulta itse.
”Mistä me sitten enää saataisiin asuntoa, jos näkisivät, että on häädettykin? Kymmenen asuntoa luvattiin puhelimessa, mutta kun mentiin paikalle, kerrottiin, että asunto on valitettavasti mennyt.”
Lindgren kertoo, että työnsaanti on romaneille vähintään yhtä hankalaa. Kumpikaan ei ole käynyt kouluja – Dimitri Lindeman kyllä haaveili teologian opinnoista, mutta perheen hevosbisnes vei mukanaan. Isä teki hevoskauppaa Ruotsiin ja Norjaan asti.
”Tykkäsivät siellä, että olimme luotettavia miehiä. Ostivat hevoset näkemättä, vaikkei me aivan halavalla myyty.”
Lindeman oli viimeksi palkkatöissä 1990-luvulla. Hän tyhjensi sinkkisiiloja Kokkolan suurimman työnantajan Bolidenin tehtailla ja oli myös kassanhoitajana baptistien kirpputorilla. Nyt hän kasvattaa isänsä tallilla varsasta ravuria, mutta enää hevoshommat eivät elätä.
Tuula Lindgren on ollut lasten kanssa kotona. Viime vuonna hän työskenteli pitkäaikaistyöttömien pyörittämässä lounaskahvilassa. Työkavereita huvitti, kun Lindgren ei voinut nousta keittiötikkaille ottamaan tavaroita kaapista.
”Ne on ne yläkerta-asiat. Kun naiset eivät saa mennä miesten tai vanhojen yläpuolelle”, hän sanoo.
Romanien tapakulttuuriin kuuluvat ”yläkerta-asiat” ovat aiheuttaneet päänvaivaa myös asuntoasioista vastaaville kaupungin virkamiehille. Nytkin, kun perhe muuttaa kerrostalon yläkerrokseen, alempiin kerroksiin ei voi enää koskaan muuttaa romaneja. Se johtuu siitä, että Lindgren on nainen, ja vielä melko nuorikin, 33-vuotias.
Nuori nainen on romanikulttuurissa ”likainen”. Jos nainen astuu tavaran yli, se ”likaistuu”. Jos naisen hame osuu vahingossa miehen jalkoihin, tilanne on molemmille häpeällinen.
”Synnytyksen jälkeen nainen ei saa tulla keittiöön kuukauteen.”
Tällaiset säännöt tuntuvat Tuula Lindgrenistä luonnollisilta.
Puhtaudella ja likaisuudella on romanikulttuurissa symboliset merkitykset: Koira on likainen, hevonen puhdas. Jalat ovat likaiset, yläruumis kuuluu puhtauden alueelle. Postiluukusta pudonnutta sanomalehteä ei nosteta pöydälle, koska lattia on likainen ja pöytä puhdas. Jos haarukka putoaa lattialle, se saatetaan heittää roskiin.
Kaikki romanit tunnistavat tällaiset tavat, mutta niitä noudatetaan suvusta, perheestä ja alueesta riippuen.
Tässä perheessä säännöt eivät taida koskea lapsia. Kolmevuotias Joni saa istua rauhassa keskellä keittiönpöytää. Lindgren kaataa pojalle juotavaa: kolmannes kahvia, loput kuohukermaa.
”Lapset on meille ensimmäisiä. Me kohdellaan niitä kaikkein parhaimmalla tavalla. Eikä pelkästään omiamme, vaan vaikka se olis kenen tahansa laps”, Lindgren sanoo.
Puhtaussäännöt ovat perua kiertolaiselämästä, jolloin hygieniasta huolehtiminen oli elintärkeää. Oikeastaan tavat eivät eroa juuri niistä, joita Suomessa noudatettiin yleisesti sata vuotta sitten.
Nykyajassa Dimitri Lindemania ahdistaa se, että samaa sukupuolta olevat voivat mennä kohta naimisiin.
”On sellainenkin kirous, että romaneissakin on homoja.”
Lindeman pelkää, että romanien yhteisöllisyys on murtumassa. Nykyään on jopa yksinäisiä romaneja.
”Meidän tytöllä on paljon kavereita valkolaisissakin”, Tuula Lindgren sanoo tyytyväisenä.
”Jos hän ei halua vanhempana romanikamppeita laittaa päällensä, niin ei tarvi sitten. Vaan vaikuttaahan se, että tuo haluaa.”
Vanhemmille on tärkeintä, että lapsilla on tulevaisuus. Muutto kesken lukukauden harmittaa, koska yhdellä pojista on ollut vaikeuksia koulussa, ja opettajien kanssa oli tehty suunnitelma keväälle. Koulu vaihtuu, jos poikaa ei kuljeteta nykyiseen toiselta puolelta kaupunkia.
”Ollaan yritetty ajaa lasten aivokoppaan se asia, että koulut on käytävä ja ammatti hankittava. Ei me peltirasioita ja pitsiliinoja myymällä menestytä”, Dimitri Lindeman sanoo.
Ovikello soi, ja kaksi maastohuppareihin pukeutunutta riskiä muuttomiestä alkaa kantaa muuttolaatikoita autoon. Uusi koti on Koivuhaassa. Alue tunnetaan Kokkolassa maahanmuuttajalähiönä.
Ensimmäiset romanit tulivat Ruotsista nykyisen Varsinais-Suomen ja Ahvenanmaan alueelle 500 vuotta sitten. Heitä ei oltu vastaanottamassa iloisen värisin viirein. Ennemminkin näky saattoi olla samankaltainen kuin viime syksynä, jolloin mielenosoittajat tervehtivät turvapaikanhakijoita ihmismuurein, kivisatein ja paukkupommein.
Romanit olivat pitkään lainsuojattomia. 1600-luvun Ruotsi-Suomessa romanin sai teloittaa tavattaessa ilman oikeudenkäyntiä. 1800-luvulla jumalattomina pidettyihin mustalaisiin alettiin iskostaa evankeliumia. Pohjalainen maallikkosaarnaaja Oskari Jalkio perusti tehtävää varten Mustalaislähetyksen vuonna 1906. Käännytystyön tuloksena useat romanit saivat uskonnollisen herätyksen.
Lähihistoria ei ole ollut juuri lempeämpi.
Vuonna 1942 tuleva presidentti Urho Kekkonen, silloinen sisäministeriön alaisen ”Siirtoväen huollon keskuksen” johtaja, kirjoitti Suomen Kuvalehteen nimimerkillä Pekka Peitsi, että romanit ovat ryhmä työtä vieroksuvia, toimettomina kierteleviä joukkioita, joka muodostaa räikeän epäsoinnun siinä työn ja ponnistuksen soitossa, jota maa on tulvillaan. Kekkonen aloitti hankkeen, jonka tavoitteena oli romanien pakkotyöllistäminen. Vuonna 1943 eduskunta hyväksyi erikoistyöleirilain, joka käytännössä tarkoitti romanien pakkotyöleirejä. Sellainen perustettiin Lappajärvelle. Pian leirin johdossa havaittiin, että viisi päivää syömättä ollut romani teki metsätöitä tehokkaammin kuin kylläinen romani.
Seuraavaksi valtio huolestui romanilasten ”hengellisestä ja taloudellisesta rappiotilasta ja turmiollisesta heimohaitasta”. Arvioiden mukaan joka toinen romanilapsi asui 1950–80-lukujen aikana lastenkodissa ainakin jonkin aikaa. Lapset eristettiin vanhemmistaan, ja heitä painostettiin hylkäämään oma kulttuurinsa.
Romanit elivät pääosin leireissä 1970-luvulle asti. He muuttivat lähiöihin samoihin aikoihin, kun pääväestö laittoi lehmänsä lihoiksi ja pestautui kaupunkien tehtaisiin. Samalla hiipuivat romaneiden perinteiset ammatit: hevoslääkitsijä, kattilanpaikkaaja, romustaja ja pitsikauppias. Heistä tuli hevoskauppiaita ja ravivalmentajia, automyyjiä – tai työttömiä.
Suomen romanien historia -antologian toimittanut tutkija Panu Pulma kertoo, että monisatavuotinen asema marginaaliin työnnettynä ryhmänä aiheutti kierteen: romanit ovat joutuneet elättämään itsensä laittomillakin keinoilla, tai ainakin yhteiskunnan harmaalla alueella. ”Marginaalissa kierre jatkuu”, Pulma sanoo.
Ensimmäinen romanien syrjinnän kieltävä laki astui voimaan vasta 1970-luvun lopulla. Sosiaali- ja terveysministeriön mukaan romanit ovat silti edelleen keskimäärin heikommassa taloudellisessa ja sosiaalisessa asemassa kuin muut suomalaiset.
Tiedetään, että huono-osaisuus periytyy ja syrjintä eristää. Se vähentää luottamusta yhteiskunnan instituutioihin. Yhteisöstä tulee suoja, johon kääriydytään. Kun kulttuuriaan joutuu puolustamaan, sen piirteitä voi olla mahdoton kyseenalaistaa.
Julkisuudessa romaniyhteisön aroista asioista on keskusteltu melko vähän. Romaniyhteisön sisältä sen ilmiöitä ovat kritisoineet lähinnä kirjailijat Kiba Lumberg ja Veijo Baltzar, laulaja Rainer Friman sekä poliisina toiminut Riku Lumberg. Kun romaniyhteisöstä teini-ikäisenä irtautunut Kiba Lumberg puhui vuonna 2007 Ajankohtaisessa kakkosessa yhteisössä kokemastaan väkivallan kulttuurista, sen sisällä leimahti riita. Suomen romanifoorumin silloinen puheenjohtaja ja EU-komission syrjimättömyysasioiden yksikön nykyinen asiantuntija Miranda Vuolasranta kirjoitti avoimen kirjeen, jossa arvosteli Lumbergia yksipuolisesta suhtautumista romanikulttuuriin – ja epäili tämän mielenterveyttä. Vuolasranta tuomittiin kunnianloukkauksesta.
Kiba Lumberg on syyttänyt Vuolasrantaa yksinvaltiaaksi konservatiiviromaniksi. Perinteisiin tukeutuminen ovat usein sitä vahvempaa, mitä pohjoisemmaksi mennään. Nettifoorumeilla keskusteluun nousevat konservatiivisen romanikulttuurin ja vapaamielisemmän suuntauksen ristiriidat: arvokonservatiiviset romanit tuomitsevat usein esimerkiksi homoseksuaalisuuden, ja nuorempi sukupolvi kokee tämän ahdasmielisenä. Suomen romaniyhdistyksen nuorisoneuvosto on ottanut periaatteekseen, että ketään ei saa syrjiä.
Vuonna 2013 sosiaali- ja terveysministeriö julkaisi ensimmäisen romaninaisten kohtaamaa väkivaltaa koskevan tutkimuksen. Tutkimuksen tulosten mukaan väkivalta koetaan yhteisön piiriin kuuluvaksi asiaksi, josta ei puhuta viranomaisille. Naisten kohtaamaan väkivaltaan liittyy aina häpeää, ja romaneilla vielä pelkoa siitä, että konflikti paisuu sukujen väliseksi.
42 vuotta sitten Kokkolan naapurikunnassa Kaustisella, Nikulan raviradalla tapahtui tragedia, joka vaikuttaa Kokkolan romaniyhteisöön edelleen: romanimies ammuttiin kesken ravien. Seuraavan yön aikana kokonaiset suvut lähtivät Kokkolasta, eikä romaniyhteisö palannut enää koskaan Ykspihlajan satamakaupunginosaan, josta ampuja oli kotoisin.
Väistämisen kulttuuri on edelleen voimissaan. Jos joku toimii väärin, koko suvun, tai ainakin tilanteessa olleiden, on väistettävä sukupolvien ajan. Väistämisellä pyritään välttämään väkivalta. Tutkija Panu Pulma arvio, että romaniyhteisön sisäiset väkivaltaisuudet liittyvät ”lähes poikkeuksetta” väistämisvelvollisuuden rikkomuksiin.
Romaniyhteisössä väistämisvelvollisuus koetaan joskus epäoikeudenmukaisena jälkipolville, toisaalta sen katsotaan pitävän yllä järjestystä ja tasapainoa. Jotkut Kokkolan romanit ovat pyytäneet poliisilta, että romanien tekemistä rikoksista kerrottaisiin suoraan sukujen vanhimmille.
”Heillä on tarve laittaa oma porukka ruotuun. Ymmärtäähän sen, kun nuhteettomasti elävät kärsivät pienen porukan tekemistä rikoksista, ja pääväestö leimaa kaikki”, kertoo kokkolalainen virkamies.
Nykyisin paikkakunnan romaniyhteisössä eletään sovussa, sillä lähes kaikki ovat jotain sukua toisilleen.
Tarina kertoo, että väistämisvelvollisen suvun romanipoika hakeutui Kaustiselle opiskelemaan pari vuotta sitten. Seudun vanhin romanimies antoi varoituksen, ja ehdot ladeltiin: paikkakunnalta on poistuttava mahdollisimman pian.
Mutta opinnot sai hoitaa ensin loppuun.
Indolan teollisuusalueella pellot ja metsät on kääritty pois romuttamojen, rekkakorjaamojen ja teollisuushallien alta. Täältä naapurikuntien autoilijat löytävät luultavasti kaiken tarpeellisen ajamatta kaupunkiin saakka. Kokkolan Auto-Centerin ohi ajaa helposti, koska päämaja on matala ja tontti vaatimaton. Myynnissä olevat autot ovat kaikkea muuta: keltainen Chevrolet Corvette, Mersuja ja Bemareita.
Omistaja Kyösti Svart ajaa pihaan hopeisella Opelillaan. Hänen elämänsä kiinnekohdat ovat autojen lisäksi raveissa ja ”Jeesuksessa Kristuksessa”: toimistosta yksi seinä on varattu oman ravurin, Sauvignon Blancen, saavutuksille. Vitriinin päälle on kehystetty ilmaisjakelulehti Ajan Faktan artikkeli, jossa Svart kertoo uskostaan.
Mutta ennen kaikkea Svart on menestyvä yrittäjä. Auto-Centerin pihalla autot eivät kauan seiso. Svart oli Kokkolan ensimmäisiä romaniyrittäjiä, ja nyt heitä on kahdeksan: ”Raineri, Mölsä, Hugo, Leiffi, Dimi, Hemmi ainakin”, Svart luettelee.
Hänen mukaansa Kokkolassa on niin paljon romaniyrittäjiä siksi, että se on ollut heille ainoa keino työllistyä.
”Kun on nähty, että yksi pärjää, muutkin ovat uskaltautuneet. Kaikki on autoalalla. Autokauppa vaatii ihmistuntemusta, se sopii meikäläisille.”
Svartin suku on hyvin vanha. Ensimmäiset Svartit asettuivat Pietarsaareen 1600-luvulla. Kyösti Svart syntyi Kokkolassa vuonna 1968. Hänen perheensä oli jo lopettanut kiertämisen, ja Kyösti laitettiin kouluun. Myöhemmin perhe muutti Ruotsiin, jossa isä Svart teki autokauppaa, ja vähän poikakin. He palasivat Suomeen 1990-luvun alussa, mutta Kyösti Svartin omat autokauppayritelmät kuihtuivat lamavuosiin. Hän perusti perheen ja teki satunnaisesti töitä samalla seurakunnan kirpputorilla kuin Dimitri Lindeman. 2000-luvun puolivälissä hän tuli uskoon ja perusti uuden autokaupan.
”Halusin rehellisen työn ja olla muillekin romaneille esimerkkinä. Jumalan siunauksesta se lähti hyvin käyntiin, mutta töitäkin piti tehdä ennakkoluulojen takia.”
Sitten Kyösti Svartin syntymän romanikulttuurissa on tapahtunut paljon muutoksia. Suurin niistä on hänen mielestään se, että yhteiskunta on antanut romaneille mahdollisuuden tulla osaksi yhteiskuntaa.
”Viimeisen 15 - 20 vuoden sisällä erityisesti kouluttautumisesta on tullut romaneille tärkeää. Nostan hattua nuorille, jotka opiskelevat, vaikka eivät todennäköisesti saa töitä.”
Toinen Svartin tyttäristä on merkonomi, toinen nuoriso-ohjaaja, ja molemmat ovat päässeet koulutustaan vastaavaan työhön. Tilitoimistossa työskennelleen tyttären työnantaja kuitenkin kielsi tätä pitämästä romanipukua, ja tytär teki valintansa: työ sai jäädä.
”Siinä tarvis kyllä pääväestönkin avartua. Jos halutaan, että romanit on yhteiskunnassa mukana, niin pitäisihän vaikka kassalle päästä romanivaatteissa. Sellaisen kieltäminen ruokkii sitä negatiivisuutta yhteiskuntaa kohtaan.”
Suomen huono taloustilanne ja romanitausta ovat työmarkkinoilla huono yhdistelmä. Työikäisestä romaniväestöstä on arvioiden mukaan työttömänä yli puolet. Työ- ja elinkeinoministeriö kysyi työnantajilta vuonna 2008, palkkaisivatko nämä romanin. Puolet kyselyyn vastanneista sanoi ei.
Vähemmistövaltuutetun vuoden 2014 romanien syrjintäkokemusselvityksessä kävi ilmi, että työnhaussa syrjintää kokeneista romaneista juuri kukaan ei kertonut asiasta eteenpäin. Jotkut eivät uskoneet siitä olevan hyötyä, jotkut eivät olleet varmoja, oliko kysymys syrjinnästä. Jotkut eivät viitsineet tehdä ilmoitusta, koska olivat kohdanneet niin paljon syrjintää.
Tämä on asia, mikä Kyösti Svartin lapsuudesta ei ole muuttunut.
Times-lehden viime syksynä teettämän kyselytutkimuksen mukaan suomalaiset (ja tanskalaiset) suhtautuvat kaikkein negatiivisimmin vähemmistöihinsä, erityisesti romaneihin.
”Toivon, että uusi sukupolvi ottais meikäläiset paremmin vastaan, mutta minun sukupolveni ei sitä tule näkemään.”
Viime talvena Kokkolan Auto-Centeriin saapui valkolaispariskunta Helsingistä saakka ostamaan käytettyä Saabia. Svart haki asiakkaansa juna-asemalta. Kun päästiin liikkeeseen ja Svart otti pipon pois, pariskunta vaivaantui.
”Häipyivät sillä välin, kun kävin toimistossa. Soitin perään, että tarvitsetteko kyytiä takaisin, eivätkä kuulemma tarvinneet. Ikkunasta huomasin, että taksi oli tilattu tien päähän”, Svart sanoo ja hihittää, niin kuin hänellä on tapana.
Sitten hän vakavoituu.
”Kyllähän se loukkaa, mutta en ota sellaista niin vakavasti enää. Se on vain hyväksyttävä, että meitä pidetään vähempiarvoisina.”
Svartia nauratti hetken myös silloin, kun hänen pankkikorttiaan ei hyväksytty Kokkolan Prisman kassalla sillä perusteella, että hän on romani. Svart luuli olevansa piilokamerassa, kunnes vilkaisi takanaan seisovaa jonoa. Ketään muuta ei naurattanut.
”Käsky oli tullut kuulemma ylemmältä taholta.”
Svart otti yhteyttä asianajaja Hannu Laaksoon, joka on hoitanut Kokkolassa muitakin romaneihin liittyviä syrjintätapauksia: romaneita ei ole päästetty ravintolaan tai kuntosalille. Svart nosti syytteen Prismaa vastaan. Paikallinen syyttäjä ei pitänyt asiaa oikeusjutun arvoisena, joten Laakso otti yhteyttä valtakunnansyyttäjään. Prisma hävisi jutun hovioikeudessa vuonna 2005.
”Sen jälkeen on romanienkin rahat siihen kauppaan kelvanneet.”
Mitäs täällä Wilmassa lukee, että on tapahtunu aamukaheksan tunnilla?”
”Mää nukahin.”
”Ookko sää itsellesi selevittäny sen syyn?”
”Mää valavoin liian pitkään eilen illalla.”
”No se on hyvä, että sää tiiät syyn. Nyt sää voit korjata asian. Jos ihiminen valavoo myöhään, niin se ei jaksa aamulla kaheksalta opiskella. Sillon se nukahtaa tunnille.”
”Joo.”
”No sitte. Granne?”
”Oisko puutarha?”
”Ei. Sun pitää ottaa viis sanaa ja kirjottaa ne paperille ja liimata johonki näkösälle paikalle. Siitä sitte tankkaat ne mieleen aina ku osuu silimään.”
”Okei.”
Tenho Lindström pitää tukiopetusta seiskaluokkalaiselle romanipojalle Hakalahden yläkoululla. Käsittelyssä on ruotsin sanakoe ja 1800-luvun orjakauppa Amerikassa.
”Kaikki eivät tarvi apua kouluaineissa, mutta sen oman identiteetin tukemisessa kyllä. Silloin on tärkeetä, että täällä on joku muukin samanlainen”, Lindström sanoo tunnin jälkeen.
36-vuotias Lindström toimii kouluavustajana ja romaninkielenopettaja Kokkolassa. Kun hän aloitti työnsä 15 vuotta sitten, hänen missionaan oli saada kaikki Kokkolan romanilapset kouluun. Nykyään Lindström kiertää neljässä koulussa.
Rytimäen koulun opettajanhuoneessa ehtii juoda sumpit Lindströmin kunniaksi: kaikki Kokkolan romanilapset käyvät koulussa. ”Ainakin silloin tällöin”, lisää erityisopettaja, kun Lindström on lähtenyt seuraavalle tunnille.
Työpäivänsä jälkeen Lindström kertoo, että romanilapsille voi kertyä koulupoissaoloja esimerkiksi siksi, että romanikulttuurissa suku on tärkeä. Jos vaikka toisella paikkakunnalla asuva sukulainen sairastuu, koko perhe lähtee matkaan katsomaan sairastunutta.
”Valveutuneet vanhemmat ymmärtävät ottaa lasten koulukirjat mukaan. Jos romanilapsella on oppimisessa ongelmia, niin ei ne ole kulttuurista johtuvia. Jollakin voi olla vaikka lukihäiriö.”
Opetushallitus käynnisti vuonna 2008 romanilasten perusopetuksen tukemishankkeen, ja Kokkola oli ensimmäisten tukea hakeneiden kaupunkien joukossa.
Kaupunki on esimerkkitapaus siitä, miten pienet muutokset vaikuttavat koko yhteisöön. Nyt romanitaustaisia koulunkäyntiavustajia on jo kaksi – toinen heistä on autokauppias Svartin nuoriso-ohjaajatytär Mirette.
Romaniväen koulutusryhmän asiantuntijan Satu Blomeruksen mukaan se kertoo siitä, että Kokkola on halunnut vakiinnuttaa hankkeen hyviksi havaitut käytännöt osaksi kunnan rakenteita ja koulumaailmaa. Romanitaustaiset koulunkäyntiavustajat eivät ole kouluissa vain romanilapsia vaan kaikkia lapsia varten.
Esimerkkejä tarvitaan edelleen. Lindströmillä on tapana sanoa oppilailleen, että näistä voi tulla mitä tahansa, jos he vain haluavat: lääkäreitä, lentäjiä, pankinjohtajia. Kerran erästä poikaa nauratti: ”Miten niin pankinjohtajia, nehän miettis heti, että mitä me sieltä viedään!” Se oli Lindströmin mielestä hyvin surullista.
”Oon huomannut positiivistakin syrjintää koulumaailmassa. Romanioppilailta ei vaadita yhtä paljon kuin muilta, se ei ole hyvä.”
Lindströmin kotona koulunkäyntiin kannustettiin, mutta halu oppia nousi oman kulttuurin puolustamisesta teini-ikäisenä. Etelänmatkalla espanjalainen romanipoika ihmetteli, mikä romani Tenho oikein on, jos ei osaa romanikieltä.
”Mulla oli tosi vahvat mielipiteet siitä, mitä romanius on, ja sitten se jätkä kyseenalaisti koko identiteettini. Se oli sokki. Hankin kaiken materiaalin, mitä romanikielestä oli saatavilla.”
Lindström opiskeli ensin merkonomiksi, sitten koulunkäyntiavustajaksi. Nyt hän toimittaa romanikielen oppikirjaa ja on mukana myös romanikielen uudissanakirjan toimitusryhmässä, jota johtaa Helsingin yliopiston tutkija Henry Hedman.
Lindström odottaa mielenkiinnolla muutosta, joka romanikulttuurissa kuplii. Kokkolassa on päästy tilanteeseen, jossa melkein kaikilla parikymppisillä romaninuorilla on toisen asteen koulutus.
”Kohta nykyisten romaninuorten entiset koulukaverit ovat työnantajia, ja niille nuoret romanit ei oo enää pelkkiä romaneita vaan Tenhoja ja Rainereita, jotka ne tuntee henkilökohtaisesti eikä anna stereotypioiden mustata. Työnsaanti tulee helpottumaan todella.”
Lindströmin mielestä romanikulttuurin säilyttäminen ja yhteiskunnassa pärjääminen eivät ole toisensa poissulkevia asioita. Elämässä on voitava menestyä romaninakin, ei vain yhteisön tavat hylkäämällä.
”Tärkeimmät arvot, kuten vanhempien kunnioittaminen, eivät tule muuttumaan miksikään, mutta pienemmät asiat muuttuvat hiljalleen: harva laittaa enää maahan pudonnutta lusikkaa roskiin.”
Tenho Lindström on yksi niistä Suomen romaneista, joilla menee hyvin. On työ, perhe, uudenkarhea omakotitalo kaupungin laidalla. Lapset pelaavat korista ja ratsastavat, ravit katsotaan padilta.
Nurinkurisesti romaniyhteisö saavuttaa pääväestön kanssa tasavertaisuutta siinä, että heidänkin keskuudessaan hyvinvointi jakautuu. Romaniasiain neuvottelukunnan pääsihteeri Sarita Friman-Korpelan mukaan toisilla menee koko ajan paremmin, toisilla huonommin. Ensimmäistä kertaa romaniyhteisön sisälle on repeämässä hyvinvointijuopa.
Kokkolan romanit puhuvat itsestään ”hyvinvointiromaneina”, ja tavallaan he ovatkin verrattuna vaikkapa Itä-Euroopan romaneihin, joita koulutetut ihmiset Unkarissa ja Tsekeissä saattavat kutsua rotiksi.
Mutta se, että Suomi ei ole onnistunut huolehtimaan edes omista vähemmistöistään, ei luo toiveikasta kuvaa tulevaisuudesta.
Ehkä romanien kokemuksia tulisi hyödyntää uusien vähemmistöjen integroinnissa. Vanha vähemmistö on lähempänä heidän kokemuksiaan kuin sellainen, joka ei ole kokenut syrjintää etnisyyden perusteella. Suomen romanifoorumin toiminnanjohtaja Allan Armas Lindberg on huolissaan siitä, että yhteiskunta palaa menneeseen: ettei Suomessa ei ole enää tilaa erilaisuudelle. Se on kaikkien yhteinen ongelma. Mutta romanikulttuurin puolesta hän ei pelkää.
”Jotkut romanit ajattelevat, että jos pysyn omieni parissa, en muutu negatiivisesti. Se on väärin: ulos maailmaan kohtaamaan ihmisiä ja muuttumaan terveellä tavalla. Samalla vahvistuu omakin identiteetti. Jos piiloutuu kulttuuriin, siitä tulee suurempaa kuin ihmisyys. Kulttuurin pitää palvella ihmistä, eikä ihmisen kulttuuria”, hän sanoo.
Pari vuotta sitten koulunkäyntiavustaja Tenho Lindström otti virkavapaata ja lähti Kokkolasta Helsingin yliopistoon opiskelemaan romanikieltä ja -kulttuuria. Elämänmeno pääkaupunkiseudulla oli erilaista kuin mihin ”maalaispoika oli tottunut”.
”Siellähän näkyi nuoret romaninaiset kävelevän kauppakeskuksen ylemmissä kerroksissa. Jotkut lentelivät ostamaan hamekankaita Etelä-Euroopasta asti”, Lindström sanoo ja naurahtaa.
Hän vilkaisee puhelintaan. Kavereilta tulee viestejä Pariisista. jossa on käynnissä Prix D’Amérique, ravimaailman suurin tapahtuma. Lindstöm ei ehtinyt tänä vuonna mukaan. ■
