Katsokaa, miten huolissani olen – Kun poliitikko kurtistelee kulmiaan selfiessä, maailman kriiseistä tulee pelkkiä tunteita
Tuija Siltamäen on vaikea ottaa suomalaispoliitikkoja enää vakavasti, kun he poseeraavat suu mutrussa maailman pahuutta vastaan.
Arvoisat kanssakansalaiset. Olen ajautunut henkilökohtaiseen demokratian kriisiin.
Sen juuret ovat syvällä Instagramissa. Suomalaispoliitikot poseeraavat siellä suu mutrussa maailman pahuutta vastaan, enkä enää pysty ottamaan heitä vakavasti. He näyttävät siltä kuin yrittäisivät näyttää samaan aikaan tärkeileviltä kirjailijoilta ja kuumilta misseiltä.
Huhtikuussa vihreät europarlamentaarikot Ville Niinistö ja Maria Ohisalo olivat pistäneet kädet puuskaan yritysvastuulainsäädännön puolesta. Toukokuussa he rypistivät kulmiaan susien puolesta. Puolueen puheenjohtaja Sofia Virta pohdiskeli muutama päivä sitten euroviisuja ja kansanmurhaa erittäin poseeratussa studiokuvassa korkkarit jalassa. Puolueen kansanedustaja Alviina Alametsä tuijotti kameraan, koska oli pettynyt Malmin epäiltyjen raiskaajien syytteiden hylkäämiseen. Atte Harjanne rypisti toista kulmaansa, ettei vanhusten hoivaa ulkoistettaisi roboteille.
Myös vasemmistoliiton puheenjohtaja Minja Koskela on näyttänyt vakavaa naamaa. Metrossa hän mutristeli suurituloisten verotuksen keventämiselle, sohvalla köyhyydestä ja pöydän ääressä suostumuksesta. Myös puoluetoverit Mai Kivelä ja Jessi Jokelainen ovat löytäneet puhelimensa etukameran ja vastustaneet vakavina muun muassa nuoriin kohdistuvia leikkauksia ja asunnottomuuden yleistymistä.
Ja mikäs siinä, ihan tärkeitä aiheita kaikki.
Eikä siinäkään sinänsä mitään, että poliitikot postailevat vähän noloja selfieitä. Yleisen käsityksen mukaan Instagramin algoritmi suosii kasvo- ja persekuvia, ja jos haluaa saada asiansa kuuluviin, oli kyse sitten Gazasta tai kauraryyneistä, ei ole muuta mahdollisuutta kuin alistua sille, ja mieluummin katson kuvia kansanedustajien ylä- kuin alapäistä.
Mutta en voi sille mitään, että mutrusuiset poliitikot vaivaavat minua koko ajan enemmän.
Osittain siksi, että tuimia poliitikkoselfieitä on jo niin paljon, että ne ovat alkaneet pistää silmään ja näyttää koomisilta.
En voi olla miettimättä, miten ne syntyvät. Otetaanko niitä spontaanisti silloin, kun mieleen juolahtaa jokin vakava ajatus, vai odottaako poliitikko päivää, jolloin on erityisen vakavalla tuulella, ja ottaa sitten selfieitä koko kuun tarpeisiin?
En ole myöskään täysin vakuuttunut siitä, että nämä vaikuttajien matkijat olisivat erityisen "taitavia somessa", kuten Suomessa usein ajatellaan. Ehkä he ovat vain luovuttaneet.
Syvällisemmät syyni mutruilun vierastamiseen liittyvät muihin asioihin.
”Poliitikot eivät ole tavallisia ihmisiä, vaan he päättävät tavallisten ihmisten elämästä.”
Suomalaiset poliitikot ovat viime vuosikymmeninä pyrkineet kiihtyvissä määrin vaikuttamaan lähestyttäviltä ja ihan tavallisilta ihmisiltä. He jakavat elämäänsä naistenlehdissä ja somessa, ja siksi tiedän esimerkiksi sdp:n eduskuntaryhmän puheenjohtajan Tytti Tuppuraisen "rakkauden armolahjasta" todella paljon enemmän kuin haluaisin.
Ajankohtaisista asioista somettaminen on varmaankin osa tätä tavallisuuden esitystä, mutta poliitikot eivät ole tavallisia ihmisiä, vaan he päättävät tavallisten ihmisten elämästä.
Tavallisilla ihmisillä ei välttämättä ole juuri muita mahdollisuuksia saada ääntään kuuluviin tai kokemusta asioihin vaikuttamisesta kuin somepäivitykset, mutta poliitikoilla on käytössä kaikki mahdolliset parlamentarismin keinot. Siksi intensiivinen keskittyminen selfieihin saa poliitikon vaikuttamaan lähinnä siltä, ettei tämä ymmärrä työtään.
”Selfiepolitikoinnin ehkä suurin ongelma on se, että se henkilöi asiat poliitikoihin ja heidän tunnereaktioihinsa.”
Yleinen argumentti on, että tavallisuus ja lähestyttävyys voivat tehdä politiikasta saavutettavampaa kaikenlaisille äänestäjille. En ole tästäkään aivan vakuuttunut. Entä ne äänestäjät, jotka toivoisivat päättäjiltään mieluummin arvokkuutta ja valtiomiesmäisyyttä kuin suttuisia selfieitä?
Asetelma on tuttu lehdistön puolelta. Ennen ajateltiin, että sanomalehtien ja toimittajien tehtävä on kertoa yleisölle, mitä heidän pitää tietää maailmasta. Nykyään tärkeämpää on miellyttää ja palvella lukijoita ja kertoa heille sitä, mitä he haluavat kuulla: hyviä uutisia ja loputonta jorinaa arjesta.
Aiemmissa malleissa oli toki omat ongelmansa niin kuin aina kaikessa, mutta sentään saattoi luottaa siihen, että joku jossain tietää paremmin, se tavallaan oli koko ammatin idea. Nyt sellainen ajattelu on elitismiä.
Selfiepolitikoinnin ehkä suurin ongelma on se, että se henkilöi asiat poliitikoihin ja heidän tunnereaktioihinsa. Ikään kuin Gazan kriisissä olennaista olisi se, miltä se suomalaisesta poliitikosta tuntuu eikä se, mitä siellä tapahtuu.
Etenkin, kun samaan aikaan poliitikot ulkoministeriä myöten levittelevät käsiään ja hokevat, että tilanne on haastava ja sille on vaikea tehdä mitään.
Pitäisikö meidän uskoa, etteivät poliitikot kykene vaikuttamaan mitenkään mihinkään, ja tyytyä siihen, että he tekevät vakavia somepostauksia tärkeistä aiheista?
Äänestäjästä se tuntuu lähinnä irvokkaalta ja kyyniseltä.
