Naisten ei kannata panna tai dokata yhtä julkeasti kuin miehet tekevät
Seksi ei vapauta naisia vaan päinvastoin, kirjoittaa Maaret Launis.
Ihmissuhteisiin erikoistuneena toimittajana en ole voinut välttyä siltä huomiolta, että seksistä pidättäytymisestä puhutaan uudella tavalla. Esimerkiksi yhdysvaltalainen ihmissuhdevalmentaja Jillian Turecki sanoi hiljattain Instagram-kelassaan, että suosittelee herkästi kiintyviä ihmisiä pidättäytymään seksistä, kunnes yhteys romanttisesti kiinnostavan kumppanin kanssa on riittävän luja.
Mitä kummaa tämä nyt on, mietin ensin. Uskonnolliset ja poliittiset sidonnaisuudet pöytään niinku olis jo, Turecki! Sitten totesin, että neuvo on sinällään täysin linjassa nykyaikaisen “kuuntele mieltäsi ja kehoasi” -puheen kanssa.
Jostain syystä Tureckin neuvo ja sen minussa herättämä selkäydinreaktio jäi kuitenkin pyörimään mieleen. Ehkä siksi, että en ole kuullut kenenkään suosittelevan pidättäytymistä sitten yläasteen seksivalistuksen.
Mitä siellä yläasteella sanottiinkaan? Että seksiin on valmis sitten, kun kiihottaa enemmän kuin jännittää. Ja että seksistä kannattaa puhua ennen kuin sitä harrastaa.
”Saat panna niin paljon kuin haluat, saat shoppailla niin paljon kuin haluat, äläkä anna kenenkään tulla sanomaan muuta.”
Samaan aikaan vuosisadan vaihteen julkisessa keskustelussa ja kulttuurituotteissa on puhuttu seksistä hyvin erilaisin äänenpainoin. Esimerkiksi Sinkkuelämää-sarjan ensimmäinen tuotantokausi (1998) alkaa perin millenium-henkisellä väittelyllä siitä, voivatko naiset harrastaa seksiä kuten miehet – siis ilman tunteita. Koko 2000-luvun ensimmäinen vuosikymmen sarjassa taiteiltiin sen oikean pakonomaisen etsimisen ja tunteettoman nylkyttämisen välillä, ja päädyttiin normalisoimaan molempia.
Mutta osattiin täällä liberaalissa pohjolassakin. Esimerkiksi Levottomat (2000) ja Levottomat 3 (2004) sekä Hymypoika (2003), vuosituhannen vaihteen suuret kaupalliset elokuvamenestystarinat, käsittelevät kaikki tunteetonta panemista tai tunteettoman panemisen teeskentelyä.
Sinkkuelämää-sarjan eräs keskushenkilö Samantha Jones on tunteettoman panemisen ylipapitar, jota ei kiinnosta sitoutuminen tai rakkaus (paitsi sarjan lopussa, jossa hän parantuu tunnevammaisuudestaan kuten heteronormatiivisen draaman konventioihin kuuluu). Häntä kiinnostaa mielihyvä ja halutuksi tuleminen, ja mieluiten mahdollisimman usein.
Samantha Jonesista on tullut sukupolveni naisille eräänlaisen kevytfeminismin kasvot. Saat panna niin paljon kuin haluat, saat shoppailla niin paljon kuin haluat, äläkä anna kenenkään tulla sanomaan muuta. Seksi tekee vapaaksi!
”Sen sijaan että seksi vapauttaisi naiset, se sitoo.”
Vaan kun ei tee. Ensinnäkin on hupsua esittää, että naiset kävisivät vakavissaan keskustelua siitä, voimmeko harrastaa seksiä ilman tunteita ja kiintymystä. Koska tietenkin voimme, naisethan ovat velvollisuudentuntoisen panemisen asiantuntijoita.
Esimerkiksi avioliitto kahden autonomisen yksilön kumppanuussuhteena on historiallisesti nuori instituutio, ja nainen on ollut juridisessa mielessä pitkään miehensä seksuaalista käyttöomaisuutta. Raiskaus avioliitossa tuli rikoslaissa rangaistavaksi teoksi Suomessakin vasta vuonna 1994.
Ei ihme, että Samantha Jones ja vuosituhannen vaihteen muut fiktiiviset hahmot eivät halunneet sotkea seksiä kiintymykseen. On aina riski päästää toinen ihminen emotionaalisesti lähelle, ja riski on sitä suurempi, jos tuo sama henkilö on fyysisesti sisälläsi.
Sen sijaan että seksi vapauttaisi naiset, se sitoo. Ainakin huoleen, apteekkiin ja terveyskeskukseen. Vaikka meille on toitotettu koko 2000-luku, että naisten pitää panna juuri niin julkeasti kuin miestenkin, koska ei voi olla kaksoisstandardia, niin totuus on, että naisen ei kannata sen paremmin dokata kuin naiskennellakaan miehet mittapuunaan.
Silloin nimittäin saa käyttää kaiken aikansa sen selvittämiseen, mikä karpalomehuvalmiste on paras virtsatietulehduksen ennaltaehkäisyyn ja mikä maitohappobakteeri taklaa parhaiten minkäkin pimppitulehduksen. Puhumattakaan sukupuolitaudeista ja ei-toivotuista raskauksista.
Ongelma on terveysnäkökohtien ohella se, että oikeasti seksistä ei voi ottaa pois tunteita. En tunne Jillian Tureckin sidonnaisuuksia, mutta sillä ei ole väliä, koska hän on oikeassa.
Voi käydä niin, ja monelle on käynyt, että kun kähmii ihan semikivaa Tinder-matchia aamuyöllä humalassa, huomaakin seuraavana päivänä olevansa ihastunut. Sitten sitä jälkikäteen ajattelee tuota toivomisen varaa jättänyttä parittelusuoritusta ja huokailee hajamielisenä. Millainen ritari tuo mies olikaan, tarjoutui hakemaan jälkiehkäisypillerin puolestani, miten liikkistä.
”Miten kumouksellista on sanoa, että mun ei itse asiassa nyt teekään mieli.”
Kaikki ihmiset eivät ihastu seksiä harrastettuaan, mutta panemisella on silti tapana hitsata ihmisiä yhteen. Se ei ole heikkoutta, se on perusmuotoisen hormonitoiminnan tulosta monissa ihmisissä, eikä siitä tarvitse parantua eikä sitä tarvitse hävetä. Sen esittäminen, että seksi ei herätä tunteita ja kiintymystä, ei ole vapautta.
Tämän ymmärtämisen myötä olen alkanut nähdä pidättäytymisessä aivan uudenlaista feminististä potentiaalia. Miten kumouksellista on sanoa, että mun ei itse asiassa nyt teekään mieli. Eieiei, ei mulla ole menkat, ei mulla oo pää kipee. Toi mun pieni sydän nyt vaan piipittää tuolla jotain ja yritän kuunnella, mitä se sanoo.
Kieltäytymisen ei tarvitse olla kostamista tai kontrollointia. Se on palvelus omalle seksuaalisuudelle, ja välillisesti myös lahja toiselle ihmiselle. Se merkitsee tietoa siitä, että aina kun mä panen sua, mä haluan panna sua. Ja aina kun mä panen sua, musta tuntuu joltain.
