Kirkumista pellolla, outoja ääniä ja itsestään päälle napsahtava pesukone: Miten Seilin saaressa uskaltaa yöpyä?
Spitaalihospitaali, jonne sairaat eristettiin. Kirkko, johon tehtiin erillinen karsina sairaille. Mielisairaala, johon saattoi joutua nykymittapuulla heikoin perustein. Saari, josta ei päässyt pois. Vierailija voi tuntea Seilin saaren synkän historian edelleen. Miten ihmeessä siellä uskaltaa yöpyä, saati elää?
Seilin saari Turun saaristossa on kuuluisa synkästä historiastaan. Maine kauhujen saarena alkoi syntyä 1600- ja 1700-luvulla, jolloin sinne eristettiin alueen spitaaliset eli leprapotilaat. Kun se toiminta loppui, saareen rakennettiin 1800-luvun alussa hourujenhuone eli mielisairaala. Legendan mukaan Seiliin tultiin omien hautalankkujen kera vailla toivoa pääsystä takaisin.
Itse olen vieraillut Seilissä silloin tällöin lapsesta saakka. Siellä on lähes aina ollut sumuista ja synkkää. Päällimmäiseksi on jäänyt ahdistus paikan tunnelmasta sekä pohdinta siitä, olisinko itsekin herkkänä ihmisenä tullut 1800-luvulla heitetyksi mielisairaalaan. Joka käynnillä olen odottanut hartaasti yhteysalusta, joka kuljettaa takaisin mantereelle. Ikimaailmassa en olisi ajatellut yöpyväni siellä.
Tänään on koittanut päivä, jolloin olemme valokuvaajan kanssa saapuneet tekemään juuri sen. Yöpymään kevättalvisessa Seilissä. Pelkoja kohti!
Saari on heti aamusta sankan sumun ympäröimä, ja vaikka en hautalankkuja mukanani tuonutkaan, ei yhteysalus palaa ennen seuraavaa päivää. Jumissa ollaan siis, ainakin vuorokauden ajan.
Meitä on vastassa saarella ympäri vuoden asuva Visit Seilin kohdevastaava Janita Aro. Hän ei lähde synkistelyjuttuihini mukaan ollenkaan.
– Kutsun tätä harmoniseksi harmaaksi. Saarella voi nauttia talven sävyistä. Sumun harmauteen voi ihanasti kääriytyä!
Käymme Seilin vanhassa puukirkossa. Siellä on edelleen nähtävissä 1700-luvun sääty-yhteiskunnan nokkimisjärjestys.
Lähimpänä alttaria ovat laadukkaimmasta puusta veistetyt, korkeaselkäiset penkit saaren varakkaammille asukkaille kuten maanviljelijöille. Salin perällä penkit ovat jo saarelaistenkin puolella jämälautaa.
Leprapotilaille on oma, eristetty karsinansa, jonne kuljettiin takaovesta.
Seuraavaksi käväisemme mielisairaalan puolella. Nykyään tiloissa on kesäisin auki oleva ravintola, mielisairaalamuseo, Turun yliopiston Saaristomeren tutkimuslaitoksen tiloja sekä kokoushuone, jossa vedetään toisinaan joogaa retriittikävijöille. Sielläkään oppaamme ei kannusta kauhisteluun, vaan yrittää asettaa saaren tapahtumia kohtuullisempaan kontekstiin.
– Mitä itse olen saarelaisten kanssa jutellut, kun heistä joidenkuiden sukulaiset ovat olleet mielisairaalassa töissä, niin kyllä täällä on potilaista pyritty aina ajan parhaan tiedon mukaisesti huolta pitämään.
Katselemme museossa esillä olevaa esineistöä. Pakkopaita, emalipotta, tahriintunut yöpaita, peräruiskekannu, pakkorukkanen. Itse mietin lähinnä sitä, että eivätkö lepra- ja mielisairaalapotilaat ole pyrkineet talvella karkaamaan jäätä pitkin.
– Vaikka joku olisi yrittänytkin, minne hän olisi mennyt? Enemmän minä kauhistelisin sen ajan yhteiskuntaa naisten kannalta. Sitä valtaa, joka siinä ajassa tietyillä ihmisillä esimerkiksi oli sanoa, kuka on hullu.
”Kävelin pimeää tietä peltojen välissä, kun toiselta pellolta alkoi kuulua kirkumista.”
Kieltämättä saarella on ollut varmasti myös hyvä elellä. Paikallisen tiedon mukaan lapset opetettiin kunnioittamaan mielisairaalan asukkaita. Hyväkuntoiset potilaat auttoivat saarelaisten perheitä jopa lastenhoidossa.
– Täällä kaikille potilaille katsottiin jokin oma homma. On varmasti ollut heitä, jotka eivät olisi saarella halunneet elämäänsä viettää. Monille Seili oli myös ainoa paikka, jossa he saivat olla rauhassa ja osa yhteisöä.
Kirkon ja mielisairaalan jälkeen tunnelma rentoutuu valkoisessa, rapistuneessa puutalossa, joka sijaitsee saarella keskeilellä paikalla. Siellä asuvat tällä hetkellä oppaamme, 36-vuotias Janita Aro sekä kolmatta talvea etätöitä saarella paiskiva Itämeri-asiantuntija Anna Klemelä, 37.
Paikalle kodikkaaseen keittiöön tulee myös taidehistorian gradunsa saarella viimeistellyt Laura Jurmu, 31. Hän on tämän talven saaritonttu, joka asuu valkoisen talon pihapiirissä eri rakennuksessa. Saaritontuksi voi hakea kuka tahansa, joka kaipaa muutaman kuukauden irtiottoa talvisessa Seilissä ja on valmis tarvittaessa pieniin apuhommiin.
Valkoisen talon alakerrassa yhdestä huoneesta on tehty yhteinen taidehuone. Siellä Janita Aro tekee talvisin harrastusmielessä keramiikkaa ja seurailee pihan lintuja ja eläimiä. Anna Klemeläkin aloitti tänä talvena maalausharrastuksen. Aamunsa hän aloittaa joogalla, jotta selkä ei vaivaisi.
– Tänä talvena olemme molemmat raivoneuloneet niin paljon, että selkä juilii. Anna sentään tekee asialle jotakin, Janita Aro kertoo.
Valkoisen talon keittiössä saan vihdoin kiinni Seilin lempeästä puolesta ja siitäkin, että saarella todella on mahdollista yöpyä ja elää mukavaa elämää. Kuka nyt leipomusten ja neulomusten keskellä tutisisi pelosta?
Kaikki kolme asukasta kuvaavat ylistävin sanoin saaren aikaan uppoutumista sekä kerran viikossa tehtävää kauppareissua yhteisaluksella Nauvoon. Kolmikko kuvailee paikan persoonallista luontoa ja sitä, kuinka he saavat talvesta saaristossa asuessaan huomattavasti enemmän irti kuin heidän virallisessa kotikaupungissaan Helsingissä.
– Tiedätkö, kun Turusta on se lentävä lause, että Varför Paris, vi har ju Åbo, niin meillä se menee niin, että Varför Mallorca, vi har ju Själlorca. Seili on meille paras rantaloma, Janita Aro hymyilee.
”Uskon, että täällä on monenlaisia henkiä.”
Lopulta oraakkelikortteja nostellessa, tulppaaneja ihastellessa ja voipullakahveista nauttiessa käy ilmi, että tämänkin kolmikon on kaikesta huolimatta pitänyt löytää oma tapansa käsitellä sitä. Siis saaren karmivaa historiaa ja yhä havaittavaa, synkempää tunnelmaa.
Anna Klemelä kertoo tutustuneensa saaren historiaan lukemalla romaaneja.
– Niissä historiaa halutaan ehkä hieman skandalisoida. Ymmärrän sen, koska aineksia löytyy, mutta kun saavuin tänne ensimmäistä kertaa, oli ilmiselvää, kuinka rauhallista täällä on. Sellainen lempeä energia. Ei tuntunut yhtään siltä, että pitäisi jännittää.
Vanhalle mielisairaalalle hän ei silti ensimmäisenä talvena olisi lähtenyt öisin yksin hengailemaan. Saarella on pitänyt oppia tapoja rauhoittaa laukalle lähtevää mielikuvitusta.
Ensimmäisenä talvena meri jäätyi vain ohuesti. Sen alla kulkeva vesi muodosti raahaavia ääniä.
– Siinä kun kävelin rantasaunalta pimeällä takaisin, mietin, että älä nyt ainakaan ajattele, että tuo ääni tulee siitä, että vedestä raahautuu ihmishahmo, joka lähtee seuraamaan. Talvella tiet ovat niin jäässä, ettei voi edes juosta karkuun. On vain opittava rauhoittamaan itsensä.
Laura Jurmu oli aikaisemmin ajatellut, ettei hän ikinä uskaltaisi yöpyä saarella. Hän päätti voittaa pelkonsa, kun mahdollisuus muuttaa Seiliin talveksi avautui.
– Täällä on aina ollut asutusta huomattavasti vähemmän kuin kaupungeissa. Ehkä siksi paikan historian tuntee yhä. On tämä erikoinen paikka, mutta minulla on ollut tosi turvallinen ja hyvä olo.
Janita Aro huomauttaa, ettei saarella asuessa kannata kauhuelokuvia katsella. Yksi kammottava tarina häneltäkin saarelta löytyy. Muutama vuosi sitten Seiliin oli saapunut joogaryhmä, joka oli luvannut sammuttaa ulkotulet saunalta lähtiessään. Kello oli jo lähes puolenyön, kun Aro päätti nousta sängystä ja lähteä tarkastamaan asian. Otsalamppu unohtui yöpöydälle.
– Kävelin pimeää tietä peltojen välissä, kun toiselta pellolta alkoi kuulua kirkumista. Noitanaurua, huutamista ja käkätystä. Minulla meni muutama sekunti, että toivuin pelästyksestä. Kun pääsin kotiin, aloin heti googlata. Se oli supikoira!
Anna Klemelä kertoo, että vanhasta talosta kuuluu yhtenään lämmityksestä johtuvia jänniä ääniä. Saaren luontokin ääntelee.
– Jos yöllä kuuluu jokin ääni, olen ajatellut, että se on todennäköisesti eläin, eli jotakin tosi söpöä. Olen alusta asti ajatellut asian niin, että täällä näiden asioiden kanssa pitää vain olla. Ei pelastushelikopteria voi siitä syystä soittaa paikalle, että patteri pitää outoa kilkatusta, voitteko tulla hakemaan minut pois.
Laura Jurmu on oppinut saarella nauttimaan myös pimeydestä. Hänellä on tapana käydä joka ilta ovensuussa katsomassa, näkyykö tähtiä. Pimeys on vastassa heti ovella, mutta se ei tunnu pelottavalta. Hän kertoo pari kertaa kokeneensa saarella kävellessään, että katulamppu sammuu juuri hänen kohdallaan. Kerran hän pesi kylpyhuoneessaan pyykkiä käsin, kun pesukone hänen vieressään käynnistyi niin, että siitä olisi voinut valita nyrkkipyykkiä kätevämmän pesuohjelman. Eräänä yönä hän kuuli talon tavallisista napsahduksista poikkeavaa ääntä. Aamulla sekä ulko-ovi että eteisen väliovi olivat auki.
Ilmiöt voivat toki Jurmun mukaan johtua inhimillisestä erehdyksestä tai vaikka sähkökatkosta.
– Tunnen, että täällä voivat olla läsnä yhtä aikaa monen eri aikakauden energiat ja olennot. Itse uskon, että täällä on monenlaisia henkiä. Ymmärrän, että kaikelle voi olla rationaalinen selitys – tai sitten ei. Minua ei haittaa, jos joku henki haluaa tulla koetuksi, vitsailla tai vaikka säikäyttää.
Tuollaisten puheiden jälkeen onkin mukavaa mennä nukkumaan. Herään heti alkuyöstä hienoiseen pelkoon. Sytytän yöpöydän lampun. Huomaan, että katossa kävelee paksujalkainen hämähäkki. Kuulen, että viereiseen huoneeseen majoittunut valokuvaaja ei ole vielä edes nukahtanut. Tiedän hänen olevan sen verran jalat maassa olevaa ihmistyyppiä, ettei hän pelästyisi, vaikka mökkimme seinät alkaisivat itkeä verta. Se rauhoittaa minuakin. Nukahdan uudelleen, ja loppuyö sujuu rauhallisesti.
Aamulla saaren kauttaaltaan peittävä sumu on aluksi kauniin sinistä, sitten kuulaan valkoista. Eihän tämä hassumpi paikka ole ollenkaan, huomaan ajattelevani. Ainakin, kun tiedän voivani vapaasti lähteä aamun ensimmäisellä yhteysaluksella pois.
