Kirkumista pellolla, outoja ääniä ja itsestään päälle napsahtava pesukone: Miten Seilin saaressa uskaltaa yöpyä?
Spitaalihospitaali, jonne sairaat eristettiin. Kirkko, johon tehtiin erillinen karsina sairaille. Mielisairaala, johon saattoi joutua nykymittapuulla heikoin perustein. Saari, josta ei päässyt pois. Vierailija voi tuntea Seilin saaren synkän historian edelleen. Miten ihmeessä siellä uskaltaa yöpyä, saati elää?
Seilin saari Turun saaristossa on kuuluisa synkästä historiastaan. Maine kauhujen saarena alkoi syntyä 1600- ja 1700-luvulla, jolloin sinne eristettiin alueen spitaaliset eli leprapotilaat. Kun se toiminta loppui, saareen rakennettiin 1800-luvun alussa hourujenhuone eli mielisairaala. Legendan mukaan Seiliin tultiin omien hautalankkujen kera vailla toivoa pääsystä takaisin.
Itse olen vieraillut Seilissä silloin tällöin lapsesta saakka. Siellä on lähes aina ollut sumuista ja synkkää. Päällimmäiseksi on jäänyt ahdistus paikan tunnelmasta sekä pohdinta siitä, olisinko itsekin herkkänä ihmisenä tullut 1800-luvulla heitetyksi mielisairaalaan. Joka käynnillä olen odottanut hartaasti yhteysalusta, joka kuljettaa takaisin mantereelle. Ikimaailmassa en olisi ajatellut yöpyväni siellä.
Tänään on koittanut päivä, jolloin olemme valokuvaajan kanssa saapuneet tekemään juuri sen. Yöpymään kevättalvisessa Seilissä. Pelkoja kohti!
Saari on heti aamusta sankan sumun ympäröimä, ja vaikka en hautalankkuja mukanani tuonutkaan, ei yhteysalus palaa ennen seuraavaa päivää. Jumissa ollaan siis, ainakin vuorokauden ajan.
