Madeira tunnetaan varttuneiden matkailijoiden leppoisana, kukkivana lomasaarena. Todellisuudessa sen rinteillä avautuu vauhdikkaisiin lajeihin kutsuva puuhamaa.
Voi tätä pomppimista! Kapea ja kivinen polku maastopyörän alla vie jyrkästi alas. Tankoa saa käännellä, sillä puita on joka puolella.
Kilometrejä Poisosta Madeiran pääkaupunkiin Funchaliin on taitettavana nelisenkymmentä. Poiso on ohikulkupaikka 1 400 metrin korkeudessa, kätevä lähtöpaikka pyöräretkelle, koska siellä voi juoda lasin rommista ja sitruunasta valmistettua poncha-juomaa, ennen kuin polkaisee matkaan.
Viiletämme alamäkiä alamäkien perään, väliin tulee kovia nousuja. Katselemme pieniä kyliä ja suurta metsää. Madeiran laurisilva- eli laakeripuumetsä on Euroopan vanhinta. Kun jalka hipaisee puun lehteä, lahkeeseen jää märkä läikkä.
Ylhäällä vuoristossa tuoksuu vähän Lapilta. Sumu on paikoin tiheää kuin turkkilaisessa höyrysaunassa, sen läpi näkyy vain pensaiden utuisia hahmoja. Jostain kuuluu lampaan määkäisy. Itsensä voi helposti kuvitella toiseen todellisuuteen, vaikka hobitiksi Sormusten Herra-maailmaan.
Pohjois-Atlantin aalloissa lepäävälle, Portugaliin kuuluvalle Madeiralle tullaan usein toisenlaisten ilojen perässä. Keväisestä kukkaloistostaan kuulua saarta suosii varsinkin varttuneempi väki. Moni nauttii täällä hemmotteluhoidoista ja löhölomasta, mutta me emme. Nyt mennään eikä meinata!
Muhkurainen tie loivenee. Aivan kuin se haluaisi hämätä, sillä äkkiä edessä on hyppyri. Oppaamme, madeiralainen maastopyöräilijä Sergio Abreu ajaa kovaa hyppyriin ja lentää ilmassa monta metriä. Hän kannustaa meitäkin kokeilemaan. Onneksi tällainen varsinaista hurjapäisyyttä välttävä matkaaja voi myös kiertää hyppyrin. Ja rullaus jatkuu.
Edessä on kivinen, monta kilometriä pitkä alamäki. Liika jarruttelu ei nyt auta. Keskittyminen ei saa herpaantua hetkeksikään, muuten tässä törmää johonkin tai kaatuu. Siksi maastopyöräily on niin hauskaa: ei voi ajatella eilistä eikä huomista, on vain annettava mennä.
Monet levadoja eli Madeiran vanhoja vesikanavia seuraavista poluista ovat kapeita, eikä niillä ole suotavaa pyöräillä. On annettava tilaa kävelijöille. Levada da Serra do Faial on kuitenkin leveä, ja pyöräily sillä on helppoa. Tasainen maa tuntuu ihanalta kivirymistelyn jälkeen.
Alla aukeaa laakso, jonka maa on porrastettu viljelyyn – kuin Vietnamin riisiviljelmät pienemmässä mittakaavassa. Talot on ripoteltu jyrkille vuorenrinteille. Näyttää, että ne voisivat pyörähtää alas milloin hyvänsä. Laakson muoto tuo mieleen roomalaisen amfiteatterin.
Autotie alkaa siitä, mihin levada loppuu. Tie laskee jyrkästi kohti Funchalia, ja tuuli vinkuu korvissa. Puikkelehtiminen autojen seassa saa käden hiplaamaan jarrua.
Pelko kaikkoaa, kun edessä näkyy meri. Auringon valossa kimaltelevan Atlantin rantatie on hyvä paikka ajaa.
Madeiralla kaikki on lähellä, siksi se on hyvä kohde ulkoilmaharrastuksille. Jo muutaman päivän reissulla ehtii kokea useita pieniä seikkailuja, ja me haluamme testata monta.
Joki kohisee ja märkäpuku kiristää iholla. Pinnanmuodoiltaan vaihtelevan Madeiran monet joet ovat ryteikköisessä maastossa silmiltä piilossa, ja ainoa keino päästä niiden salaisuuksiin on mennä keskelle luontoa. Tämän joen, Ribeira do Porto Novon, kivistä viertä ei voi kävellä kuin paikoitellen. On mentävä jokea pitkin, kanjonikiipeiltävä.
Kanjonikiipeilemään Madeiralla pääsee kahdeksan eri retkijärjestäjän opastuksella, vaikkapa Lokolokon, jonka reissulla olemme. Retkiä tehdään ympäri vuoden. Alkuvuodesta täällä tuhannen metrin korkeudessa on vilpoisaa, lämpötila on alle kymmenen astetta. Vesi on vuorilla viileää aina.
”Edessänne on neljä laskeutumista ja kolme hyppyä veteen”, selostaa opas Hugo Gomes.
Hän on kanjonikiipeillyt 20 vuotta lajin kaikilla vaikeustasoilla. Retkillä kuljetaan köysien ja koukkujen avulla, uidaan, hypitään ja patikoidaan pitkin joenuomaa. Tämä reitti on yksi helpoimmista: putoukset ovat enimmillään 15 metriä korkeita. Hugon mukaan reitin voi tehdä kuka vain, vaikka 11-vuotias lapsi tai 78-vuotias vanhus. Silti epäilyttää.
Mieltä huojentaa, että oppaat vaikuttavat osaavan asiansa. Ensin päälle on laitettava valjaat. Laskeutumista köyden avulla kuivaharjoitellaan kerran tasaisen kiven päällä. Vasemman käden pitäisi antaa olla rennosti, kun oikea kannattelee kehon painoa kahden sormen varassa. Nyt se onnistuu, mutta entä kun edessä on metrien pudotus?
Sitä ei ole aikaa jäädä miettimään.
”Reitin vaarallisin osuus on kävely, lupaan”, Gomes sanoo.
Vaaraa ei jatku kauan. Tällä reitillä laskeutumiset ja hypyt seuraavat toisiaan muutaman kymmenen metrin välein.
Vesiputous humisee. Hugo Gomesin vaimo Ruby on jo alhaalla ja hoputtaa laskeutumaan. Tiukka ote köydestä ja oikea jalka ensimmäiseen kivenkoloon. Mutta keho ei anna myöten. Milläköhän täältä pääsee pois, jos ei osaa laskeutua? Gomes on kyllä vakuuttanut, ettei mitään ole ikinä sattunut.
Parin haparoivan askeleen jälkeen rytmi löytyy. Silmiin osuu roiskeita: ollaan vesiputouksessa. Tämähän on hauskaa!
Kun ensimmäisen kerran pääsee alas, jännitys häviää. Tuntuu hassulta, että hetki sitten kävelimme mutkaista polkua, jonka varrella päivysti vihainen vuohi. Alhaalla ei näkynyt kuin tiheän metsän peittämä laakso, mutta sen sisältä löytyikin joen varren salainen puutarha. Puut kurkkivat toisiaan veden yli. Niistä roikkuva naava kertoo, että ekosysteemi voi hyvin. Joen vierellä kasvaa oreganoa ja piparminttua, luonnon omaa purkkaa.
Sitten edessä on ensimmäinen hyppy. Nenästä kiinni ja jalat kohti rintaa. Ruby ja Hugo Gomes ovat varoitelleet, että vesi on ”hyvin raikasta”, vain kuusiasteista. Plumps. Onneksi kylmä vesi haihtuu märkäpuvusta nopeasti ulkoilmassa.
Kanjonikiipeilyssä tärkeintä on, että tuntee olonsa turvalliseksi. Jos ei pelkää, se on kuin leikkimistä. Ribeira do Porto Novo on temppurata, joka loppuu liian nopeasti, niin kuin lapsuuden leikit tapasivat.
Pikkukadulla käy kuhina, aivan kuin oltaisiin suuremmassakin kaupungissa. Funchalissa asuu noin puolet saaren 270 000 asukkaasta. Aktiviteettien kannalta Madeiran toiseksi suurin kaupunki Santa Cruz tai aurinkoisin kylä Ponta do Sol ovat yhtä hyviä tukikohtia kuin pääkaupunki. Mutta kaupunkitunnelmaa haluavalle Funchal on ehdoton valinta. Se on soma ja kodikas, mutta keskustasta löytyy hyviä ravintoloita ja kauppoja, vilkkaita katuja ja hiljaisia sivukujia.
Ihmisvilinää voi mennä aistimaan esimerkiksi kaupungin kuuluisimpaan kauppahalliin Mercado dos Lavradoresiin. Pompöösi ja ankaran näköinen rakennus on tehty 1930-luvulla, kun Portugali vielä oli diktatuuri. Samantyyppisiä rakennuksia löytää Lissabonista. Kannattaa mennä viikonloppuna: silloin hallin alakerta on täynnä madeiralaisia.
Taimmaisessa huoneessa myydään espadaa, mustahuotrakalaa. Madeiran maineikkain ja varmasti ällöttävimmän näköinen kala maksaa 5,99 euroa kilo. Sitä voi maistaa vaikka jossakin Funchalin vanhimman kadun Rua de Santa Marian monista kalaravintoloista. Niistä espadaa saa esimerkiksi perinteiseen tapaan banaanin kanssa tarjoiltuna.
Aitoa pikkukaupungin tunnelmaa löytää kauppahallin viereisen kadun Rua do Hospital Velhon numerosta 13. Siellä on pienen pieni, nuhjuinen kauppa, jossa vanhat papat tekevät ostoksiaan. Koiranruoka- ja riisisäkit istuvat sovussa vierekkäin. Takahuoneessa on baari, kuten ennen oli tapana.
Kuumina päivinä Funchal voi käydä tukalaksi. Silloin voi istahtaa köysihissiin ja mennä Monten vuoristokaupungin viileyteen. Montessa on kaunis kasvitieteellinen puutarha, mutta jo 20 minuutin matka köysiradalla käy nähtävyydestä.
Huulilla kirvelee valtameren suola, ja Funchalin satama loittonee näkyvistä nopeasti. Madeiran vesissä ui muun muassa delfiineitä ja pallopäävalaita. Paras keino nähdä niitä on hypätä matalan kumiveneen kyytiin.
Pieni vene kieppuu Atlantissa. Jokainen terävä aallonharja näyttää delfiinin evältä. Saaren vuorilla on sumua, mutta keskellä merta paistaa aurinko. Se hämää silmää.
Yhtäkkiä venettä ohjaava Pedro huutaa: Tuolla! Ja totta tosiaan, vedestä hyppää tasatahtia kaksi pallopäävalasta. Ne kuuluvat delfiinien sukuun, mutta niiden pää on pyöreämpi ja evä kaartuu enemmän taakse kuin delfiineillä.
Pian pallopäävalaita on veneen ympärillä yli kymmenen. Ne ovat seurallisia otuksia. Pedro kertoo, että parvessa voi uida satakin yksilöä. Sitten yksi valas hyppää kohtisuoraan ilmaan. Se katoaa veteen yhtä nopeasti kuin on tullutkin.
Veneemme kääntyy ennen pitkää kohti Funchalin satamaa, mutta kuva hypystä on painunut muistiin. Tällaista ei välttämättä todista kuin kerran elämässään.
Korvissa paukkuu, ja pilvet jäävät jonnekin alapuolelle. Serra de Águan, veden vuoriston, ylle kaartuu sateenkaari. Täältä yli tuhannen metrin korkeudesta alkaa Levada das Rabaças, jolta avautuu huikeat näkymät Ponta do Soliin.
Maisema on ristiriitainen: takana olevien vuorten sumu tuo mieleen Skotlannin nummet, mutta lounaisen Atlantin vesi kimaltaa kuin Karibialla. Pilvet sekoittuvat mereen, eikä horisonttia näy. Tuntuu kuin olisi omassa kuplassaan.
Levadat ovat Madeiralla yhä käytössä olevan kastelujärjestelmän kanavia, joista vanhimmat on rakennettu jo 1400-luvulla. Puusta, maasta tai betonista tehtyjen kanavien vieressä on polkuja, joita kävelemällä näkee saaren koskemattoman luonnon. Levadojen vaikeustasot vaihtelevat. Yleissääntönä voi sanoa, että korkeanpaikan kammosta kärsivälle mikä tahansa levada saattaa olla liikaa. Reitin kunto on syytä tarkistaa etukäteen, ettei tule ongelmia. Hyväkuntoisilla, joskin kapeilla levadoilla on mukava patikoida. Parasta ollakin, sillä monet reitit ovat yli 20 kilometriä pitkiä.
Pimeät, satojen metrien pituiset tunnelit ovat tuttu näky levadojen varrella, joten taskulamppu kannattaa ottaa mukaan. Jos sää on huono, viranomaiset sulkevat reittejä.
Monille yksi levada ei riitä: aurinkoisen etelän ja villimmän pohjoisen näkymät ovat kuin yö ja päivä. Siksi mekin ajamme patikoimaan myös pohjoiseen, São Vicenten kylään. Maiseman muutoksen huomaa – täällä on karumpaa ja kosteampaa. Vesiputouksia on niin monta, ettei niillä ole nimiä.
Lähellä kylää on Rabaçasia vaativampi Levada da Fajã da Ama. Aluksi sen varrella näkyy vain eukalyptuspuita, sitten alkaa laurisilva-laakerimetsä. Kivinen levada on paikoin vain parikymmentä senttiä leveä. On katsottava, mihin astuu. Pensaiden valtaama rinne viettää jyrkästi alas.
Alhaalla São Vicentessä paistaa aurinko. Valkeat talot loistavat, pieni kellotorni kököttää yksin kukkulan päällä. Mistään ei arvaisi, että huomiseksi on luvattu myrskyä. Tätä on elämä saarella, nautiskelua ja seikkailua päivä kerrallaan.
