Image

Kun Seela Sellan puoliso kuoli, hän oppi, että keho toimii aina ennen mieltä – Nyt hän tekee uransa ensimmäisen tanssiroolin

Kun Seela Sellan puoliso kuoli, hän oppi, että keho toimii aina ennen mieltä – Nyt hän tekee uransa ensimmäisen tanssiroolin
Näyttelijä Seela Sella on mukana nykytanssiteoksessa, jossa esillä on eri-ikäisiä ja erilaisia, aivan tavallisia kehoja. Vanhan ihmisen ihon ja kehon mukanaoloa Sella pitää tärkeänä, sillä se on osa luonnon ketjua.
Julkaistu: 28.10.2022

Pieni, samalla hauraan ja voimallisen oloinen vanha keho nojaa vasten sitä kannattelevaa, nuorempaa ja fyysisesti vahvempaa kehoa. Kehot soljuvat tilassa toisiinsa kietoutuneina, yhdessä osana isompaa kokonaisuutta.

Helsingin Kaapelitehtaalla ovat käynnissä suomalaisen nykytanssikentän keskeisimpiin koreografeihin kuuluvan Sanna Kekäläisen uutuusteoksen Epidermis – Maan hauras iho harjoitukset.

Tanssija Eero Vesterinen kannattelee sylissään näyttelijä Seela Sellaa, joka tekee teoksessa 60-vuotisen uransa ensimmäisen tanssiroolin.

Epidermis rinnastaa nimensä mukaisesti elollisen luonnon ja elävien olentojen ihon ja tutkii niitä toistensa metaforina. Keskiössä ovat maapallon tulevaisuus, keho, iho ja elämän kiertokulku.

Kekäläisen on koreografina tunnettu siitä, että hän käsittelee teoksissaan teemoja erilaisten kehojen kautta. Epidermiksenkin esiintyjien ikähaitari yltää 23-vuotiaasta 85-vuotiaaseen Sellaan.

“Hän tuo mukaan kerrokset”, Sanna Kekäläinen sanoo.

”Vanhuus tuo kehoon rajoituksia, sulkee joitakin ovia, mutta avaa toisia. Teoksessa ei osoiteta, että tuossa on nuori tai vanha keho. Kerrokset ovat mukana ihmisessä.”

Pian Seela Sella saa puhua näistä kerroksista.

Mieli ja ruumis: yhdessä vai erikseen?

Filosofi Maurice Merleau-Pontyn ajatusten mukaan kannamme kehossamme mukanamme koko elettyä elämäämme.

Kehomme ei ole vain objekti, vaan aktiivinen toimija, joka elää yhdessä ympäröivän maailman ja havaintojemme kanssa. Hahmotamme maailmaa ruumiimme kautta, vuorovaikutuksessa ympäristömme kanssa.

Kuitenkin ajatteluamme on pitkään hallinnut Descartesin kartesiolainen dualismi, jossa mieli ja ruumis on erotettu toisistaan. Ajattelen, siis olen.

Keho on ollut Seela Sellan työväline 60 vuoden ajan, eikä kehoa ja mieltä voi hänen mukaansa erottaa toisistaan.

“Muisti on kehossa. Näyttelijänä en ajattele kroppaa. Se tulee mukana, itsestään.”

Uransa aikana Sella on ehtinyt kuolla moneen otteeseen, astunut juutalaisnaisena Hitlerin rooliin, ollut mukana Jouko Turkan Kiimaiset poliisit -tv-sarjassa, näytellyt lastenohjelma Yökyöpeleissä mahtimummeli Päätäi Väätäistä.

Hän on vetänyt monologeja ja laulu- ja lausuntailtoja ja tehnyt lukemattoman määrän erilaisia rooleja niin teatterien lavoilla, elokuvissa kuin tv-sarjoissakin.

Keho ja mieli on siis saanut taipua moneen ja siksikin Sella on koko elämänsä tarkkaillut kehoaan, sen reaktioita ja yhteyttä mieleen. Esimerkiksi sitä, miten kehon lihakset keräävät tunnetilat itseensä.

Aina kun jotain uutta tulee eteen, aivot alkavat välittömästi analysoida kehon toimintaa ja tallentaa sitä muistiin varmuuden vuoksi. Kuin kasetti, joka napsahtaa päälle välittömästi, Sella kuvailee.

Näin kävi myös 30 vuotta sitten, kun Sella vastasi puheluun, jossa kerrottiin hänen miehensä Elis Sellan kuolleen.

Keho reagoi sokkiin välittömästi – ja samassa myös näyttelijä Sellan analyysi tilanteesta lähti automaattisesti päälle. Sella huomasi, kuinka voimat pakenivat jaloista ja jalat muuttuivat sementiksi. Hän ihmetteli, miksi ei itkenyt ja mietti, miksi näytelmissä aina itketään heti.

Valtavan suru-uutisen keskellä näyttelijä seurasi kehonsa reaktioita ja mietti: tämä täytyy muistaa, tuo käyttää hyväksi joskus.

“Kroppa reagoi heti. Suru ja shokkitila tuntuivat enemmän kehossa kuin aivoissa. Aivot kelasivat vielä sitä, mitä tapahtui”, Sella sanoo.

Tunteet ja kokemukset painuivat syvälle kehon muistiin, josta ne palautuvat muistoina takaisin eläviksi. Näyttelijä käyttää työvälineenään paitsi kehoaan myös koko elettyä elämäänsä.

“Kun kaivat itsestäsi tunteita esiin, se on fyysisesti hirveän rankkaa. Varsinkin rankkojen roolien harjoitusvaiheessa. Tiedetään, että tanssijan työ on fyysisesti rankkaa, mutta sitä ihmiset ei varmaan ajattele, että näyttelijänkin työ on.”

Keho on tässä nyt

Pidempi haastattelu on sovittu lokakuiseksi lauantai-illaksi Seela Sellan kotiin Helsingin Munkkiniemeen. Ennen sitä hän on ehtinyt tehdä täyden päivän Riihimäen teatterissa. Lähtö kotoa aamulla, paluu takaisin vasta illalla vähän ennen toimittajaa.

Pitkästä päivästä ja viikosta huolimatta Sellan puhe pulppuaa tajunnanvirtana lähes neljän tunnin ajan, ja voisi varmaan jatkua pidempäänkin jollei yö tulisi vastaan.

Keskustelu kaartelee Sellan kokemuksista ja kehosta avaruuteen ja maailmankaikkeuteen ja palautuu sieltä takaisin taiteen ja sen ymmärtämisen problematiikkaan. Pitkän polveilevan pohdinnan päätteeksi hän saattaa olla hetken hiljaa ja todeta:

“Maailma on täynnä viisaiden ihmisten ajatuksia. Ja nekin ovat ihan yhtä sekaisin ajatustensa kanssa kuin minä.”

Mistä kaikki Sellan energia tulee, ovat nuoremmat ihmetelleet jo vuosien ajan. Miten hän jaksaa ja pystyy?

“No mutta enhän mä elämättä voi jäädä!” Sella sanoo ja ihmettelee, mistä hän edes voisi jäädä eläkkeelle.

“Enhän minä voi sanoa aivoille, että älä nyt ota mitään virikkeitä vastaan tai innostu mistään. En vielä.”

Viime keväänä Seela Sellan selkä leikattiin. Mieli veti esiintymään ja harjoituksiin, mutta koreografi Sanna Kekäläinen joutui toimimaan järjen äänenä ja kehottamaan näyttelijää lepäämään.

Sella kertoo tulleensa 85-vuotiaaksi salaa ja ilman pelkoja vanhenemista, saati kuolemasta, “koska ne tulevat sieltä kuitenkin, halusit tai et”.

“En oikeastaan tajua, että olen 85-vuotias. En mieti sitä koko ajan, enkä ole koskaan pelännyt. Huomaan, että olen 85-vuotias, enkä ole tehnyt mitään sen eteen. En ole ajatellut, että kehittyisin, kasvaisin, muuttuisin tai tietoisesti tekisin jotain, jotta olen 85.”

Kun Sella puhuu kehostaan ja sen elämänkaaresta, suhde kehoon on realistinen ja tähän hetkeen sidottu: keho on sitä, mitä se on.

Toki se on muuttunut. Kehon ränsistyminen kuuluu elämään ja vanhenemiseen. Lapsenlapsen nopeassa kävelytahdissa ei meinaa enää pysyä mukana. Kremppoja on tullut ja lääkkeitä riittää.

“Se on tylsää. Mutta jos pysyy niinkin hyvin kunnossa, että mieli ei ränsisty ja pystyy vielä ärsyyntymään, itkemään, nauramaan, innostumaan ja huutamaan, niin silloin on ihan kivaa.”

Nuoruus pysyy mukana

Pitkän elämän varrella keho joutuu kestämään ja kokemaan monenlaista. Se on muovannut Seela Sellan suhteen kehoonsa kunnioittavaksi.

“Keho ei kerro sinulle, että se ei pysty. Se kertoo sinulle, mihin se pystyy. Sinä olet yhtä sen kanssa.”

Vaikka keho väistämättä muuttuu, sisäinen minä on pysynyt samana, koska se kantaa itsessään kaikki eletyt ikävuodet.

“Se on jännää! Milloin olen nuori, milloin pentu, milloin rakastunut nainen. Nainen sisällä pysyy samana, ja siinä on kaikki iät: lapsuus, nuoruus, keski-ikä, vanheneminen.”

“Ne kaikki ovat minussa ja minun ihossani. Se on hirveä rikkaus. Kaikki, mitä olen kokenut, on minun lihaksissani, tunteissani, mielessäni.”

Nuoruus ei ole kadonnut iän myötä minnekään – niin kuin ei mikään toinenkaan elämänvaihe.

“Nuoruus on minussa mukana. Pääsen salamannopeasti takaisin muistoihin ja tunnelmaan. Itsestään voi kaivaa esiin tunteet ja elää koko elämänkirjoa koko ajan”, Sella sanoo.

Nuoruus on sukupolvi toisensa jälkeen tietynlaista varmuuden, tietämisen ja oikeassa olemisen olotilaa. Mutta se kuuluu ikään, Sella sanoo. Eikä siihen kannata mennä jakelemaan neuvojaan tai kertomaan, miten asiat tehtiin omassa nuoruudessa. Mieluummin on utelias ja hyppää itse mukaan.

“Minusta on ihana katsella nuorten innostusta ja töitä ja sitä, että “tämä on ehdottomasti näin” tai “en koskaan voisi tehdä noin”. Jos et koskaan 20-40-vuoden ikäisenä sano, että kun minä tulen vanhaksi, olen tuollainen tai tällainen, niin se on vähän epäilyttävää”, Sella sanoo.

“Nuorille ei saa sanoa, että olet väärässä. Heidän varmuuttaan täytyy tukea. Sille he rakentavat itsensä. Elämä kyllä tuo sitten ihan tarpeeksi kiemuroita mukaan.”

Sellan omassa nuoruudessa 1950-luvun Suomessa näyttelijyyteen suhtauduttiin hyvin eri tavalla kuin nykyisin. Kaikkien silmissä se ei ollut kunniallinen ammatti. Mutta harrastelijateatterissa näytellyt äiti ja Valkeakosken työväennäyttämöllä vaikuttanut mummu ymmärsivät Seelan palon teatteriin ja tukivat häntä.

Lapsuudessa ja nuoruudessa Sellan esikuvia olivatkin hänen oma mummunsa ja äitinsä, joka hänkin eli pitkän elämän, kouluttautui tehdastöistä pakkoeläköitymisen jälkeen vielä liikunnanohjaajaksi ja työskenteli 90-vuotiaaksi asti.

Tasapainoisen vanhuuden taustalla on Sellan mukaan juuri hyvä lapsuus, jossa ympäristö on ollut tukena.

Ben Furman on sanonut, että koskaan ei ole liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus, mutta kyllä se on vaikeaa 70-vuotiaana alkaa rakentamaan itsestään positiivista ihmistä.”

Kuoleman kohtaaminen on poistanut pelkoja

Sellalla on väistämättä elinvuosia enemmän takana kuin edessä. Kuoleman kohtaaminen on osaltaan poistanut siihen liittyviä pelkoja. Sella on toiminut jo neljänkymmenen vuoden ajan juutalaisen seurakunnan vapaaehtoisjärjestössä, jossa vapaaehtoisten tehtävänä on valmistella kuolleet hautajaisiin: he pesevät ja pukevat ruumiit ja laittavat arkkuun.

“Kun kosketan kuolleen ihoa, se ei ole elävä. Se on kuin puuta. Kova ja kylmä. Ihminen ei ole enää se ihminen. Se on vienyt minulta pelon kohdata kuolemaa.”

Vähän aikaa sitten Sella katsoi Espoon modernin taiteen museon pimeässä huoneessa ruskeaa paperipussia. Pussi oli yhdistetty mekaaniseen hengityskoneeseen letkuilla ja rutistui ja pullistui hengityskoneen tahdissa.

Pussissa ja letkuissa kulki Sellan oma hengitys.

Kyseessä on meksikolaisen Rafael Lozano-Hemmerin teos Viimeinen henkäys, Last Breath. Teosta varten taiteilija on pyytänyt eri maissa asuvia vanhempia taiteilijoita puhaltamaan pussiin heidän henkäyksensä.

Vaikka kuolema itsessään ei pelota Sellaa, hetki taideteoksen äärellä oli kuitenkin pelottavan tuntuinen.

“Ajattelin, että onko tuo nyt minun viimeinen henkäykseni. Loppuuko elämäni, kun tuo kone pysähtyy?”, Sella sanoo ja naurahtaa sitten:

“Näyttelyn avajaisissa sanoin ihmisille, että mähän elän vielä, älkää nyt vielä mua tappako.”

Liike jatkuu

Palataan vielä Kaapelitehtaalle Epidermiksen harjoituksiin. Kaksi viikkoa ennen tanssiteoksen ensi-iltaa Sella ymmärsi sen eron, joka tanssin ja näyttelemisen välillä on suhteessa siihen, miten keho toimii.

Hän astui sisään harjoitussaliin ja huudahti koreografi Sanna Kekäläiselle. Ääni oli yhtä aikaa täynnä oivallusta ja tuskastumista:

“Nyt mä Sanna sen tajusin. Se liike itsessään sanoo sen, se on itsessään taidetta. Mutta miksi se on niin vaikeaa!”

Toisin sanoen: liike riittää. Sen ymmärtäminen, että liike riittää eikä sitä ei tarvitse näytellä, on ollut Sellalle tanssiteoksen harjoittelussa vaikeaa, sillä kokeneen näyttelijän keho on jatkuvasti virittyneenä, valmis näyttelemään. Siihen on tallennettu valtavasti tunnetiloja ja reaktioita. Se on koulutettu toimimaan tilanteessa kuin tilanteessa, sattui lavalla mitä tahansa.

Sen harjaantuneisuuden huomaa Sellasta haastattelun aikanakin.

Kun hän näyttää jotain kehollaan, se sähköistyy heti. Lihakset käyvät välittömästi töihin, lihasmuisti aktivoituu ja silmänräpäyksessä Sella saa kehonsa siirtymään tunnetilasta toiseen.

Viimeiset kuukaudet Sellan on pitänyt oppia tätä uutta tapaa tehdä. On pitänyt oppia luottamaan siihen, että liike on itsessään se juttu.

“Juuri siinä se viehätys on! Voin vieläkin oppia uutta”, Sella sanoo.

Tanssiteoksen kautta Sella on oivaltanut itsestään ja kehostaan paljon uusia asioita. Mutta ne ovat pieniä oivalluksia, joita Sella ei halua eritellä, eikä hänellä välttämättä ole niille sanojakaan.

Sanna Kekäläisen mukaan Sella on osannut jo alusta asti kantaa kehoaan ja antautua tilanteen vietäväksi, vaikka kukaan ei ole kertonut hänelle, miten asioita pitää tehdä. Välillä näyttelijyys on yrittänyt puskea itseään esiin, mutta Kekäläinen on saanut ohjattua Sellan takaisin liikkeen äärelle.

Sella sanoo, että hän olisi itse asiassa halunnut tanssia enemmän jo nuorempana. Tarjolla oli kuitenkin vain baletin ahdas raami, johon pienikokoinen ja lyhytjalkainen Sella ei sopinut – tai ainakin niin hän itse ajatteli.

Ahdas kehonkuva oli torpata myös Sellan pääsyn Teatterikorkeakouluun vuonna 1957. Hän sai vasta myöhemmin tietää, että sisäänpääsy oli jäädä kiinni hänen isosta nenästään. Sella päätti lopulta leikkauttaa nenänsä, jotta roolit eivät menisi sen takia sivu suun.

Kuudessa vuosikymmenessä näyttelijän ja esiintyvän taiteilijan työ on onneksi muuttunut ja kehonkuva vapautunut.

Nyt, lähes 86-vuotiaana Sella on mukana nykytanssiteoksessa, jossa esillä on eri-ikäisiä ja erilaisia, aivan tavallisia kehoja. Vanhan ihmisen ihon ja kehon mukanaoloa Sella pitää tärkeänä, sillä se on osa luonnon ketjua. Ja jos tanssiteoksissa on esillä vain kaksi-, kolme- ja nelikymppisiä, on sekin omiaan erkaannuttamaan ihmistä reaalimaailmasta.

“Ihmisen suhde muihin ihmisiin, luontoon, ihoon ja äärimmäisyyteen ei ole kiinni iästä. Vanhuus on yksi elämänvaihe, jonka täytyy olla mukana muistuttamassa siitä, että me vanhenemme ja muutumme, halusit sitä tai et”, Sella sanoo.

“Siitä huolimatta olet osa kokonaisuutta.”

Kirjaudu ja lue
Haluatko lukea koko jutun?
Voit jatkaa lukemista kirjautumalla palveluun. Lukeminen on maksutonta.
Kommentoi »