Se saattaa olla ihminen – Ryhmäteatterin uutuus tarjoaa pieniä humaaneja hetkiä

Ensin tulee pieni hämmennys. Ennen Se saattaa olla ihminen -näytelmän alkua Ryhmäteatterissa näyttelijät vaihtavat vaatteensa lavan edessä ja alkavat äänittää elämän ääniä näytelmän taustalle. Yleensä piilossa oleva prosessi tuodaan näytille, samoin se, että näyttelijät soittavat näytelmän aikana itse instrumentteja. Siirtymävaiheen näyttäminen tekee näytelmästä heti jotenkin inhimillisemmän ja tavallaan konkretisoi tavallisen ihmisen muuttumisen Esiintyjäksi.

Nuori nainen, Sonja, on kuollut. Hautajaisissa tapahtui pieni skandaali, kun tapahtumaa kuvanneelle ystävälle Ellille (Laura Rämä) sattuu tapaturma. Fyysisistä vammoista alkaa henkisen puolen selvittely, kun yhteen kietoutuu syyllisyys monesta asiasta, kuten ystävän pahoinvoinnista ja omasta menneisyydestä. Varakkaan perheen lapsi Sonja pelasti Ellin lapsena huonoista oloista ja mahdollisti tämän luokkanousun.

Prosessoinnissa on oleellisessa osassa kirja, jota Ellin kirjoittaa. Siinä hurmaavan haavoittuva psykiatri, Lapinlahden sairaalan runoja lausuva johtaja Mauri Nastola (erinomainen Robin Svartström) yrittää auttaa merestä löytynyttä Mariaa (Annimaria Fabritius), joka on menettänyt muistinsa. Samalla Nastola suree sairaalan sulkemista ja oman elämänsä solmuja.

Ellin ja hänen luomiensa hahmojen keskinäinen dynamiikka on herkullista seurattavaa, samoin kirjailijan tapa prosessoida tunteitaan kirjoittamalla.

Näytelmä näyttää hyvin nykyihmisen tietyn oman navan ympärillä pyörimisen. Hyvät ja empaattiset ihmiset pohtivat ja pyörittelevät omaa vointiaan ja omia ajatuksiaan, eivätkä välttämättä huomaa lähipiirinsä pahoinvointia. Sinänsä ajatuksia suodaan myös maailman pahuudelle, mutta siihen ei yleensä liity kovin aktiivista toimintaa, ei Ellilläkään. Häneltä ei juurikaan liikene ajatuksia ystävälleen Samille (Anssi Niemi), joka oli Sonjan veli. Näytelmän edetessä katsoja saa pieniä viitteitä Samin alamäestä. Myös Sonjan äidin (Minna Suuronen) surun Elli tuntuu ohittavan keskittyessään perheen vääryydellä hankittuun varakkuuteen.

Näytelmässä sivutaan monia ajankohtaisia teemoja. Rantaan ajautuva nainen vertautuu mereen hukkuviin siirtolaisiin, Sonjan perheen rikkauksien alkulähde liittyy natseihin, mistä päästään fasismin uuteen nousuun. Monet näistä isoista aiheista jäävät kuitenkin pieniksi sivujuonteiksi, joihin ei palata, ja joiden rooli näytelmässä jää pohdituttamaan. Ehkä niillä on haluttu kontekstoida Ellin henkistä pahoinvointia ja syyllisyyttä? Marian muistinmenetys näyttäytyy jossain määrin jopa helpotuksena. Muistamisen taakasta vapautuminen on nykyihmiselle erityisen vaikeaa, kun digiaikana monesta asiasta jää sähköinen muistijälki, kuten kuva tai somepäivitys, ja kaikki tieto on kirjaimellisesti käsien ulottuvilla. Moni ihminen on jatkuvasti hypertietoinen myös maailman ikävistä tapahtumista, jotka lisäävät syyllisyyttä entisestään.

Parhaimmillaan Se saattaa olla ihminen on pienissä humaaneissa hetkissä. Surun myötä toisiinsa tukeutuvissa ystävissä, potilaansa parasta ajattelevassa mutta kahden huonon vaihtoehdon välillä kipuilevassa psykiatrissa, syrjäytyneen äidin ja tyttären tapaamisessa pitkän tauon jälkeen. Tämä äidin (Minna Suuronen) ja Ellin kohtaaminen oli toteutukseltaan erityisen hieno ja mieleenpainuva.

Lavastukselle (K Rasila) erityispisteet heti tunnistettavasta sairaala-arkkitehtuurista. Työhuoneena toimiva ruuhi vahvisti ajatusta, että tapahtumapaikkana on ihmisen mieli moninaisine mielleyhtymineen ja mahdollisuuksineen.

Näytelmä on Marjo Niemen kirjoittama ja sillä on yhteys Niemen kirjaan Ihmissyöjän ystävyys (Teos 2012). Ohjaaja Anna Jaanisoo pitää hyvin käsissään mielessä ja todellisuudessa välillä sekaisinkin tapahtuvat käänteet.