Sain hetki sitten seuraavan kirjani käsikirjoituksen valmiiksi. Kun olin viidesti varmistanut, että liitetiedosto on mukana kustantamoon lähtevässä sähköpostiviestissä, ja painanut lähetä-painiketta, hartioiltani tippui muutaman kilon paino. Huoli pysyi poissa noin puolitoista tuntia. Onneksi ei kuitenkaan pidempään. Se olisi tiennyt inspiraation kuolemaa.

Inspiraatio on tunne. Se on innostusta, halua ja kiihtymystä tehdä jotain. Latinan kielen sana inspiratio tarkoittaa sisään hengittämistä. Täytyy ensin hengittää sisään, jotta voi hengittää jotain ulos. Mitä minä pistän sisääni, jotta sieltä tulee joskus ulos valmis käsikirjoitus?

Olen kirjoittanut viimeisen viidentoista vuoden aikana parikymmentä kirjaa, viitisentuhatta lehtijuttua, tiedotetta ja blogitekstiä sekä 52 788 työsähköpostia. Haluan nyt jakaa viisi asiaa, joita olen itse kirjoittamisesta oppinut.

Kirjoittamiseen tai oikeastaan mihin tahansa työhön ryhtyessä ei pidä hakeutua liian mukaviin olosuhteisiin päästäkseen alkuun – saati loppuun.

Siksi aloitan kieltäytymisistä.

Hylkään alkoholin. Jos kirjoitan, en ota. Rakastan etenkin pohjoisespanjalaisia ja keskieurooppalaisia kuivia ja paahteisia kuohuviinejä, mutta jo yksi siemaus haihduttaa keskittymiskyvyn pohjoistuuleen.

Hylkään lapseni. Kirjoitan arkisin yhdeksän ja neljän välillä, jolloin lapset ovat koulussa ja harrastuksissaan.

Hylkään puolisoni. Kirjoituspäivän alkuun ei kuulu pitkät pussailut, maratonkeskustelut tai kanelilta tuoksuvat suitsukkeet. Liian mukavat aktiviteetit inspiroivat rentoutumaan, eivät suorittamaan.

Kirjoitan itselleni joka päivä työmääräyksen. Esimerkiksi: 5 liuskaa tekstiä ykkösen rivivälillä, Times New Romanilla, fonttikoolla 12. Romanttisten tekojen sijaan teen tehtävälistoja.

Ah, tätä taiteellista vapautta!

Lopuksi viides eli tärkein inspiraationlähteeni: kolme tuntia keskeytyksetöntä kirjoitusaikaa. Somekanavat ja meiliboksit kiinni, puhelin äänettömälle, vastamelukuulokkeet päähän ja 1990-luvun alun länsirannikkorapsoittolista täysille. Jos ei ala tekstiä syntymään, vika on ideassa. Silloin kirjoitan seuraavan päivän työmääräykseeni: keksi parempi idea ja vähän äkkiä tai palauta kaikki ennakot ja etsi itsellesi uusi työ!

Lopuksi valutan näiden viiden riehakkaan vinkin päälle paksun huolikerroksen. Mitä jos musiikki ei ole tarpeeksi kovalla? Mikä muu työ voisi sopia minulle? Onko tililläni rahaa ennakon palauttamiseen? Mitä jos kolmen tunnin sijasta saankin vain kaksi tuntia aikaa kirjoittaa? Entä jos Times New Roman -fontti katoaa vetovalikosta?

Huolet eivät poistu, vaikka työ tulisi valmiiksi.

Entä en ehdi lainkaan juoda sitä viiniä? Onkohan se edes viileää? Huhuu…? Onko täällä kukaan kotona…? Unohtikohan perheeni minut?

Onko siis syytä huolestua? Kyllä, aina! Jos kärsii luovuushäiriöstä, huolestuminen hoitaa sen. Se laittaa asioihin vauhtia.

Sitä paitsi huolestuminen on kiertotaloutta parhaimmillaan. Samasta asiasta voi huolestua monta kertaa peräkkäin. Luovuus voi tyrehtyä, mutta huolet onneksi eivät.