Todennäköisin ajankohta kuluttaa rahaa turhuuteen on se lämpimässä kesäillassa väreilevä hetki, jolloin on aika poistua lasten kanssa huvipuistosta. Karusellit ja vuoristoradat ovat jo sulkeutuneet, mutta vielä ehtisi vetää narua, pyörittää onnenpyörää ja heittää keilapallon kokoisia pyöreitä esineitä golfpallon kokoiseen verkkoon pelissä, jossa voi voittaa yli metrin mittaisen neonvärisen pehmonallen.
Islannissa ei ole lainkaan monen laitteen ulkoilmahuvipuistoja, joissa myytäisiin sekä hattaraa, popcornia, jäätelöä että metrilakuja. Niinpä perheemme Suomen-kesälomilla kaikenkokoiset huvipuistot ovat lapsillemme hyvin eksoottisia lomakohteita.
Vietimme tänä vuonna kesäkuisen päivän eteläsuomalaisessa huvipuistossa. Kymmenen minuuttia ennen sulkemista kaikki paikat, joista voi ainakin teoriassa voittaa jotakin, olivat vielä auki. Ja minähän kaivoin lompakostani kympin, toisen, kolmannen...
Koripallot lensivät ohi, onnenpyöräkään ei pysähtynyt oikeaan kohtaan. Viimeisenä oljenkortena oli narunveto. Kuusi euroa ja narun toisessa päässä nytkähti…. noin neljä senttiä pitkä vihreä muoviauto.
Tokaluokkalaisen lapseni kasvot alkoivat vääntyä itkun puolelle. Hän pinnisteli, pyyhkäisi kyyneleen silmäkulmistaan ja murisi kulmakarvat rypyssä: Olen seitsemänvuotias, ja minä saan pikkulasten auton. Tämä ei ole reilua.
Yhdyn mielipiteeseen. Ei ollut reilua. Olin juuri käyttänyt 50 euroa muovileluun, joka mahtuu nyrkkini sisään.
Miksi ihmeessä tuhlasin moisen summan? Koska olin heikko ja pelkojeni vietävissä. Halusin välttää sen lähestyvän hetken, jolloin taika raukeaa ja ranneke ei enää kelpaa.
Halusin olla onnellinen! Halusin, että meidän kaikkien päivä päättyisi onnellisesti. Se oli muuten aivan järjettömän paljon pyydetty.
Onko elämän suurin tavoite edes olla mahdollisimman paljon ja mahdollisimman usein onnellinen? Epäilen. Ei olemassaolon tarkoitus voi olla yksi tunnetila kuten onnellisuus, ilo, suru, viha tai innostuneisuus. Olemassaolon tarkoitus on vain olla ja siinä ollessa antaa itsensä tuntea kaikenlaista, mitä tielle osuu.
Tokaluokkalainen tajusi olemassaolon kauneuden tällä kertaa paremmin kuin minä. Kun huvipuiston portit olivat jääneet taakse ja lähestyimme keskustaa, hän käänteli pientä vihreää pettymystä käsissään ja katseli sitä tarkasti. Sitten hän pysähtyi ja sanoi, ettei missään nimessä aio antaa autoa ensimmäiselle vastaantulevalle pikkulapselle, vaikka oli vielä hetki sitten uhannut niin. Hän sanoi, että itse asiassa tämä on maailman tärkein auto.
Autolla ajaa mielikuvitushenkilö, jonka nimen olen luvannut pitää salassa muilta. Tämä nimetön tyyppi kurvailee pienellä vihreällä autollaan pitkin kaikkien maailman kaupunkien katuja ja kerää talteen aarteita. Auton torvi soi joka kerta, kun aarre löytyy. Meidän ihmisten korvaan torven ääni kuuluu kuulemma liikennevalojen merkkiäänenä.
Lapsi näytti mallia ja työnsi autoa pyörätien reunassa. Pysähdyimme punaisiin valoihin odottamaan ja annoimme aarteiden kilahdella arkkuun. Laskin, että kyllä vähintään sen viisikymppisen verran tuli.
