Imagen pääkirjoitus: Vanhempi tiskikone

Läsnäolo on joskus tärkeää. Tuottajamme Laura Myllymäki haastatteli vuodenvaihteen Imagen kansijuttuun opetusministeri Li Anderssonia, joka odottaa lasta. Erilaisten vauvatarvikkeiden hankinta oli haastatteluiden hetkellä vasta alkamassa, ja tähän liittyen Andersson ja Myllymäki puhuvat siitä, miten paineistettua ja identiteettipoliittista vanhemmuus ja siihen liittyvät valinnat pahimmillaan ovat. On väärinä ja oikeina pidettyjä vaate- ja ruokamerkkejä sekä tapoja tarjoilla niitä lapselle. Samassa yhteydessä opetusministeri puhui läsnäolosta. Siitä, miten osaisi olla lapselle läsnä kylliksi ja oikein. Kysymys on tärkeä, sitähän pieni lapsi tarvitsee, eikä läsnäolon määrälle varmastikaan ole ylärajaa. Tästä nousevat säännöllisesti myös päivähoitoa koskevat kriittiset puheenvuorot. Henkilökunnalla ei ole kylliksi aikaa olla läsnäoloa tarvitsevien lasten kanssa, niissä sanotaan.

Vanhemmuus on niin täynnä paineita, odotuksia ja vaatimuksia, että ajatusta sataprosenttisesta läsnäolosta tuskin kannattaa ottaa taakakseen. Lastenkirjailija Mauri Kunnas sanoi tammikuussa Kuukausiliitteessä, että hän oli lastensa lapsuusaikana tylsyyteen asti paikalla, kun teki töitä kotoa. Repliikki jäi mieleen sillä tavalla kuin sellaiset asiat jäävät, joista on samaa mieltä. Ehkä vanhemman rooli on kuin tiskikoneen, jonka senkään ei tarvitse jatkuvasti käydä. Pelkkä sen olemassaolo naapurihuoneessa on huojentavaa.

Menestys on hyvinvoinnin sivutuote. Tähän tapaan puhutaan usein hyvähenkisistä yrityksistä, jotka ovat onnistuneet alallaan. Marssijärjestys on se, että ensin tulee pakoton, psykologisesti turvallinen ilmapiiri ja sen seurauksena hyviä ideoita ja ajatuksia ja tarmoa viedä ne maaliin. Sama puhetapa pätee myös yksilötason menestystarinoissa: kunnossa olevat ihmissuhteet ja elämäntavat tuottavat hyvinvointia ja hyvävoimaisena jaksaa ja ajattelee paremmin.

Puhetapa on tuttu kaikesta työhön liittyvästä, mutta kuinka paljon tällä tavoin puhutaan koulusta? Opetusministeri Li Anderssonin haastattelussa puhutaan tietenkin paljon myös niistä vaikeuksista, joita kouluissa tänä päivänä kohdataan ja niitä varten kaavailluista toimenpiteistä. Merkillepantavinta oli silti tämä: Anderssonin omissa koulumuisteloissa painottuu koulun sosiaalinen merkitys, koulun epä­virallisempi puoli. Enemmän kuin oppisisältöjä Andersson muistelee kouluaikojensa harrastuksia, vapaa-aikaa ja kaveriporukoitaan. Näiden merkitys tunnistetaan keskustelussa koulukiusaamisesta – kenenkään ei pitäisi jäädä yksin, mutta yltääkö sosiaalista puolta tähdentävä puhe luokkahuoneiden tasolle? Samalla tavalla kuin ilmapiiriä korostava puhe työelämässä ei koske vain kahvitaukoja vaan ulottuu työn kovaan ytimeen, ratkaisujen keksimiseen, asti. Yksilö- ja oppimisvetoinen puhetapa korostuu lasten ja koulun kohdalla herkästi, vaikka kouluvuodet ovat luultavasti sosiaalisesti elämämme tiheimpiä vuosia.

Tämän vuoksi leikin välillä ajatuksella, että toimittaisin koululaisille suunnattua lehteä. Haluaisin siihen heti jutun hyvästä kaveristani, joka omasta halustaan päätti käydä lukion toisen luokan kahteen kertaan. Vain sen takia, että heillä oli koulussa niin hyvä porukka.

Lapsuus on elämän parasta aikaa. Ei pidä paikkaansa, opiskeluajat ja keski-ikä ovat myös. Lapsuuteen ei myöskään ole paluuta, vaikka uransa lopettanut rallikuski Jari-Matti Latvala tätä ajatusta helliikin haastattelussa, jonka Taina Latvala hänestä vuodenvaihteen Imageen kirjoitti. Latvalan kannalta on tietysti onnellista, että hän kokee lapsuutensa hyvänä. Jotta vastaava olisi mahdollisimman yleistä, on syytä toivoa, että opetusministeri Anderssonin esitys koulujen ja toisen asteen oppilaitosten moni­ammatillistumisesta, lailla säädettävä uusi määrä kuraattorien ja psykologien kaltaisia ammattilaisia kouluihin, saisi vastakaikua.