Voiko sota ikinä poistua sieltä, missä on ollut kansanmurha? Markus Leikola palasi Sarajevoon, jossa hän 31 vuotta sitten todisti Bosnian sisällissotaa

Katson Sarajevon-asuntoni ikkunasta, kuinka valot syttyvät yksi toisensa jälkeen vastapäisille kukkuloille. Siitä on kolmekymmentäyksi vuotta aikaa, kun katsoin noilta rinteiltä alas tähän pimennettyyn kaupunkiin. Samanlaisessa kevätillan hämärässä, jossa eri minareettien muezzinien kutsuhuudot tänään kertovat auringonlaskusta, ilman täytti tykkien musta jyly, ja edessäni videokameran lyhdyn parrasvalossa seisoi omatekoisen Bosnian serbitasavallan johtaja, univormupukuinen psykiatri Radovan Karadžić, jolta kysyin: ”Miksi pommitatte Sarajevoa?” Vuosikausien pakoilun, piileskelyn ja salanimen jälkeen sotarikollisena tuomitun Karadžicin hätäpaskavastauksella ei ole väliä, todellisen vastauksen tiesimme molemmat ja sen tiesi maailma. Tarkoitus oli aiheuttaa mahdollisimman paljon tuhoa Bosnian muslimeille ja kroaateille keinoja kaihtamatta: kansanmurha.

Kun sota loppuu, niin rauha alkaa. Tai niin ainakin muu maailma ajattelee: voimme jättää ikävät asiat taakse. Kahdentoista pakoiluvuoden jälkeen Karadžić vangittiin ja tuomittiin Haagissa. 79-vuotias sotarikollinen on nyt istunut elinkautistaan Länsi-Euroopassa kuusitoista vuotta.

Siellä, missä on sodittu, kaikki pysähtyminen ajattelemaan vasta alkaa. Ote kivääristä herpaantuu, mutta vielä ei ole mitään, mihin tarttua tilalle.

Minä olen palannut Bosniaan, mutta onko sota poistunut Bosniasta? Voiko sota ikinä poistua sieltä, missä on ollut kansanmurha, missä on lietsottu etnistä vihaa, ei vain yhteen sotaan vaan vuosisatojen ajan, ja missä sanat ovat siirtyneet kiväärinpiippuihin ja lopputulokset hautausmaille?

Torikauppiaita Markale-torilla. Vuonna 1995 viisi kranaattia tappoi täällä 43 ihmistä, vuonna 2024 ihmiset tulevat torille ostamaan ja myymään kuten aina.

Bosnian vajaat kolme vuosikymmentä vuotta sitten päättynyt sisällissota oli sadalla tuhannella kuolonuhrilla Jugoslavian hajoamissodista verisin, eikä ihme: siinä missä sloveenit ja kroaatit aloittivat taistelut 1990-luvun alussa saadakseen itselleen kansallisvaltion, monikansallisessa Bosniassa kaikki sotivat 1992–95 toisiaan vastaan – sekä myös Bosnian osavaltion hajoamista vastaan. Kosovon sota 90-luvun lopulla jäi jälkinäytökseksi; ensin Pohjois-Makedonia ja viimeisenä Montenegro irtautuivat Serbian vaikutusvallasta rauhanomaisesti itsenäisiksi valtioiksi.

Lisäksi Bosnia oli kuin Jugoslavia pienoiskoossa: vuoden 1991 väestönlaskennassa muslimeja – jotka nykyään kutsuvat itseään bosnjakeiksi – oli 43 prosenttia, bosnianserbejä 31 prosenttia ja bosniankroaatteja 17 prosenttia, mutta seka-avioliittoja oli paljon, suurimmissa kaupungeissa Sarajevossa ja Mostarissa 30–40 prosenttia kaikista liitoista.

Vanhassa maailmassa oli myös mahdollista ilmoittaa kansallisuudekseen jugoslaavi. Bosniassa näitä oli enemmän kuin missään muussa Jugoslavian osassa, kuusi prosenttia. Heiltä Bosnian sodan päättyminen Daytonin rauhansopimukseen vei isänmaan.

G. oli kahdeksanvuotias, kun sota loppui. Hän oli kansallisuudeltaan jugoslaavi.

”Vanhempani eivät ole koskaan toipuneet siitä, että yhtäkkiä heillä ei ollutkaan isänmaata. He elävät edelleen jugonostalgiaa: esimerkiksi kaipaavat vanhoja tv-sarjoja.”

Jugoslaviassa valtakieli oli serbokroaatti. Sitä kirjoitettiin pohjoisessa latinalaisin ja etelässä kyrillisin aakkosin. Nyt murteilla on jokaisella oman kielensä status, usein kansalliskielen. Ihmiset puhuvat ja kirjoittavat serbiaa, montenegroa, kroaattia ja bosniaa.

”Kieli ei niinkään ole muuttunut”, G. sanoo, ”koska lapset ja nuoret katsovat televisiota ja kuluttavat musiikkia sekä mediaa poikki rajojen. Heti sodan jälkeen alettiin toki korostaa kouluopetuksessa ’oikeita’ sanoja ja kirjoitusasuja.”

G. näkee yhdistäviä asioita olevan paljon enemmän kuin erottavia: ”Korruptio on Bosnian suurin ongelma. Ja maastamuutto, vain vanhempi väestö jää.”

Tänä päivänä etniset yhteisöt ovat ja eivät ole erillisiä ja erilaisia. Kauheimpia kokeneilla paikkakunnilla tilanne on toinen kuin niillä, joita sota kosketti vähemmän – aivan kuten vielä yli sata vuotta Suomenkin sisällissodan jälkeen. Kaikilla ei myöskään ole ollut kotia, johon palata, sadat tuhannet ovat lisäksi edelleen ulkomailla, iso osa juurtuneina uusiin pakolaiskotimaihinsa.

”Mikäs meillä, me työskentelemme yhdessä, mutta monet menevät omille puolillensa lähiöihin yöksi”, sanoo F., vajaa kuusikymppinen bosnjakki, joka itse asuu serbienemmistöisessä Itä-Sarajevossa. ”Minäkin olin rintamalla, täällä kotikaupungissani. Me emme halua sodan toistuvan. Mutta aina on niitä, jotka haluavat käyttää kansallistunnetta oman poliittisen uransa lietsomiseen.”

Toiset näyttämöt, kuten jalkapallofanitus, ovat perinteisesti toisia alttiimpia kansallistunteiden kärjistymiselle. Toiset, kuten matkailun edistäminen, ovat taas hitsaneet yhteistyösuhteita aiempaa tiiviimmiksi. Ei ole yhtä totuutta.

Kun sota alkaa, E. on kymmenen ja hänen maailmansa muuttuu: kotileikit jatkuvat, mutta ne siirtyvät kellariin. Äiti ompelee kymmenisen vuotta vanhemmalle veljelle reisitaskut housuihin, veli lähtee rintamalle, joka syntyy yhdessä päivässä lähistölle. Osa kavereiden isistä lähtee myös rintamalle, mutta jonnekin muualle.

Vaikka kodin seinät antavat turvaa, ne eivät poista pelkoa. E:n paras kaveri Pedža jätti heidän rakkaimmat yhteiset leikkikalunsa, marmorikuulat, E:lle, kun hän lähti perheensä kanssa kaupungista sodan alettua. Pedža on serbi, ja nyt marmorikuulat ovat E:n äidin varastoimana purkissa, josta hän on sanonut kaatavansa ne rappusiin, jos serbisotilaat tulevat kerrostaloon sisään.

E:n koti on Podrinjan kaupunginosassa aivan Sarajevon lentokentän vieressä. Piirityksen aikana kenttä on YK:n hallussa rintamalinjojen välissä: järjestön historian suurimmassa humanitäärisessä operaatiossa Sarajevoon saapui yli 13 000 avustuslentoa. Kansainvälisten järjestöjen jakamissa säilykepurkeissa oleva ruoka on tervetullutta, mutta lapsiltakaan ei jää huomaamatta, että osa siitä on ylijäämätavaraa, joka ei ole kelvannut länsimaalaisille. Tuoreet kasvikset saadaan sentään omalta kasvimaalta, joka on parvekkeen toisessa päässä oleva kasvatuslaatikko. Parvekkeen toinen pää on kiitoradan toisella puolella väijyvien tarkka-ampujien maalitaulu, sinne ei parane mennä, E. oppii hyvin nopeasti.

Elämä jatkuu, milloin asunnossa, milloin kellarissa, mutta ei neljään vuoteen enää pihalla, sillä pihalla on vaarallista. Kellarissa E. leikkii tekevänsä ruokaa koko perheelle. Isona hän toteuttaa unelmansa ryhtyä ravintoloitsijaksi.

Kun E. teini-ikäisenä pääsee vaihto-oppilaaksi Yhdysvaltoihin, hän on täpinöissään kuin seitsemännestä taivaasta. Vuosi opettaa, että demokratian ihmemaassa ihmiset jaetaan erilaisiin ryhmiin, joiden väliset suhteet määritellään vastakkainasettelulla, täsmälleen niin kuin se entinen maailma, joka ajoi hänen kotimaansa sotaan. Ja aivan vuoden lopussa selviää, että se kiva ja ystävällinen pastorisperhe keskilännessä, joka oli avannut hänelle kotinsa, oli tehnyt sen tarkoituksessa käännyttää hänet islaminuskosta kristityksi. Se on jo tullut selväksi, että joka kerta, kun Amerikassa on käynyt ilmi, että hän on muslimi, hän on joutunut vastaamaan World Trade Centeristä ja 9/11:stä: ei kaikki muslimit.

Hän, jonka ystävät olivat Sarajevon piirityksen aikanakin serbejä ja kroaatteja, joka osaa luetella Bosnian armeijan sotasankareita, jotka ovat serbejä, joka on joutunut koko ikänsä sanomaan: ei kaikki serbit, on 1 452 päivän piirityskokemuksen jälkeen hyväntekijämaa Amerikassa yksi pahiksista.

Niin lyhyt on matka uhrista syylliseksi, kasvaessa neljätoistavuotiaasta lapsesta seitsemäntoista vuoden ikään, silmät selällään, nuoreksi aikuiseksi, valtameren poikki.

Eläköityneitä poliiseja. Virkavallasta ei tule enää ensimmäiseksi mieleen väkivalta.

B. on kotoisin Sarajevosta, mutta hän asuu Itä-Bosnian Fočassa, aivan Serbian rajalla, kun sota syttyy. B. on silloin kuusivuotias. Hänen vanhempansa tekevät parhaansa pitääkseen lasten elämän niin normaalina kuin mahdollista. Mutta eräänä talviaamuna isä sanoo, että nyt lähdetään piknikille kaupungin ulkopuolelle. Isä, muslimi ja imaami, ajaa serbialueen läpi, jossa vihollisjoukot olivat liikkeellä. Matkan varrella B. näkee jäätyneitä ruumiita.

”Pahin näky oli nainen, joka oli jäätynyt vauva sylissään tienposkeen. Sitä en saa mielestäni tänäkään päivänä”, 37-vuotias B. kuvailee. ”Nenään jäi palaneiden ruumiin tuoksu, josta ymmärsin vasta vartuttuani, mikä haju se oli.”

Perhe on kaikki kaikessa, kun muutakaan turvaa ei ole.

”Nyt elämme kaikki onnellista elämää, kun olemme hengissä, paitsi setäni ja hänen poikansa, jotka kuolivat sodassa. Mutta me emme juuri puhu sodasta. En halua tuntea vihan siemeniä. Meillä on paljon naapureita, jotka ovat serbejä ja kroaatteja. Haluamme vain käydä töissä, kahvitella, elää elämäämme eteenpäin. Tämä on Sarajevo.”

B. on käynyt yhden kerran sodan jälkeen Fočassa mutta ei löytänyt kotitaloaan. Entiset naapurit kertoivat, että se oli poltettu ja ettei B. ole tervetullut sinne.

”Mutta olen varma, että sanat oli laitettu heidän suuhunsa. Eivät he olleet luontojaan vihaisia. Mutta se oli paikka, jossa lapsuuteni loppui. Eikä se ollut enää sama paikka kuin silloin aikoinaan. Omat lapseni, tyttäreni on kuusitoista ja poikani kaksitoista, haluan kasvattaa rakastamaan maataan. Ja pysymään, olemaan lähtemättä pois.”

Kaksi vuotta sitten kävin läpi suuren määrän nykyajan kansanmurhia samoin kuin kansainvälisen oikeuden määritelmiä, kansanmurhan teoriaa ja käytäntöä siis. Kansanmurha on suosittu leimakirves: rikoksista kauhein. Kiistattomin se ei tietenkään ole. Ja mikä ehkä hämmästyttävintä, ne mitä ajattelemme kansanmurhina, eivät edes ole onnistuneet tuhoamaan kansoja kovin tehokkaasti. Natsien holokaustissa tappamat kuusi miljoonaa juutalaista vastasi ”vain” kahta kolmasosaa Euroopan tai 40 prosenttia maailman juutalaisväestöstä. Nykyhistorian totaalisin kansanmurha on täysin tuntematon muille kuin asiantuntijoille: venäläiset tappoivat 150 vuoden kuluessa kaukasialaisista tšerkesseistä, yli puolitoistamiljoonaisesta kansasta, 95,7 prosenttia.

Bosnia on Euroopan sydämessä, ja sekä YK että Euroopan yhteisö ottivat asiakseen hillitä väkivallan kierrettä, pahasti epäonnistuen. Kansanmurhatoimia tekivät eniten serbit, mutta myös kroaatit ja bosnjakit, myös toisiaan vastaan. Keskitysleirit, joukkoteloitukset, jopa sikiöiden repimiset odottavien äitien kohduista ovat meidän aikamme faktoja, eivät kaukaista historiaa.

Näkymättömyys on pahin ongelmamme”, kiteyttää kolmekymppinen Ajna Jusić. ”Vanhemmilla sukupolvilla on sotarikoksia tehneet ja niistä selvinneet, meitä nuoremmilla aivan eri elämäntapansa, jonka ansiosta heillä on mahdollisuus unohtaa maansa historia.”

Näkyvyys tarkoittaa Jusicin perustamalle ZDR-järjestölle (Sodan unohdetut lapset) sitä, että hänelle ja hänen kaltaisilleen haetaan täysiä ihmisoikeuksia ja paikkaa yhteiskunnassa: he ovat sotaraiskausten seurauksena syntyneitä lapsia, syntymässään kätkettyjä, kasvaessaan hävettyjä ja aikustuessaankin epäolioita. Viisitoistavuotiaana taustastaan äidiltään kuullut Jusić vittuuntui totaalisesti, kun viranomaiset kysyivät jatkuvasti, kuka on hänen isänsä, perustellen, että lain mukaan tällainen tieto pitää olla. Nuori Jusić päätti, että jos näin on, niin sitten pitää muuttaa lakia. Hän oli pitänyt ja pitää yhä kasvatti-isäänsä ainoana isänään.

”Monet reagoivat järjestöömme järkytyksellä: toiset järkyttyvät siitä, että me tulemme julki, toiset siitä, että me olemme olemassa, ja jotkut siitä, että meidän syrjintämme ei kolmessakymmenessä vuodessa ole ohi.”

Lobbausta, valistusta, taideprojekteja, dokumentteja. Sotaraiskauksista syntyneet, osa varhaislapsuutensa ajan perheidensä ja yhteisönsä hylkäämiä, kieltäytyvät toiseutuksesta vihollisen lapsiksi. Ja muualla Bosniassa paitsi liittotasavallan serbialueella heillä on nyt lakisääteinen status sodan uhreina. Mutta lain toteutus askarruttaa.

”Emme ole äpäriä. Tässä suhteessa asiat menevät parempaan päin: meillä ei ole enää aikaa selittää, ettemme me ole syypäitä, mutta yhteiskunnassa ei myöskään ole tilaa pelkistää meitä ja äitejämme uhreiksi. Me olemme osa sodan perintöä mutta samalla olemme myös Bosnian täysivaltaisia kansalaisia, joilla on samat tarpeet ja oikeudet kuin muillakin. Vielä on kuitenkin paljon töitä sen kertomisessa, kuinka monimutkaisia ylisukupolvisista traumoista ja suojan puutteesta aiheutuvat ongelmat oikein ovat.”

Turvallisuus ja pelko eivät ole asioita, joita voi arvioida objektiivisesti tai tilastoja selailemalla. Viime kädessä ne asuvat ihmisten mielissä, jopa silloin, kun ihminen ei ole elänyt sotaa mutta koko hänen olemassaolonsa kytkeytyy sotaan.

”Sotarikollisia – teknisesti: ’meidän isiämme’ – on yhä vapaalla jalalla, ja se pelottaa. Kuka takaa, että minun on turvallista puhua näistä asioista julkisesti?”

Baklava-leivoskahvila Fistikzaden omistaja ja työntekijöitä. Hyviä hetkiä syntyy sinne, missä ihmiset istahtavat yhteen kahvin äärelle.

C. on 25-vuotias nainen, elänyt koko elämänsä sodanjälkeisessä maailmassa. Hänen perheensä eli koko piirityksen ajan Sarajevossa ja eno kuoli rintamalla. C. on töissä Kansanmurhamuseossa aivan Sarajevon ytimessä. Minua kiinnostaa, millä perusteilla valitaan, mitä museossa näytetään ja mitä ei – sehän on keskeistä siinä, millainen kuva kansanmurhasta tarjoillaan.

”Me uskomme, että pohjimmiltaan se, mitä tarinaa perheissä kerrotaan, on avainasemassa. Sen vuoksi on tärkeää, että me näytämme useita erilaisia tarinoita: sekä bosnjakkien, kroaattien että serbien kertomuksia sodan ajalta. Kaikki eivät tietenkään ole tähän tyytyväisiä, mutta me ponnistelemme näyttääksemme sodan uhrien kannalta.”

Museossa onkin esillä esineitä, kuvia, piirroksia, karttoja ja selostuksia, joissa sodan eri osapuolet ovat vuoron perään keskitysleirien ja julmuuksien herroina ja uhreina.

”Unohtaa ei voi, mutta muistamisesta voi oppia. Käyttää meidän tragediaamme ohjenuorana, kuinka elää tulevaisuudessa. Monet koululais- ja nuorisoryhmät yhdistävät sen, mitä näkevät museossa, siihen, mitä ovat kuulleet vanhemmiltaan. Isoin yllätys on usein, että heidän sukunsa kokemus ei ole ainutlaatuinen vaan kokemukset ovatkin paljon laajemmalle joukolle yhteisiä.”

”Bosnia on aina ollut kuin Jugoslavia pienoiskoossa. Väestön enemmistö on aina uskonut yhteiseloon.”

Mitä on ihminen sukupolvi kansanmurhan jälkeen? Luuranko ja muistoja? Mitä on kasa ihmisiä? Kasa luita? Mitä kasa luita? Joukko ihmisiä? Mitä joukko luukasoja? Joukko joukkomurhien joukkohautoja, joissa ihmiset eivät erotu ihmisinä.

Ihmiset kuolevat, muistot elävät, ja ne jotka muistavat, vaativat palauttamaan luut yhteen, saattamaan ihmiset kokonaisiksi voidakseen haudata kuolleen eikä vain ihmisen muistoja.

Tätä työtä on tehnyt sodasta lähtien International Committee for Missing Persons (ICMP): etsinyt puuttuvia, antanut puuttuneille nimiä ja nimille puuttuvia ihmisiä. ICMP toimii kansainvälisen hallinnon alaisena, ja sen tehtävä on avustaa syyttäjäviranomaisia kadonneiden henkilöiden löytämisessä.

Sodan jälkeen lähes 40 000 ihmisen kohtalo oli auki: osa saattoi olla pakolaisena, osa joukkohaudoissa. Monet pitivät kiinni toivosta, että heidän perheenjäsenensä ovat vastapuolen vankeina mutta elossa. Komissio oli aluksi yksi harvoja organisaatioita, jotka toimivat koko Bosnian alueella. Tila sen työlle raivattiin vähän kerrallaan: ulkomaiset diplomaatit painostivat paikallisjohtajia ylhäältä ja kadonneiden perheet alhaalta. Koska kadonneita oli kaikilla osapuolilla, intressi saada heidän kohtalonsa selvitettyä oli yhtäläinen – silläkin uhalla, että samalla selviäisi uusia sotarikoksiin syyllisiä. ICMP:n työ on vuosikymmenten mittaan laajentunut vähitellen kattamaan koko entisen Jugoslavian alueen, ja nyt se toimii jo useassa maanosassa. Myös Ukrainassa on ICMP:n pieni toimisto neuvomassa viranomaisia alkuun pääsyssä.

”Me olemme auttaneet metodologian lisäksi Ukrainaa myös lainsäädännön muotoilussa. Siellä on paljon kapasiteettia poliisissa, DNA-laboratorioissa ja kadonneiden rekisterissä, vaikka usein ruumiisiin ei päästäkään käsiksi. Myös referenssinäytteiden saaminen sukulaisilta on haasteellista, kun niin monet näistä ovat ulkomailla. On kiinnostavaa, että kuolleiden sotilaiden äidit – rintaman molemmin puolin – tekevät kanssamme alustavaa yhteistyötä”, sanoo Matthew Holliday, ICMP:n Euroopan toimintojen johtaja.

Yksi tärkeimmistä toimintamuodoista onkin vainajien tunnistus. Aluksi se tehtiin yksittäisten vaatekappaleiden tai hampaiston perusteella. Työssä oli mukana myös suomalainen oikeushammaslääkäri Helena Ranta. Ruumiiden kunto heikkeni kuitenkin nopeasti ja tunnistus hankaloitui. Historian suurta ironiaa on, että aikaisemmin yksittäisten vainajien identifioimiseen käytetty DNA-teknologia tuli vasta vuoden 2011 World Trade Centerin terrori-iskun jälkeen tietokantapohjaisena laajojen ja aineksiltaan sekoittuneiden vainajamäärien tunnistamiseen. Tunnistusten määrät Bosniassa nousivat useisiin satoihin vuodessa.

Tähän mennessä ICMP on selvittänyt lähes 30 000 henkilön kohtalon sisältäen myös suurimman yksittäisen joukkomurhan, Srebrenican, runsaasta 8 000 uhrista yli 7 000 henkilöllisyyden. Uutta materiaalia – enemmän luufragmentteja kuin edes kokonaisia luita – kaivetaan ylös edelleen. Joukkohautojen sijaintitiedot eivät ole eksakteja, ja yhä useammin jäljellä olevia joukkohautoja joudutaan etsimään summittaisesti kuulopuheiden perusteella. Myös alkuvaiheessa vaate- tai esinetodisteiden perusteella tunnistettuja, omaisille luovutettuja ja haudattuja vainajia on jouduttu kaivamaan uudelleen ylös, kun on selvinnyt, että omaisten tietokantaan myöhemmin viety DNA onkin täsmännyt jonkin uuden vainajan kanssa – eli heidän omakseen tunnistama vainaja on vastaavasti joku muu kuin keneksi häntä on alun perin luultu.

Vielä on jäljellä noin kolme tuhatta N.N:ää eli jäänteitä ihmisistä, joiden henkilöllisyyttä emme tiedä. Me tarvitsemme 99,5 prosentin todennäköisyyden sukulaisten näytteiden perusteella, jotta tapaus voidaan siirtää selvitettyjen juokkoon”, sanoo D., Dragana Vučetić, joka toimii ICMP:n oikeusantropologina Tuzlassa, kahden ja puolen tunnin matkan päässä Sarajevosta. Paikkakunta on kuuluisa suolakaivoksistaan, ja juuri kaivoksiin ruumiit ja niiden osat säilöttiin sodan jälkeen.

”Elävästä ihmisestä DNA:n saa helposti verestä. Kuolleesta se on aina hankalaa, reisiluu on paras ja muut alaraajojen luut”, D. selittää.

D:n työ on kolmekymmentä vuotta sodan jälkeen ollut yhä useammin – nykyään lähes pelkästään – panna ihmisiä kokoon. Kun sota alkoi lähestyä loppua, kansanmurhaajille tuli tarve peitellä jälkiä: joukkohaudoista kaivettiin ylös maata ja hajoamaan alkaneita ruumiita, katerpillareilla ja kaivinkoneilla, siis biomassaa, kuskattiin kuorma-autoilla paikasta toiseen ja kipattiin uusiin hautoihin, jotka peiteltiin vuorostaan. Parhaimmillaan yhden ihmisen jäänteitä on löydetty kahdeksasta eri paikasta kilometrien päästä: löydetty. Löydetty ja tunnistettu.

D.:n edessä on yhdellä pöydällä tuleva entinen ihminen: kallon, rintakehän, lantion ja kädet pystyy hahmottamaan. Mutta toisella pöydällä on vain kaksi luunkappaletta. Sekin on ollut ihminen, kadonnut, tapettu, kuollut, jota on kaivattu kolmekymmentä vuotta. Ja josta ehkä vielä tulee ihminen, joka voidaan laskea maan poveen, ja hänen viimeinen leposijansa voidaan merkitä hänen omalla nimellään.

”Meidän työmme on löytää niin tarkka historiallinen totuus kuin mahdollista siitä, mitä on tapahtunut. Sillä historia on näyttänyt, että se mikä väkisin koetetaan työntää unohduksiin, kyllä pullahtaa aina esiin. Ja tyhjä tila täyttyy huhuilla.”

Aina ei ole helppoa sanoa, mitä luut yrittävät puhua. Bionäytteet ja DNA:t on anonymisoitu niin, että onnistunut tunnistaminen ei paljasta tutkijalle, onko kyseessä serbi, kroaatti vai bosnjakki. Tai Jugoslavian liittoarmeijan makedonialainen sotilas.

D. ei ollut sodan aikana Bosniassa lainkaan – hän on kotoisin Serbiasta, hieman yli 40-vuotias. Mutta hänen päämääränään on saada joka ikinen vielä puuttuvasta tuhannesta serbien surmaamasta Srebrenican uhrista tunnistettua ja saattaa tieto vainajan kohtalosta omaisille.

Mietitkö koskaan, millaisen elämän edessäsi oleva ihminen eli?

”Alussa kyllä, mutta en enää. Näitä on niin paljon… ja eri ihmiset ovat tekemisissä omaisten kanssa, minä en.”

Joka päivä tuhannet perheet odottavat soittoa ICMP:ltä: olisiko viimein tietoa rakkaista, joko viimein saisi haudata sodan. Miten pää pysyy tolkuissaan tällaisessa työssä?

”Lähden työpäivän jälkeen monen kilometrin lenkille. Silloin en ajattele mitään”, D. sanoo ja hymyilee.

Bosniassa, kuten muualla Balkanilla, Euroopassa ja maailmassa etnopopulismi nostaa päätään. Kansanmurhan muistajien vastapainoksi on uusia kansanmurhan kieltäjiä, sodan muistojen taakseen jättämisen ponnistelijoita vastassa ovat niistä uutta vihaa lietsovat paikallispoliitikot. Kuten muuallakin, valtavirta on vielä demokratian ja rauhan tärkeyden ymmärtäjillä, mutta tulevaisuus huolestuttaa kaikkia. Balkanilla tähän liittyy alueen tulevaisuuden näköalattomuus: Euroopan unionista toivotaan pelastajaa. Tie jäsenyyteen on selkeämpi kuin monella muulla maalla: kolme vuosikymmentä Daytonin rauhansopimuksen jälkeen Bosnian monitasoisen liittovaltiohallinnon päällä istuu yhä EU:n ja USA:n yhteinen kansainvälinen hallinto – ”valvontakomissio” suomalaisille tutummin termein – jonka tehtävä lakkaa, kun demokraattisen oikeusvaltion tunnusmerkistö on viety täysimääräisesti lainsäädäntöön ja käytäntöön, mikä on myös EU:n jäsenehdokkuuden edellytys.

Sillä välin nuoriso äänestää jaloillaan Eurooppaan ja varakkaammat vanhemmat laittavat lapsiaan kouluihin, joissa oppii saksaa jo ala-asteella. Kyse ei ole vain siitä, montako vuotta sodasta on mennyt, vaan kilpajuoksuja aikaa vastaan on käynnissä useita yhtä aikaa. Ja siinä missä etniset yhteisöt elävät osin erillistä elämää Bosniassa, nuoret siirtotyöläiset hengaavat Saksassa ilman rajoja toistensa kanssa. Siellä he ovat kaikki jugoslaaveja, toisilleen ja muille.

Bosnia-Hertsegovinan Kansallisteatterin maskeeraajat. Serbit, kroaatit ja bosnjakit näyttivät, näyttävät ja tulevat näyttämään samanlaisilta.

Bosniasta väitelleellä tohtorilla, entisellä kansanedustajalla, nykyisellä Euroopan koulutussäätiön johtajalla Pilvi Torstilla on kokemusta Bosniasta lähes koko sodanjälkeiseltä ajalta. Hän on yksi Bosnian toiseksi suurimman kaupungin Mostarin United World College -verkostoon kuuluvan kansainvälisen lukion perustajia.

”Bosnia-Hertsegovinassa on paradokseja valtavasti: järjetön julmuus ja samaan aikaan ihmisten vieraanvaraisuus ja seudun visuaalinen kauneus. Kaikki on kamalan pienestä kiinni”, Torsti arvioi sitä, miten sodanjälkeinen kehitys lähti liikkeelle.

”Eurooppa oli silloin niin heikko. Jenkkejä olisi pitänyt painostaa, ettei vaaleja pidetä niin aikaisin. Daytonin sopimus on hirveän yksityiskohtainen monella tapaa. Operoiminen on hyvin hankalaa sellaisessa rakenteessa, joka sementoitiin silloin, kun se sopi serbien intressiin. Bosnialaisten voimaantuminen on kestänyt kauan, kun se mitä voi tai saa itse tehdä, on ollut rajattua. Ja koko ajan on iso riski, että vanhat traumat pulpahtavat pintaan ja vanha jugoslavialainen maailma jää kauemmas.”

Jos rauhan pluspuoliin kuului tappamisen ja julmuuksien loppuminen, miinukselle jäi se, että etninen puhdistaminen onnistui. Vaikka raja Bosnian liittotasavallan kahden suuren osan eli bosnjakkien ja kroaattien konfederaation sekä toisaalta Republika Srpskan eli serbien hallitseman osan välillä on matala eikä sitä enää maastossa huomaa muusta kuin lippujen sekä liikennemerkkien aakkosiston vaihtumisesta, se vedettiin pitkälti vihollisuuksien päättymishetken aselepolinjojen mukaan. Iso osa maan sisällä pakoon lähteneistä ei ole palannut kotiseudulleen silloinkaan, kun kotitalo olisi ollut jäljellä.

”Aluejako hallitsee politiikkaa, ja politiikkaan ei ole tunkua, mikä jättää enemmän tilaa kiihkoaineksille. Edustautumisen valuvika on valtava, monet eivät halua leimautua jonkun ryhmän edustajiksi. Ja lisäksi kun ei ole luottamusta taloudelliseen kehitykseen, niin se ei myöskään vahvista inter-etnistä luottamusta.”

Poikkeuksiakin kuitenkin koko ajan on, ja esimerkiksi Sarajevon pormestari on demari, joka nauttii kannatusta yli etnisten rajojen. Sitten on toinen asia, että Itä-Sarajevo taas on oma serbipuolelle kuuluva kuntansa.

Sanokoon Unohdettujen lapsien Ajna Jusić viimeisen sanan kolmekymppisten maailmasta tässä ja nyt:

”Silloin tällöin huomaamme olevamme tienhaarassa, ihmettelemässä kenen kokemuksia me oikein elämme; milloin meille tulee aika ja paikka luoda omat kokemuksemme.”

Näyttely Tuomo Mannisen sarjasta Me aukeaa Valokuvataiteen museossa Helsingin Kaapelitehtaalla 20.9.