Voiko sota ikinä poistua sieltä, missä on ollut kansanmurha? Markus Leikola palasi Sarajevoon, jossa hän 31 vuotta sitten todisti Bosnian sisällissotaa
2020-luku on tehnyt jokapäiväiseksi ihmiskunnan raskaimman rikoksen, kansanmurhan. Markus Leikola palasi Euroopan viimeisimmän oikeudessa tuomitun kansanmurhan näyttämölle, jossa hän oli todistamassa sotaa reportterina 1990-luvulla.
Katson Sarajevon-asuntoni ikkunasta, kuinka valot syttyvät yksi toisensa jälkeen vastapäisille kukkuloille. Siitä on kolmekymmentäyksi vuotta aikaa, kun katsoin noilta rinteiltä alas tähän pimennettyyn kaupunkiin. Samanlaisessa kevätillan hämärässä, jossa eri minareettien muezzinien kutsuhuudot tänään kertovat auringonlaskusta, ilman täytti tykkien musta jyly, ja edessäni videokameran lyhdyn parrasvalossa seisoi omatekoisen Bosnian serbitasavallan johtaja, univormupukuinen psykiatri Radovan Karadžić, jolta kysyin: ”Miksi pommitatte Sarajevoa?” Vuosikausien pakoilun, piileskelyn ja salanimen jälkeen sotarikollisena tuomitun Karadžicin hätäpaskavastauksella ei ole väliä, todellisen vastauksen tiesimme molemmat ja sen tiesi maailma. Tarkoitus oli aiheuttaa mahdollisimman paljon tuhoa Bosnian muslimeille ja kroaateille keinoja kaihtamatta: kansanmurha.
Kun sota loppuu, niin rauha alkaa. Tai niin ainakin muu maailma ajattelee: voimme jättää ikävät asiat taakse. Kahdentoista pakoiluvuoden jälkeen Karadžić vangittiin ja tuomittiin Haagissa. 79-vuotias sotarikollinen on nyt istunut elinkautistaan Länsi-Euroopassa kuusitoista vuotta.
Siellä, missä on sodittu, kaikki pysähtyminen ajattelemaan vasta alkaa. Ote kivääristä herpaantuu, mutta vielä ei ole mitään, mihin tarttua tilalle.
