Apu

Santahaminan vaiettu joukkohauta: maassa lepää 1300 nälkään, tauteihin tai teloitettuna kuollutta suomalaista



Santahaminan vaiettu joukkohauta: maassa lepää 1300 nälkään, tauteihin tai teloitettuna kuollutta suomalaista

Helsingin varuskuntasaaressa on punavankien hautausmaa, jossa lepää noin 1 300 nälkään, tauteihin tai teloitettuna kuollutta suomalaista. Joukkohaudasta vaiettiin lähes 90 vuotta – ei vähiten siksi, että osa vangeista oli ammuttu ilman lainmukaista tutkintaa.
Teksti Hannu Koskela
Kuvat Toni Härkönen, Jarmo Niemisen kuva-albumi

Sadan vuoden takaisen vankileirin alueelta Helsingin Santahaminassa kyetään vasta nyt osoittamaan täsmällisesti paikka, jossa pantiin toimeen toukokuussa 1918 kymmeniä laittomia teloituksia. Miehet ja naiset ammuttiin aamuisin kello 6 auringon ensi säteiden noustessa valaisemaan heidän viimeiset katseensa.

Pienen matkan päässä teloituspaikasta on hautausmaa, jonka hiekkaan alun perin kätkettiin 1 600 sodan punauhria. Monet muualla Suomessa menehtyneet tuotiin laivoilla vain haudattavaksi.

Vasta vuonna 2005 totuus joukkohaudasta nousi julkisuuteen, vaikka muistokivi oli pystytetty jo vuonna 1949. Suomalaisen tragedian uhrien kalmistoa on yhä lähestyttävä syvin miettein.

Sisällissota yhä arka asia

Herttoniemen metroasemalta Santahaminaan liikennöivä bussi 86 pysähtyy toviksi päätepysäkilleen varuskunnan alueella. Moderni linja-auto seisoo tasaisella asfaltilla paikassa, joka vuonna 1918 oli piikkilangoin ympäröidyn vankileirin sisällä.

Tammikuusta toukokuuhun 1918 kestäneestä aseellisesta välienselvittelystä käytetään muiden muassa nimiä sisällissota, kansalaissota, luokkasota, vapaussota ja kapina. Vuoden 1918 tapahtumat ovat vielä nykyäänkin arka asia suomalaisille.

Punaisen Suomen pääkaupungissa, Helsingissä, oli valkoisten voittoon päättyneen sodan vankileireistä neljä: Suomenlinna, Isosaari, Katajanokka ja Santahamina.

Sodan jälkeen voimakkaimmin kiistoja ovat herättäneet nälkään ja tauteihin kuolleet sekä ammutut. Keitä he olivat, miksi he kuolivat ja minne heidät haudattiin?

Totuus on, että Helsingissä sijainneilla vankileireillä menehtyi 1 600 henkeä, ja suurin osa heistä oli suomalaisia. Syksyllä ilmestyy Gummeruksen kustantamana teos Suomen sisällissota – kaatuneet, kadonneet, teloitetut. Sen kirjoittavat tutkijat Tuomas Hoppu sekä Tauno Tukkinen ja tietokirjailija, everstiluutnantti (evp.) Jarmo Nieminen (kuvassa alla).

Nieminen sanoo, että nyt tulevat entistä tarkemmin dokumentoiduiksi sisällissodan taisteluissa kaatuneiden uhrien kohtalot.

Jarmo Niemisen opaskierroksella selviää, että laittomasti teloitetut todella ammuttiin nykyisen varuskunnan alueella.

– Santahaminan vankileirillä oli vuoden 1918 huhtikuuhun asti miehiä, mutta valkoisten asetovereina toimineiden saksalaisten vaatimuksesta miehet siirrettiin pois, ja vankileirille tuotiin 1 100 naista.

Muutosta vaati vasta itsenäistyneen Suomen hallituksen Saksasta kutsuma, kenraalimajuri Rüdiger von der Golzin (1865–1946) komentama Itämeren divisioona.

– Santahaminassa oli saksalaisten huoltotukikohta. Saari oli myös sopivan suojaisa, siellä joukot eivät joutuneet alttiiksi Neuvosto-Venäjän bolševikkien vallankumouspropagandalle, Nieminen kertoo.

Kasarmit olivat vuonna 1918 uusia

Kasarmit olivat entisen tsaarin Venäjän jalkaväkirykmentin perua. Vuonna 1918 aluetta ympäröi korkea piikkilanka-aita. Se ulottui laivalaiturille. Koska maantieyhteyttä ei ollut, vangit tuotiin laivoilla. Muuallakin kuolleita tuotiin haudattavaksi Santahaminan joukkohautaan.

Yksi punatiilinen kasarmirakennus oli 30-päisen henkilökunnan majoitus- ja toimistotiloina. Siellä oli myös kenkiä ja arkkuja valmistanut työpaja.

– Kahden venäläisen tykistöpataljoonan kasarmi valmistui vuonna 1906. Se on vanhin ja komein rakennuksista. Valokuva sen isolta pihalta huhtikuussa 1918 kertoo, kuinka sadat miesvangit tuulettelevat itseään ulkoilmassa. Jokunen nukkuu, kaikki pyrkivät olemaan omissa oloissaan, Nieminen sanoo.

Moni mielikuva sodasta on sitkeässä, kuten se, että vangit tungettiin vanhoihin venäläisiin kasarmeihin. Nieminen muistuttaa, että vuonna 1918 ne olivat uusia.

Nyt punatiilirakennuksessa on Lahdesta siirretty, kymmenien arvokisamitalistiemme käymä Urheilukoulu.

Venäläisen varuskunnan vahvuus oli aikanaan noin 3 000 miestä. Santahamina oli myös Viaporin karjan laidunmaana.

– Karjapaimenina toimivat naisvangit, ja he hoitivat myös puutarhoja ja juuresmaita. Heillä oli siis ruokaa ja sen ansiosta vastustuskykyä tauteja vastaan.

Leireillä kirjattiin yleiseksi kuolinsyyksi espanjantauti. Sen aiheutti nälkä.

– Hieman yli 1 100:n naisvangin keski-ikä oli uskomattoman alhainen, 17 vuotta. Heistä kuoli vain neljä, yksi ammuttuna. Teloituksen syyksi on kirjattu ”kohtuuton suunsoittaminen”, Nieminen kertoo.

61 vankia ammuttiin Helsingissä laittomasti

Sitkeästi  elää sekin käsitys, että vankileirien olot olivat kaikkialla samanlaista. Niemisen mukaan eroja oli paljon.

– Tammisaari ja Isosaari olivat karmeita, Santahamina siedettävä, Nieminen sanoo.

Majoitus oli sisällä kasarmeissa, nukkumapaikat kerrossängyissä.

Yhteistä kaikille vankileireille oli silti kuoleman läsnäolo.

Tietokirjailija Jarmo Nieminen sanoo, että pelkkään muistitietoon ei voi luottaa ja että vaikeaa historiaa on kirjoitettu kulloisellekin vallanpitäjälle edulliseksi.

Vasta 2000-luvulla Helsinki oli valmis tuomaan Niemisen johdolla julkisuuteen totuuden Santahaminan joukkohaudasta.

Nyt on mahdollista seisahtua täsmälleen siinä paikassa, jossa kesäkuun alkuun 1918 mennessä ammuttiin lukuisia punavankeja ilman rikostutkintaa. Yhteensä Helsingin alueella sijainneilla vankileireillä ammuttiin laittomasti 61 vankia.

Santahaminassa kuolema oli karu. Todistajina olivat vain puut, nyt jo yli 100-vuotiaat.

Millaisia olivat teloitettavien viimeiset tunteet? Sitä ei koskaan saada kirjattua.

– Kolme teloituksista säilynyttä kuvasarjaa kertoo, että vangit ammuttiin suoraan kohti etelää, aamulla kello 6.00.

Joukkohaudan 1 600 vainajasta hieman yli 200 on kaivettu esiin ja siirretty muualle. Nyt haudassa lepää noin 1 300 vainajaa.

– Täällä jokainen mänty kasvaa sadasta sydämestä, Jarmo Nieminen lausuu.

"Se söi, jolla oli rahaa"

Kun Suomi sai kesäkuun 1918 loppuun mennessä perustettua valtiorikosoikeudet ja valtiorikosylioikeudet, epäiltyjä alettiin tutkia ja tuomita laillisesti.

– Laittomia teloituksia tekivät niin punaiset kuin valkoiset. Uhrit kuolivat tutkimatta, syyllisinä tai syyttöminä, alkukesään asti myös Suomen valtion vankileirillä.

Nieminen sanoo, ettei ruokapula vuonna 1918 johtunut huonosta satokaudesta, kausi oli normaali.

– Maalta ei kuitenkaan tuotu ruokaa ”punikkien pääkaupunkiin” kuin mustassa pörssissä myytäväksi. Se söi, jolla oli rahaa.

Sitkeässä on myös luulo, että ammutut heitettiin joukkohautaan sellaisinaan. Se ei pidä paikkansa. Helsingin lääninvankilan pastori Johannes Kunila siunasi ja kirjasi vainajat sekä lähetti tietoja omaisille.

Vainajat haudattiin vankien omassa veistämössä valmistetuissa arkuissa, kolme päällekkäin ja rinnakkain, ensin maailmansodan aikaiseen juoksuhautaan ja korsuun, sitten pelkälle hiekkamaalle.

Heti vuonna 1920 seutu tasoitettiin, ja hiekkamaalle perustettiin Helsingin ensimmäinen lentokenttä. Lentokoneiden alle jäi myös hautausmaa.

Vähän myöhemmin, 1930-luvulla, alue uinui ja metsittyi. Samalla peittyivät vuosikymmeniksi niin kiusalliset muistot kuin historiallinen totuus.

Muistomerkistä vaiettiin

Vuonna 1949 hautausmaalle pystytettiin Uuno Inkisen suunnittelema muistomerkki, mutta lehdistö vaikeni siitä täysin. Graniittijärkäleeseen on hakattu teksti:

Tuhansien punakaartilaisten henki haastaa tässä kalmistossa meille valkoisten harjoittamasta julmuudesta ja verivirroista. Se kehottaa meitä valppaasti ja pelkäämättä taistelemaan kansanvallan puolesta.

Luokkasodassa kansanvallan puolesta taistelleiden valkoisen voittajan koston uhreiksi joutuneiden teloitettujen ja nälkään näännytettyjen muistoksi pystytti Entiset punakaartilaiset ry toisten myötämielisten työläisten avulla tämän patsaan vuonna 1949."

Julkaistu: 14.7.2018