Kun sananvapaudesta tehdään lyömäase – näin toimii poliittinen provokaatio
Rajut lausunnot ja maalitolppien siirrot ovat muodostuneet tutuksi kaavaksi politiikassa. Kun sananvapaus muuttuu lyömäaseeksi ja vastuunpakoiluksi, kärsii koko julkinen keskustelu, kirjoittaa Avun päätoimittaja Samuel Savolainen.
Pääkirjoituksen kuunneltava versio on tehty tekoälyn avulla. Anna palautetta audiosta sähköpostilla apu360@a-lehdet.fi tai tekstin lopussa olevalla lomakkeella.
Julkisessa poliittisessa keskustelussa toistuu yhä useammin sama kulunut kaava – Suomessa ja maailmalla. Poliitikko esittää rajun lausunnon. Media tarttuu, seuraa kohu. Poliitikko tai puolue siirtää maalitolppia ja vetäytyy tulkintojen taakse piiloon.
Ja kas, pian puhutaan jostain aivan muusta kuin itse asiasta.
Voi kuitenkin kysyä, pyritäänkö tällä keskusteluun vai ainoastaan reaktioon? On tapana tarjota syötti, jonka koukussa on jotain, mitä ei voi niellä – mutta johon on pakko tarttua. Ja kun niin käy, esittäjä saa näkyvyyttä ja voi näytellä marttyyria.
Tätä peliä ei pelata välttämättä kovinkaan taitavasti – mutta riittävän taitavasti, että osa nielaisee syötin koukkuineen päivineen. Sanotaan juuri riittävästi, että viesti ymmärretään kannattajien keskuudessa, mutta riittävän epämääräisesti, että se voidaan kiistää.
Kritiikin hetkellä esitetään sitten auliisti yllättynyttä ja verisesti loukkaantunutta.
”On eri asia kritisoida yhteiskunnan rakenteita kuin käyttää rasistista kieltä, mutta nämä menevät joskus vaarallisesti sekaisin.”
Kaikki syötit eivät suinkaan ole harmittomia. Rasismi esimerkiksi ei ole mielipide. Se on ihmisarvon kieltämistä – ja se on aina väärin. Sitä ei voi hyväksyä sen enempää vaikenemalla kuin selittelemälläkään. On eri asia kritisoida yhteiskunnan rakenteita kuin käyttää rasistista kieltä, mutta nämä menevät joskus vaarallisesti sekaisin.
Median asema yhtälössä ei ole helppo ja yksinkertainen. Jos provokaatioon ei tartu, moni kokee, että vaietaan vääryyden edessä. Jos taas aiheeseen tarttuu, moni kokee, että annetaan viestille ansaitsematonta näkyvyyttä.
Jos taas tulee raportoineeksi kuin mistä tahansa poliittisesta kiistasta, saatetaan nähdä, että ihmisarvo tulee asetetuksi vain mielipiteeksi muiden joukkoon. Silti valintoja on tehtävä.
”Tämä arvoton näytelmä ei enää yllätä ketään. Silti sama kehä toistuu kerta toisensa jälkeen.”
Vastuu ei silti ole vain medialla. Vastuu on myös niillä, jotka esittävät provokaation – ja niillä, jotka selittelevät sen parhain päin. Tai ainakin pitäisi olla.
Vastuuta on myös poliittisessa johdossa, jos nuhtelut toistuvat ilman oikeita seurauksia. Kunnes taas nuhdellaan tuloksetta ja mikään ei muutu. Tämä arvoton näytelmä ei enää yllätä ketään. Silti sama kehä toistuu kerta toisensa jälkeen.
Ja näin yhä enemmän unohtuu, että sananvapaus on arvo – ei lyömäase tai vapautus vastuusta.
