Perustuslaki takaa sananvapauden jokaiselle. Kaikilla on oikeus ilmaista, julkistaa ja vastaanottaa tietoja, mielipiteitä ja muista viestejä kenenkään ennakolta estämättä. Lisäksi laki toteaa, että viranomaisten hallussa olevat asiakirjat ovat julkisia, jollei niiden julkisuutta ole välttämättömien syiden vuoksi erikseen rajoitettu.

Miten menee sananvapaudella Suomessa?

Puhutaanko meillä siitä, että Suomi on saanut jo 17 sananvapaustuomiota Euroopan ihmisoikeustuomioistuimelta (EIT)? Se on onnettoman iso luku. Tapaukset liittyvät yksityisyydensuojan ja sananvapauden törmäämiseen. Suomalaiset oikeusistuimet ovat EIT:n mielestä painottaneet liiaksi yksityisyydensuojaa sananvapauden kustannuksella – eli tuominneet väärin.

Eipä tästä ole juuri missään metelöity – edes mediassa.

Suomalaisessa sananvapauskeskustelussa suurin ongelma on media, joka kriitikkojen mielestä kohtelee poliitikkoja epäoikeudenmukaisesti, vääristelee, ei ymmärrä sarkasmia ja ironiaa, ei kerro avoimesti omista kytköksistään, ja sensuroi maahanmuuttokriittistä keskustelua.

Ei tule äkkiseltään mieleen mitään muuta länsimaata kuin salakuuntelukohujen Iso-Britannia, missä medialle olisi varattu sananvapausasioissa isompi konnan rooli. Miten tässä näin kävi? Medianhan pitäisi olla sananvapauden sankari!

Osa kansasta on jo ottanut oikeuden omiin käsiinsä. Sosiaalisessa mediassa on viime aikoina levitetty kopioita käräjäoikeuden raiskaustuomiosta ulkomaalaistaustaisille pojille, koska perinteinen media ei eettisten sääntöjensä takia kerro alaikäisten tekijöiden nimiä eikä etnistä taustaa. Sinänsä julkisen tuomion levittäjät eivät ota huomioon, että asiakirjasta voi paljastua myös uhrin ja hänen omaistensa henkilöllisyys.

Ihmiset levittävät Facebookissa myös pedofiileiksi väitettyjen henkilöiden kuvia. Tuhannet tuntemattomat jakavat näitä kuvia eteenpäin ajattelematta, että kuva voi esittää ketä tahansa ja syytökset voivat olla perättömiä. Jos väite on perätön, kaikkia kuvan jakajia voidaan syyttää törkeästä kunnianloukkauksesta, josta enimmäisrangaistus on kaksi vuotta vankeutta.

Tässäkin tapauksessa kansalaiset toimivat, koska perinteisen median uutiskynnys ei ylity, eikä se voikaan ylittyä, jos noudatetaan rikoslakia ja median eettisiä ohjeita.

Mieti siis kahdesti, ennen kuin painat jaa kuva -nappia.

Ei käy kateeksi toimittajia Eritreassa, Turkmenistanissa tai Pohjois-Koreassa. Uhkailu, pahoinpitely ja murhaaminen ovat informaation mustiksi aukoiksi kutsutuissa maissa palkka sananvapauden sankareille.

Kaikista pimein läpi on Afrikan sarvessa sijaitseva Eritrea, jossa yksityinen media on kielletty lailla, ja kaikki mediajulkaisut tuotetaan valtion hallinnossa. Median ulkomainen omistus ja rahoitus on kiellettyä, eikä ulkomaisilla journalisteilla ole asiaa maahan. Internetiin pääsevät vain harvat ja valikoidut kansalaiset. Eritrea on myös vanginnut eniten journalisteja Afrikassa.

Ja meillä Suomessa ongelma on se, että media ei ymmärrä ironiaa.