Samuli Putro ui joka päivä – Nyt hän kertoo, miksi

Pinnalle pulpahtaa miehen pää. Samuli Putro pyyhkii pärskeet kasvoiltaan ja vilkaisee kuvaajaa kysyvästi: Tuliko hyvä?

Eikun uudestaan.

– Kolme, neljä…, Putro laskee, vetää henkeä ja painuu jälleen pinnan alle, ponnahtaakseen taas pian takaisin.

On tammikuinen iltapäivä. Olemme Putron kanssa Mäkelänrinteen uimahallissa tekemässä juttua hänen uintiharrastuksestaan.

Idea tähän juttuun tuli epäsuorasti häneltä itseltään. Haastattelin Putroa muutama vuosi sitten Apuun ja esitin kysymyksen hänen elämäntavoistaan.

Putro sytytti tupakan ja alkoi kertoa uintiharrastuksestaan. Hän kertoi pyristelleensä kymmenisen vuotta aiemmin vaikean erokriisin keskellä, tunteneensa hukkuvansa ja päättäneensä ratkaista ongelman opettelemalla uimaan.

Mitään yllättävää asiassa ei ole. Putro on taitava sanankäyttäjä, jonka arkikieliset lauseet tuntuvat tarkkaan harkituilta elämänviisauksilta.

Aforismin kaltainen letkautus jäi mieleen kummittelemaan. Mainitsen Putrolle asiasta. Hän naurahtaa.

Olihan se dramaattisesti lausuttu, hän myöntää. Vastauksen ydinsanoma on hänen mielestään ”kaikessa halonhakkaajamaisessa yksinkertaisuudessaan” silti totta.

– Lähdin ratkaisemaan tilannetta simppelimmällä mahdollisella tavalla. Ja se toimi. Sen jälkeen vain jatkoin uimista. Vähän niin kuin Forrest Gump, Putro selittää.

Samuli Putron ihanteellinen arkipäivä seuraa tarkkaa, ennalta määrättyä kaavaa.

Hän herää kahdeksalta. Laittaa tulen hellaan ja kahvin kiehumaan. Polttelee muutaman tupakan.

Yhdeksältä hän aloittaa kirjoittamisen. Työskentelyä jatkuu maksimissaan yhteen saakka. Tuolloin hän hyppää raitiovaunuun ja hurauttaa Mäkelärinteeseen tai ”Märskyyn”, kuten hän paikkaa kutsuu.

Altaassa Putro viihtyy noin puolen tunnin verran. Sieltä hän siirtyy saunaan ja lopuksi kahvioon istuskelemaan. Koko reissuun kuluu reilu tunti.

Sama rutiini toistuu jokaisena arkipäivänä, viikosta ja kuukaudesta toiseen.

Juuri rutiininomaisuus on Putrolle olennainen osa uintiharrastusta. Se tuo elämään ryhtiä ja pysyvyyttä. Sen avulla hän tuntee itsensä normaalimmaksi ihmiseksi.

– Sitä mä olen aina eniten halunnut. Olla ihan niin kuin kaikki muutkin, Putro sanoo ja katsoo silmiin.

Halli on tänään yhden aikaan iltapäivästä puolitäysi. Radoilla liikkuu enimmäkseen valkohapsisia vanhuksia. Putro sulautuu heidän joukkoonsa täydellisesti.

Huimasta treenimäärästä huolimatta Putro ei vaikuta erityisen hyvältä uimarilta. Hän etenee altaassa rauhallisin, ponnettomin vedoin.

Toisaalta ei ole kiire. Samuli Putro ei ole täällä tavoittelemassa huippukuntoa tai taistelemassa kelloa vastaan.

Hän on altaassa ottamassa hetkeksi irtiottoa lauluistaan ja sanoistaan. Hän on lauluntekijä, osa heimoa, jonka hän jakaa kolmeen kastiin:

1. Stadionluokan megamenestyjiin.

2. Marginaalisuorittajiin, jotka tulevat musiikintekemisellä toimeen nipin napin jos ollenkaan.

3. Keskellä jääviin ”ojankaivajiin”, jotka eivät koskaan päädy tai edes etsi reittiä terävimmälle huipulle. Heihin Putro sanoo samaistuvansa.

– Kaikkein tervepäisimpiä kollegoja ovat he, jotka suhtautuvat ammattiinsa samalla tavalla kuin vaikkapa ratikkakuskit. Pitää olla ajoissa, selvinpäin ja hoitaa hommansa niin, ettei kenellekään käy huonosti.

Putrolle päivän uintitunnin tarkoituksena on katkaista työpäivä ja tyhjentää pää ajatuksista.

Uintikokemus on parhaimmillaan silloin, kun ei ajattele yhtään mitään ja keskittyy tekemään pelkkiä kuulo- ja näköhavaintoja. Syventymään siihen, miltä vesi tuntuu.

Aina ei ollut näin. Putro kertoo pohtineensa aiemmin aktiivisesti uimisen aikana keskeneräisiä kappaleaihioita.

Jos hän keksi ratkaisun solmukohtaan, nousi hän saman tien altaasta ja meni nauhoittamaan idean puhelimeensa. Pian hän kuitenkin huomasi, että altaassa syntyneet ratkaisut olivat pääsääntöisesti käyttökelvottomia.

– Se kertoo siitä, etteivät solmut aukea altaassa riuhtomalla. Eivät kappaleiden, eivätkä elämän, hän filosofoi.

Ennen haastattelua on sovittu, ettei Putrosta otettaisi varsinaisissa uimahousukuvia. Se on ollut hänen oma toiveensa.

Mieli on kuitenkin muuttunut. Kuvat uimahousuissa ovatkin nyt ok.

– Turha tässä kohdassa on enää ruveta hannaamaan, Putro sanoo ja nousee hyppykorokkeelle kuvattavaksi.

Se ei tarkoita, että oman vartalon esitteleminen tuntuisi hänestä edelleenkään luontevalta. Putro sanoo kärsineensä ruman pojan syndroomasta lapsuudestaan lähtien.

Murrosiässä tulivat silmälasit. Sitten kasvot helähtivät täyteen finnejä. Parikymppisenä alkoivat hiukset lähteä päästä.

– On siinä ollut prosessoitavaa kerrakseen, Putro kertaa.

Epävarmuuteen ei auttanut edes valtava menestys Zen Cafén keulakuvana, kulta- ja platinalevyt, Emma-palkinnot tai muut musiikkialan tunnustukset.

Ristiriitainen suhde omaa ulkonäköä kohtaan tuli esiin muun muassa levy-yhtiön promokuvien kohdalla. Putro kertoo valinneensa suosikeikseen järjestelmällisesti sellaisia otoksia, joissa hän ei näyttänyt muiden mielestä lainkaan itseltään.

– Kun tämä toistui tarpeeksi monta kertaa, niin ymmärsin, että halusin konkreettisesti näyttää joltakulta muulta kuin itseltäni.

Putro sanoo alkaneensa vasta vanhemmiten arvostaa kehoaan. Hintelä ruumiinrakenne on mahdollistanut esimerkiksi sen, etteivät paikat ole pahemmin prakanneet.

– Jos vilkaisen sivusilmällä näyteikkunaa ja näen siellä heijastukseni, niin ei mulle tule lähestulkoonkaan aina sellainen olo, että hyi vittu.

Samuli Putron tyyli on kuin nukkavierun nälkätaiteilijan: harottava risuparta ja takatukalla varustettu Spede-kampaus. Ja vaatteilla ei koreilla.

– Yksi kaveri Käpylästä, joka asuu naapurustossa, sanoi mulle: ”Katsoin sun verotietoja ja tajusin, että sähän tulet ihan kelvollisesti toimeen, mutta et anna sen näkyä noissa sun vaatteissa.”

Kysyn, kertooko nykyinen Putro-ulkoasu miehen kasvaneesta itsetunnosta vai lopullisesta luovuttamisesta ulkonäön suhteen.

Putro naurahtaa. Ehkä totuus on jossain näiden kahden välillä, hän vastaa.

– Käytännöllisesti katsoen asia meni niin, että yksi aamu hiuksia ja partaa ajaessani kelasin, että olen tehnyt tätä vuodesta 1992 lähtien. Että en mä jaksa enää. Ja kun aikaa sitten kului ja karvat kasvoivat, tuli fiilis, että niin, tehkääpäs perässä.

Osaat nauraa itsellesi?

– No, kyllä mä saan aika posketonta huumoria siitä, kuinka huvittavalta tuntuu kammata hiuksia ja laittaa niihin hoitoainetta, kun niitä ei ole ollut kolmeenkymmeneen vuoteen. Onhan se siis todella koomista. Pystyn ihan helposti ohittamaan sen tosiseikan, ettei niitä ole kuin osassa päätä.

Toinen syy haastattelulle on tammikuun puolivälissä maailman ilmestynyt Putron esikoiskirja Elämäni miehet (WSOY). Elämäkerrallinen teos on vaikuttavan tarkkanäköinen syväsukellus elämänvalintoihin, kariutuneisiin parisuhteisiin ja minuuteen. Ja miehuuteen.

Putro sanoo, ettei ole koskaan tuntenut istuvansa perinteisen miehisen miehen malliin. Hän on kokenut aina olevansa mieheksi heikko ja hintelä eikä riittävän maskuliininen.

Varsinkin konfliktitilanteet ovat tuntuneet kammottavilta. Putro kertoo riidan keskellä konkreettisesti pienenevänsä ja jähmettyvänsä, jäävänsä helposti jalkoihin. Ja sitten alkavansa myötäillä aggressiivisemmin käyttäytyvää osapuolta.

Tällaisia omanarvontuntoa puhkuvia alfauroksia hän sanoo aina halveksineensa, mutta samaan aikaan kadehtineensa heidän pöyhkeyttään ja itsevarmuuttaan.

Putrosta tuntuu, että se on laajempikin kokemus itsestä. Hän on läpi elämänsä halunnut olla joku toinen.

– Ja se on ristiriitaista, sillä tiedostan pärjänneeni elämässä juuri siksi, että olen sellainen kuin olen.

Puolen tunnin allassession jälkeen Putrolle tulee kylmä. On aika siirtyä saunan puolelle.

Lauteilla keskustelu ajautuu elämän ja kuoleman kysymyksiin. Niin löylyissä on tapana käydä. Saunan hämärässä on helppo avautua elämän kipukohdista.

Voisi kuvitella, että sauna olisi laulunkirjoittajalle todellinen tarinoiden aarreaitta ja inspiraation lähde.

Tarinan mukaan Ismo Alanko sai idean Kun Suomi putos puusta -kappaleeseen kuunneltuaan uimahallin saunassa paikallisten isäntien turinoita.

Putro kumoaa hypoteesin. Hän sanoo osallistuvansa ani harvoin saunassa käytäviin juttutuokioihin. Harvemmin hän edes kuuntelee ympärillään käytäviä keskusteluja. Hän ei ole hallilla hakemassa virikkeitä.

– Kirjoittaessaan on kirjaimellisesti oman päänsä sisässä. Ajattelee menneitä tai kuvittelee olemattomia asioita. Eikä liika ajattelu tee ihmiselle yksinkertaisesti hyvää.

Ajattelun vaaroista Putrolla on omakohtaista ja myös varsin tuoretta kokemusta.

Esikoiskirjan työstäminen sekä uppoutuminen nuoruuden kirveleviin muistoihin oli sen verran ravisteleva kokemus, että Putron elämä ajautui kriisiin keväällä 2023.

Pian hän huomasi, ettei pystynyt luottamaan edes tuttuihin ihmisiin. Uni tuli ainoastaan lääkkeiden avulla, ruoka ei maistunut. Uimahallin vaaka paljasti painon: 56 kilogrammaa.

Putro haki itselleen apua. Syksyllä 2023 hän aloitti kolmivuotisen, Kelan korvaaman psykoterapian.

Oliko kyse masennuksesta? Varmaankin sen suuntaisesta, Putro vastaa.

– Mulla ei ollut enää otetta itsestäni. Se lipeäminen oli tapahtunut pikkuhiljaa. Mutta siinä kohtaa kun se lipesi, kaikki alkoi olla rimpuilua. Yksinkertaiset asiat muuttuivat hankalaksi.

Uintiharrastusta mielen järkkyminen ei katkaissut. Päinvastoin. Putro kertoo aloittaneensa myös avantouinnin. Hän oli lukenut jostain, että kylmä vesi saattaisi rauhoittaa mieltä ja nostaa endorfiinitasoja. Niin se tekikin.

Pelkkä liikkuminen vaikuttaa mielialaan. Putro sanoo huomanneensa olevansa uimahallilta lähtiessä paremmalla tuulella kuin sinne tullessa.

Uiminen myös selkeyttää ajattelua, hän lisää.

– Mun mielestäni arki on parhaimmillaan teräväpiirteistä sillä tavalla, että värit näkyvät ja esineet erottuvat toisistaan. Jos en pääse moneen viikkoon uimaan, elämä muuttuu rumaksi akvarellimaalaukseksi.

Päivitetty 31.1.2025 Otsikkoa muutettu