(Haastattelu on tehty tammikuussa 2020 ja julkaistu helmikuun Mondossa 2020)
Ensimmäiset matkat ulkomaille yksin, vailla vanhempia, ovat elämyksiä jokaiselle meistä. Näin myös ohjaaja Samuel Harjanteelle.
Hän lähti 15-vuotiaana Lontooseen katsomaan samanmielisen kaverin kanssa musikaaleja West Endissä. Ensimmäisenä he näkivät esitykset We Will Rock You, Leijonakuningas ja Oopperan kummitus.
”Jos sitä ennen oli yhtään epäilystä siitä, mitä haluan tässä elämässä tehdä, sillä reissulla ne viimeistään karisivat”, Harjanne sanoo. ”Musikaalit ovat niin kokonaisvaltaisia esityksiä: rakastuin siihen teatraalisuuteen, musiikkiin, kaikkeen.”
Harjanteen suunnitelmista oli tuskin ollut muutenkaan epäilyksiä. Muusikkoperheessä kasvanut poika esiintyi jo 12-vuotiaana Helsingin kaupunginteatterin Les Misérablesissa. Kun äänenmurros esti pääsyn toiseen musikaaliin, hän kokosi porukan, jonka kanssa teki oman Abba-musikaalin. Se esitettiin Lauttasaaren kirkon kryptassa.
Harjanne kiersi Suomessa näyttelemässä eri tuotannoissa jo nuorena. Parikymppisenä hän pääsi ohjaamaan Helsingin Aleksanterin teatteriin Altar Boyz -musikaalin, jonka pääosassa oli Antti Tuisku. Niin Harjanne eteni ohjaamaan Suomen mittakaavassa suuria, kansainvälisiä musikaaleja. Töihin kuuluvat muun muassa kehuja saaneet Aladdin (2012), Kinky Boots (2018) ja Pieni merenneito (2019). Hän ohjasi myös Haloo Helsinki -musikaalin Maailma on tehty meitä varten.
”Se ei kerro yhtyeen vaiheista, vaan keskiössä on kaksi ystävystä, jotka lähtevät elämässä eri suuntiin. Haloo Helsingin Ellin sanoitukset ovat poikkeuksellisia ja tarinallisia, ja musikaalin rakentaminen niiden ympärille oli antoisaa.”
Ulkomailta Harjanne on hakenut oppia englannin kuuluisasta Guildford School of Actingista. Hän opiskeli siellä vuodet 2014—2016 ja sai olla muun muassa Kinky Bootsin Broadwaylle ohjanneen Jerry Mitchellin assistenttina.
”En ole yleensä mikään fanityttö, mutta Mitchellin kanssa tunsin kuin olisi ollut kirkuva teini Take Thatin konsertissa”, Harjanne kertoo nauraen. ”Kun menin kouluun, toivoin olevani sen huonoin oppilas, sillä kaikista eniten oppii, kun saa tehdä töitä itseään lahjakkaampien ihmisten kanssa. Mutta siellä tajusin, kuinka haastavia juttuja olin saanut Suomessa tehdä, ihan kantaesityksiäkin siinä missä muut oppilaat olivat olleet tekemässä vain replikaversioita.”
Monet Harjanteen Suomeen ohjaamat musikaalit ovat olleet niin sanottuja nonreplikoita. Niissä ei toki saa muuttaa teoksen alkuperäisversion tekstiä ja lauluja, mutta muuten esityksestä saa tehdä omanlaisensa versiot. Lavasteet, puvut ja näyttelijävalinnat täytyy usein piirrosten ja videoklippien avulla hyväksyttää musikaalin oikeudenomistajilla, mutta Harjanne pitää sitä vain tervetulleena laadunvalvontana.
Aina toisinaan tulee musikaali, joka tuo kepeäksi leimattuun lajityyppiin uusia asioita ja kantaaottavuutta. Cabaret nosti rimaa 1960- ja 70-luvuilla kuvaamalla natsi-Saksan nousua. 1990-luvulla Rent toi lavalle aids-epidemian ja kodittomuuden. 2010-luvulla tullut Hamilton on hip hopista ammentava draama, joka kertoo Yhdysvaltojen syntyhistoriasta. Se on noussut myös kansalaisoikeuksien ja mustien oikeustaistelun symboliksi. Aivan samanlaista järistystä Harjanne ei näe lähitulevaisuudessa.
”Jos tietäisin mikä seuraava suuri juttu olisi, lähtisin heti tekemään sitä”, hän toteaa.
Voisiko esimerkiksi ilmastokriisistä tehdä hittimusikaalin?
”Varmasti aiheesta on jo yritettykin tehdä musikaalia, mutta vielä ei ole hittiä syntynyt”, hän pohtii. ”Musikaali on niin kallis ja monimuotoinen laji, että vaikea aihe on kyettävä saamaan tarpeeksi kaupalliseen pakettiin. Se on hankalaa mutta mahdollista.”
Vastaava esimerkki ja yksi Harjanteen vaikuttavimmista musikaalielämyksistä on Come from Away (2013). Se kertoo tositarinan siitä, kuinka 9/11-terrori-iskun aikana 7 000 lentomatkustajaa joutui laskeutumaan Kanadaan pieneen Ganderin kaupunkiin. Harjanteelle tulevat kyyneleet silmiin, kun hän kertoo kuinka esityksessä pikkukaupungin asukkaat ottavat avosylin vastaan matkailijat, jotka luulevat maailmanlopun alkaneen.
”Toinen vastaava kokemus oli Broadwayllä Next to Normal, jonka aiheena oli kaksisuuntainen mielialahäiriö”, Harjanne kertoo. ”Se aiheutti tunnekramppeja, jotka saivat minut itkemään puoli tuntia putkeen. Sellaisia reaktioita toivoisin omienkin töideni herättävän.”
Harjanne on Suomen lisäksi ohjannut Virossa ja Englannissa. Virossa ensimmäistä työtään tehdessään hän luuli paikallisten vihaavan häntä. Aivan kuten ruotsalaisten mielestä suomalaiset kuulostavat äkäisiltä, Harjanteen oli vaikea tottua virolaisten töksähtävältä kuulostavaan tapaan puhua.
”Koska produktioissa on mukana ihmisiä eri maista, ohjaan aina englanniksi”, Harjanne kertoo. ”Silloin olen paljon värikkäämpi hahmo itsekin jo kielen takia. Kun tulee harjoituksiin hymyillen ja kajauttaa hyväntuulisesti Hello everyone, how are you, luo tunnelman, jollaista on vaikeata saavuttaa suomen kielellä kuulostamatta falskilta.”
Britanniassa on taitavia musikaalinäyttelijöitä pilvin pimein. He ovat kaikki freelancereita, ja harjoittelujaksot ovat lyhyitä ja intensiivisiä, koska näyttelijät eivät samaan aikaan esiinny muissa tuotannoissa. Virossa ammattimaisuus ei ole aivan vielä yltänyt Suomen tasolle, mutta Harjanne kehuu virolaisia hyvin musikaaliseksi kansaksi. Hän uskoo sen johtuvan maan vahvasta kuoroperinteestä.
Yleisön reagoinnissa esityksiin on suuria eroja eri maissa. Ulkomailla yleisö ei pelkää ilmaista tunnetilojaan samalla tavalla kuin Suomessa, Harjanne sanoo.
”Suomessa kuulee usein ennen näytöstä, kuinka vanhemmat katsomossa sanovat lapsille, että täytyy olla hiirenhiljaa. Koeta siinä sitten nauttia näytöksestä! Onneksi lapset unohtavat tuollaiset käskyt nopeasti.”
Viime vuodet Harjanne on asunut Kööpenhaminassa, Ørestadin kaupunginosassa, jota hän kutsuu pikku-Manhattaniksi. Vanhan jätesaaren päälle rakennetulta asuinalueelta pääsee nopeasti niin lento- kuin rautatieasemalle, joten paljon matkustavalle sijainti on ihanteellinen.
Harjanne kertoo pitävänsä kaupungista kovasti mutta olevansa valmis myös muuttamaan, jos hän kumppaninsa kanssa päättää niin.
”Kööpenhaminan Tivoli on aivan huikea paikka, suosittelen käymään siellä mihin vuodenaikaan hyvänsä”, Harjanne sanoo. ”Käyn joka joulu siellä juomassa lämmintä glögiä ja nauttimassa tunnelmasta. Mutta koska esimerkiksi viime vuodesta vietin alle puolet kotona, saatan Köpiksessä useina päivinä olla poistumatta asunnosta.”
Vapaa-ajalla matkailu on viime vuosina jäänyt hänellä vähiin, vaikka joka vuosi onkin käytävä New Yorkissa katsomassa tuoreita musikaaleja. Se merkitsee kymmenen päivän reissun aikana suunnilleen 13—14 musikaalia.
Hänen viimeisin lomareissunsa on viime kesänä Egyptiin tehty matka, joka oli silkkaa löhöilyä. Toisenlaisia olivat lapsuuden matkat Egyptiin: silloin Harjanne oli innokas pieni egyptologi. Häntä kiehtoivat niin Muumio-elokuvat kuin tietokirjat pyramideista ja muinaisen Egyptin jumalista. 15-vuotiaana hän matkusti äitinsä kanssa Kairoon, josta he menivät junalla Assuaniin ja laivalla Luxoriin.
”Kaikki Suomesta poikkeavat paikat kiinnostavat”, Harjanne sanoo ja huokaa.
Lomamatkailuun tuskin tulee pian tilaisuutta, sillä ensi-iltoja hänellä riittää: Haloo Helsingin jälkeen Kinky Boots Tampereella, Virossa tehtävä Sister Act (tunnetaan elokuvana Nunnia ja konnia), ensi vuonna Matilda Tampereella… Ne ovat jokainen omalla tavallaan askelia kohti Broadwaytä, kaikkien musikaalintekijöiden Eldoradoa.
Samuel Harjanne
32-vuotias, Englannissa opiskellut Harjanne on ohjannut noin 15 musikaalia. Hän aloitti uransa näyttelijänä ja on teatterin ohella toiminut elokuvien ääninäyttelijänä.
