Image

Samira Elagoz – provokatiivinen protagonisti


Taiteilija Samira Elogoz on tehnyt teoksia esimerkiksi tuntemattomien tapaamisesta ja omasta raiskauksestaan.
Kuvat Jirina Alanko

Pienikokoinen nainen on pukeutunut valkoiseen t-paitaan, valkoisiin farkkuihin ja valkoisiin lenkkareihin. Hän seisoo ryhdikkäänä Zodiak-teatterin lavalla ja lausuu sanat vakavalla, kuuluvalla äänellä:

”Oli kulunut vuosi siitä, kun poikaystäväni raiskasi minut. Vitsailin ystävälleni, että pitäisikö järjestää juhlat vuosipäivän kunniaksi.”

Helsinkiläisyleisö on hiljaa ja paikoillaan. Ovatko he lakanneet hengittämästä? Mutta tästä kaikki vasta alkaa. Seuraavan tunnin aikana Samira Elagoz näyttää yleisölle, millaiset juhlat hän lopulta järjesti. Cock, cock...who’s there? -esitys yhdistelee dokumentti­elokuvaa, teatteria ja performanssia. Se sisältää teiniaikojen selfieitä, rekonstruoidun kohtauksen poliisilaitokselta ja Elagozin kuvaamia videopätkiä.

Niissä hän matkustaa kolmella mantereella, ja tapaa tuntemattomia miehiä Craigslistin ja Tinderin kaltaisten online-palvelujen kautta. Välillä videoilla pääsevät ääneen pääsevät myös Elagozin ystävät ja perheenjäsenet, jotka kertovat, miltä tieto raiskauksesta heistä tuntui.

Elagoz kertoo esityksessä, että kohtaamiset tuntemattomien miesten kanssa olivat hänen tietoinen keinonsa käsitellä raiskausta ja rakentaa vähitellen uudelleen suhdettaan ja luottamustaan miehiin.

Viimeisissä videolta nähtävissä kuvissa Elagoz katsoo suoraan yleisöön ja valuttaa suustaan sperman näköistä nestettä. Minä voin edelleen tehdä ihan mitä tahansa, vaikka se ärsyttäisikin teitä, Elagoz tuntuu sanovan.

Aplodit ovat hurjat. Elagoz kumartaa kolmesti, edelleen ryhdikkäänä ja vakavana.

Hotellin aula on noin periaatteessa penseä paikka tehdä haastattelu, mutta tällä kertaa se tuntuu sopivalta. Missä muuallakaan voisi tavata rokkitähden?

Ja sellaista tässä nyt ollaan tapaamassa, vaikka ei ihan perinteisessä mielessä. Hittibiisien ja kevyen maailmantuskan sijaan tarkoitus on jutella siitä, mitä Kaapelitehtaalla toissapäivänä nähtiin – ja siitä, miten Karkkilassa kasvaneesta Elagozista tuli alle kolmekymppisenä kansainvälisen taidemaailman uusi suosikki.

Tämä suosikki istuu nyt Ruoholahden Holiday Inn -hotellin aulan perimmäisessä nurkassa läppärin ja vesipullon kanssa punaisissa housuissa ja täydellisessä meikissä. Elagoz menee nytkin suoraan asiaan.

”Mä tilasin jo kahvia. Ja kirjoitin ylös pointteja viime viikon paneeli­keskustelusta, että voidaan käyttää niitä nyt tässä.”

Kun on kiertänyt ympäri maailmaa kaksi ja puoli vuotta esiintymässä ja antanut joka välissä haastatteluja, huomaa väkisinkin toistavansa itseään, Elagoz sanoo. Siksi hän on tällä kertaa yrittänyt miettiä ”tuoreita näkökulmia haastatteluun”.

Ihan aluksi on kuitenkin pakko kysyä siitä, millaista on elämä tien päällä. Elagoz nimittäin kiskaistiin kansainvälisen taidemaailman pyörteisiin lähes suoraan koulun penkiltä: sekä Cock, cock...who’s there? että Elagozin moneen kertaan palkittu esikoiselokuva Craigslist Allstars olivat hänen valmistujaistöitään amsterdamilaisesta taideyliopistosta.

Käytännössä siis pro gradu -työhön verrattavia duuneja, joista yhtäkkiä tuli kansainvälisiä menestyksiä.

”Onhan tämä ollut aika absurdia. Samaan aikaan olen tosi etu­oikeutettu, monta mun haavetta on toteutunut. Siksi tuntuu, että en voi valittaa. Mutta toisaalta olen valmistumiseni jälkeen keikkaillut ja matkustanut niin paljon. Jossain vaiheessa havahduin siihen, että mulla ei ole oikein enää suhdetta itseeni. En tiennyt millainen tyyppi olen, mitä tykkään tehdä. Ja sosiaalinen elämäni oli kadonnut.”

Siksi Elagoz päätti tehdä asialle jotain. Ja se päätös on muuttunut teoiksi.

”Olen aika...määrätietoinen ihminen”, hän sanoo ja katsoo suoraan silmiin.

Hei, olen 24-vuotias tyttö, teen lyhyttä dokumentti­elokuvaa ja etsin tuntemattomia. Konsepti on tämä: tapaamme kotonasi ja kuvaan, miten tutustumme toisiimme. Mitään erityisiä ohjeita ei ole.

Tämä netti-ilmoitus on Craigslist Allstars -elo­kuvan ensimmäinen kuva, ja samalla myös työmetodi. Elokuva koostuu pätkistä, joissa Elagoz tapaa ilmoitukseen vastanneita tuntemattomia miehiä näiden kodeissa. Hän antaa miesten määrittää, miten kohtaukset etenevät. Välillä pelataan korttia, joskus joku haluaa sitoa Elagozin, toinen kertoa alistamistaipumuksistaan.

Hän mukautuu lähes kaikkeen eikä tuomitse. Ainoastaan kerran hän asettuu vastahankaan. Eräs miehistä haluaa tehdä hänen kanssaan ”kohtauksen”, jossa Elagozia alistettaisiin tavalla, joka ainakin katsojasta näyttää melko seksuaaliselta. Ei ole tarkoitus näytellä, hän sanoo miehelle, vaan kohdata oikeasti.

Mitä oikea kohtaaminen tarkoittaa? Elagozin mielestä sitä, että on ihminen ihmiselle.

”Elokuvafestivaaleilla ensimmäinen kysymys on lähes poikkeuksetta, että eikö minua pelottanut tavata näitä miehiä. Samoilla festivaaleilla esiintyy miesohjaajia, jotka ovat menneet tekemään dokumenttejaan esimerkiksi sota-alueille. Ei heiltä ei koskaan kysytä, pelottiko”, Elagoz sanoo.

Kyllä, hänellä oli miehiä tavatessaan erilaisia turvajärjestelyjä. Sitä vaadittiin jo koulun puolesta. Mutta Elagozin mielestä kysymys pelosta on tavallaan suloinen mutta myös alentuva.

”Sellaiset kysymykset uusintavat osaltaan raiskauskulttuuria, jonka keskiössä on pelon luominen. Mutta ei ole naisten vastuulla olla aina huolellinen ja varovainen. Sitä paitsi minun raiskaukseni tapahtui tutun henkilön kanssa, niin kuin suurin osa raiskauksista ylipäätään.”

Lähtökohtana elokuvassa oli niin sanottu ”female gaze”. Koska miehet ovat kautta historian esittäneet taiteessa naiset haluamallaan tavalla, Elagoz halusi kääntää asetelman toisin päin: hän halusi tutkia miehiä aiheena. Tuntemattomien tapaaminen tuntui myös sopivan arvaamattomalta työmetodilta, sillä Elagozia ei kiinnostanut tehdä käsikirjoitettua elokuvaa.

Minkälaiset ihmiset vastaavat tuollaiseen netti-ilmoitukseen? Erikoiset, voisi elokuvan perusteella sanoa.

Mutta se taisi olla Elagozin tarkoituskin. Häntä ovat nuoresta saakka kiinnostaneet ihmisten eriskummalliset piirteet ja tavat toimia. Jopa siinä määrin, että hän on teini-ikäisestä saakka kirjoittanut muistiinpanoja kaikenlaisista jännittävistä tyypeistä, joita on kohdannut. Kuten silloin, kun hän työskenteli ruokakaupassa pakkaajana ja ostoksille saapui goottipariskunta, joka osti monta pussia pakasteverta. Tai kun hän oli sairaalassa siivoojana ja seurasi kahden käytävän vastakkaisissa huoneissa makaavan potilaan romanssia.

Craigslist Allstars otettiin heti valmistumisensa jälkeen vuonna 2016 maailman suurimman dokumenttielokuvafestivaalin, IDFA:n, ohjelmistoon. Sen jälkeen elokuvaa ei ole tarvinnut markkinoida.

”Yksi viidestä elokuvasta, joka on pakko nähdä IDFA:ssa tänä vuonna”, kirjoitettiin Vice-lehden verkkosivuilla jo ennen ensi-iltaa.

Elämän kokoinen kaupunki. Se on Länsi-Uudellamaalla sijaitsevan Karkkilan kunnan virallinen motto. Elämän koosta voidaan olla montaa mieltä, mutta Karkkilassa on tällä hetkellä noin 9 000 asukasta. Kaupungin merkittävyyttä määrittävät kuitenkin väkiluvun lisäksi myös palvelut, joita se asukkailleen tarjoaa – tai ei tarjoa.

”Karkkila on niin pieni paikka, että siellä ei ole edes uimahallia, puhumattakaan elokuvateatterista”, Samira Elagoz sanoo.

2000-luvun alun Karkkila ei todellakaan tuntunut elämän kokoiselta teini-ikäisen Samira Elagozin mielestä.

Elagoz on egyptiläisen isän ja suomalaisen äidin lapsi, vanhin kolmesta tyttärestä. Vanhemmat erosivat, kun hän oli kaksivuotias. Äidistä tuli yksinhuoltaja, rahasta oli tiukkaa. Vaikka perhe asui kymmenen kilometrin päässä Karkkilan keskustasta (”keskellä metsiä ja peltoja”), heillä ei ollut autoa.

Kaukana kaikesta sijaitseva koti saattoi lopulta olla hyvä asia.

”Ehkä juuri siksi, että siellä ei tapahtunut mitään, päähäni kehittyi jo hyvin nuorena sellainen jatkuva kertojan ääni. Aloin kuvitella olevani elokuvassa.”

Mielikuvituksen lisäksi kyse oli myös selviytymiskeinosta. Pikkupaikkakunnat eivät välttämättä ole ystävällisiä ympäristöjä ihmisille, jotka erottuvat joukosta. Pienellä Samiralla oli karkkilalaisittain poikkeava ulkonäkö, erikoinen nimi ja hyvä mielikuvitus. Hän kertoi usein koulukavereilleen tarinoita. Onko noi niitä sun egyptiläisjuttuja, toiset sanoivat. Kiusaaminen ei jäänyt siihen.

Elagoz alkoi hävetä taustaansa ja nimeään. Jopa siinä määrin, ettei halunnut sanoa sitä ääneen edes silloin, kun vastasi puhelimeen.

Vaikka perheessä ei ollut autoa, heillä oli televisio, ja se oli tärkeää. Elagozin äiti oli intohimoinen elokuvaharrastaja, joka näytti tyttärilleen tärkeimmät klassikkoteokset jo varhain. Elokuvista tuli Elagozille pakopaikka, toinen maailma, jossa kaikki oli mahdollista. Tuolloin hän ei kuitenkaan vielä haaveillut itse elokuvien tekemisestä: keskellä karkkilalaista metsää sellainen ei vaikuttanut yksinkertaisesti mahdolliselta.

Sen sijaan Elagozin kiinnostus suuntautui asiaan, jonka harrastaminen oli helppoa ja onnistui ilman erityisiä välineitä: tanssiin. Hän saattoi katsoa loputtomasti tanssivideoita ja harjoitella koulun jälkeen tanssiliikkeitä itsekseen olohuoneessa.

Tanssin avulla kehkeytyi myös Samiran suunnitelma. Sen tarkoitus oli päästä Karkkilasta pois.

Vaikka Samira Elagozista tuli menestyvä taiteilija heti valmistumisensa jälkeen, ei häntä pitkään aikaan juuri noteerattu Suomessa. Elagoz tarjosi kyllä Cock, cock -esitystään monille kotimaisille teattereille, mutta usein hänelle ei edes vastattu.

Laajempi havahtuminen on tapahtunut vasta kansain­välisen huomion kautta.

Se ei ole mikään ihme, sanoo teatteri- ja tanssikriitikko Maria Säkö.

”Suomessa huomioidaan hirveän huonosti tällaisia eri taiteen­lajeja yhdisteleviä teoksia. Erityisesti performanssiesitysten tilanne on huono.”

Huono huomioiminen tarkoittaa muun muassa sitä, että isot teatterit eivät ota esityksiä ohjelmistoonsa, edes vierailuesityksiksi.

”Monet teatterinjohtajat eivät yksinkertaisesti oikein tiedä, mitä maailmalla on meneillään, eivätkä siksi osaa tarttua tällaisiin. Tietysti kyse on myös siitä, millaisia yleisöjä tavoitellaan”, Säkö sanoo.

Hän uskoo, että Elagoz marginalisoitiin Suomessa paitsi lajinsa myös aiheensa vuoksi. Taiteen historia tuntee lukemattoman määrän tapauksia, joissa naispuolisten tekijöiden omakohtainen aihe on nähty henkilökohtaisen ongelman käsittelynä eikä laajempana, yhteiskunnallisena analyysinä.

Samaan on Elagozin mukaan syyllistynyt myös media. Hän vaikuttaa olevan jossain määrin katkera.

”Keräsin jossain vaiheessa hirveimpiä otsikoita, mitä elokuvaani liittyen olin nähnyt. Yksi legendaarisimmista oli nyt.fi:n Twitter-­saate: Suomalaisnainen haki netti-ilmoituksella miehiä, harrasti seksiä ja otti huumeita”, hän sanoo.

Tviitti poistettiin, kun Elagoz otti yhteyttä toimitukseen. Nykyinen verkko-otsikko kuuluu: ”24-vuotias suomalaisnainen haki miehiä netti-ilmoituksella, johon vastasivat itsensäpaljastaja, sadisti, porno-ohjaaja ja ”elävä nukke” – Samira Elagoz teki dokumentin, jollaista ei ole ennen nähty”.

Ei sekään Elagozia täysin miellytä. Ylipäätään hän suhtautuu toimittajiin nykyään melko epäilevästi.

”Tosi usein jutuissa yksinkertaistetaan sanomisiani.”

Tähänkin artikkeliin liittyen Elagoz lähettää myöhemmin sähköpostin, jossa hän toivoo muun muassa, että raiskausta ei nostettaisi ”liian keskeiseksi asiaksi”. ”Koen, että minulla on taiteilijana muutakin annettavaa”, hän kirjoittaa.

Se on kiistatta totta, mutta on myös niin, että maailmantähtien tapaan Elagoz on melkoisen tarkka omasta julkisuuskuvastaan. Hän haluaa itse päättää, millaisessa meikissä, asussa ja ympäristössä häntä kuvataan. Hän tarkistaa, että toimittaja on nähnyt teokset, joista on tarkoitus puhua. (Kun hän ei ollut tyytyväinen tähän juttuun, hän kirjoitti Instagram Storiesiin postauksen, jossa kyseli neuvoja, miten voisi estää sen julkaisun.)

Haastattelua edeltävänä päivänä Elagoz ja toinen Sivuaskel -festivaalin esiintyjä Juli Apponen järjestivät esityksiinsä liittyvän Performing Trauma -keskustelutilaisuuden. Siitä kolmannes käytettiin no, hyvin pisteliääseen mediakritiikkiin, jonka lopuksi molemmat tosin totesivat, ettei heitä enää kiinnosta juurikaan lukea itsestään kirjoitettuja juttuja tai arvioita töistään.

Keskustelu hotellin aulassa keskeytyy. Elagoz alkaa lukea läppäriltä ääneen pitkiä pätkiä englannin­kielisiä muistiinpanojaan.

”Intriguing was the question what happens when the director is an active protagonist, and inside her creation, (a vérité-esque observer that is also being observed), how would the camera influence behavior”, Elagoz lukee.

Kahdeksan vuoden ulkomailla asumisen jälkeen englanti alkaa olla hänelle luontevampi kommunikointikieli kuin suomi.

Mutta on feministisistä teorioista fasinoitunut Elagoz myös romantikko.

”Nimenomaan digitaalinen romantikko”.

Internet löi läpi Suomessa juuri siihen samaan aikaan, kun Elagozin elämännälkä Karkkilassa oli kovimmillaan. Hän oli jo kymmenenvuotiaana intohimoinen chattailija, joka vietti aikaansa esimerkiksi Kiss FM:n chat-huoneissa.

”Rakastuin online-kommunikointiin hyvin pienenä. Pystyin olemaan itseni helpommin anonyymina, kun kenelläkään ei ollut mitään ennakko-oletuksia. Ja tuntui upealta, että pystyi halutessaan luomansa itsensä aina uudestaan.”

Tätä taustaa vasten tuntemattomien etsiminen internetistä tuntuukin oikeastaan ihan luontevalta työmetodilta.

Chattailyn lisäksi nuoren Elagozin päivät täytti tanssi. Se muuttui astetta vakavammaksi, kun hän peruskoulun jälkeen muutti Helsinkiin isänsä luo ja pääsi Sibelius-lukion tanssilinjalle. Siellä hän ajatteli ensimmäistä kertaa, että ehkä tästä ”taidehommasta” voisi tulla ammatti.

Lukion jälkeen Elagoz haki useana vuonna Teatterikorkeakouluun ja muihinkin paikkoihin, joissa tanssia olisi voinut opiskella. Pääsy­kokeet eivät kuitenkaan menneet hyvin, eivätkä koulujen ovet avautuneet.

Elagoz lähti jälleen, tällä kertaa Suomesta. Hän pääsi itävaltalaiseen tanssikorkeakoulu SEADiin (Salzburg Experimental Academy of Dance) parikymppisenä.

Hyvin pian saavutettu haave osoittautui kuitenkin virheeksi.

”Se oli masentavimpia aikoja elämässäni. Tajusin, että en haluakaan tätä. Lisäksi kroppani alkoi hajota. Meidän piti tehdä joka päivä vaativia teknisiä harjoituksia enkä ollut yhtä kehittynyt kuin opiskelu­kaverini. Olin ainut meidän luokalta, joka feilasi balettikokeessa, ja jouduin sen takia rehtorin puhutteluun.”

Onneksi Elagoz sai kuitenkin pian tietää vaihtoehdosta: Amster­damin taideyliopistossa oli koreografiaan suuntautunut linja, jos­sa ei painotettu niinkään tanssin tekniikkaa kuin esimerkiksi performanssia ja kehon kokonaisvaltaista käyttöä.

”Se oli todella hyvä hetki, kun marssin Salzburgissa opettajan­huoneeseen, ja ilmoitin, että minä lähden.”

Sen jälkeen Elagoz koki klassisen vastareaktion, ja vihasi tanssia monta vuotta. Nyt hän kuitenkin ajattelee, että ei olisi tehnyt teoksiaan ilman tanssitaustaa. Ja onkin totta, että hänen töissään näkyy edelleen vahvasti kiinnostus ihmiskehoon. Kohtaamiset tuntemattomien miesten kanssa päätyvät välillä siihen, että Elagoz tanssii heidän kanssaan, antaa heidän sitoa häntä tai jopa harrastaa heidän kanssaan seksiä.

"Erilaista kuin mikään mitä olen nähnyt”, ”mestariteos”, ”haastaa teatterin idean”, ”vuoden 2017 parhaita teatteriesityksiä”, ”raaka mutta elegantti”, ”vuoden tärkeimpiä esityksiä”.

Elagoz ei ole aina tyytyväinen tapaan, jolla häntä ja hänen töitään on lehdistössä käsitelty, mutta tyytymättömyys ei ole ollut molemminpuolista. Minne tahansa hän on mennytkin, paikallinen media on ylistänyt hänen töitään; siitä huolimatta, että niitä on usein ollut vaikea määritellä edes lajityypin puolesta. Ehkä jotain samantapaista voisi syntyä, jos performanssitaiteilija Marina Abramović yhdistettäisiin dokumentaristi Michael Mooreen, sekaan heitettäisiin reippaasti feministiteoriaa ja siirrettäisiin koko homma osittain nettiin.

Elagozin töitä nähnyt kriitikko Maria Säkö pitää teoksia korkeatasoisina, ja sanoo, että suomalaisista vertailukohdista ne erottuvat erityisesti vahvan teoriaosaamisensa kautta.

”Olin hyvin vaikuttunut siitä tarkkuudesta performanssimaisessa tunnustuksellisuudessa. Aika usein performanssit ovat ehkä hieman vapaamuotoisempia räiskäisyjä, mutta Cock, cock -teos oli hyvin hallittu kokonaisuus.”

Taiteessa olennaisinta on kuitenkin aina tekijän rehellisyys omalle kokemukselleen, Säkö sanoo.

”Elagoz toteuttaa tätä eetosta hienosti. Hän käsittelee traumaa tavalla, joka ei yritä olla sankaritarina tai opettaa mitään, se on ainoastaan hänen oman kokemuksensa kuvaus. Mutta kyllä minä huomasin olevani niin keski-ikäinen, että se myös järkytti minua.”

Elagozin teokset ovat poliittisia, ja ne ovat sitä juuri tähän aikaan sopivalla tavalla. Metoo-liikkeen valtakaudella janotaan taidetta, joka uskaltaa vihdoin käsitellä sukupuolia ja seksuaalisuutta avoimesti.

Silti lähes ainoan hyökkäyksen Elagozia vastaan on esittänyt juuri metoo-aktivisti, belgialainen Ilse Ghekiere. Hän näki Cock, cock -teoksen Norjassa ja kritisoi sitä esityksen jälkeisessä keskustelutilaisuudessa rankasti. Esityksessä on nimittäin kohta, jossa Elagoz sanoo, että raiskaukseen suhtautuminen on vaikeaa – se kun on hänen kohdallaan toiminut katalyyttinä myös hyville asioille, esimerkiksi sille, että koko esitys on olemassa.

Tämä lausunto oli Ghekieren mielestä ”kaikkien naisten pettämistä”. Hän opasti Elagozia keskustelutilaisuudessa, että tämä ei saa sanoa olevansa mitään muuta kuin uhri. Myöhemmin Ghekiere kirjoitti jutun, jossa käsitteli myös Elagozin teosta. Otsikko oli ”seksismiä lavalla”.

Aurinko paistaa, ja ilmassa on jo melkein häivähdys kevättä, kun tapaan Elagozin viikon päästä uudelleen. Hän on viettänyt ajan Karkkilassa, äitinsä luona. Siksi onkin hyvä hetki jutella siitä, miten Elagoz on viime aikoina muutenkin hieman rentoutunut, ja yrittänyt miettiä, mitä oikeastaan haluaisi tehdä elämässään.

Musiikkitalon kahvilassa käy ilmi, että kysymys on ”niin laaja, että siihen on monta erilaista vastausta”. Ensinnäkin Elagoz on miettinyt sekä genren vaihtamista (”visuaalinen taide voisi olla seuraava kiinnostava asia”) että kokonaan uutta ammattia (”pitkäaikainen haaveeni on työskennellä ensihoitajana”). Hän kuitenkin kokee velvollisuudekseen kiertää maailmaa tämän esityksen kanssa, koska esityksiä, joissa raiskausta ja siitä toipumista käsitellään monipuolisesti ja totuttu uhrinarratiivi kyseenalaistaen, ei ole kovin paljon.

Asuinpaikan vaihtaminenkin voisi jossain vaiheessa kiinnostaa.

”Olen asunut Amsterdamissa jo seitsemän vuotta, ja se on pohjimmiltaan aika pieni kaupunki.”

Elagoz piti rankan kiertuevuoden jälkeen viime joulu- ja tammi­kuun vapaata. Se sai hänet tajuamaan, että elämästä puuttuivat rutiinit täysin. Siksi hän kirjoitti googleen ”menestyvien ihmisten aamurutiini”, ja katsoi kolme päivää videoita aiheesta. Niistä hän poimi itselleen sopivat asiat: herääminen varhain aamulla, jääkylmä kolmen minuutin suihku, pari tuntia kirjoittamista ja lukemista.

”Nyt harmittaa, että en tehnyt tätä koko ajan kiertueella. Ehkä sitten en olisi ollut niin paniikissa koko ajan.”

Lisäksi hän on viimeisen vuoden aikana löytänyt kuntosali­treenaamisen ja EDM-bileet. Niissä hän käy yleensä tanssimassa yksin ja ilman päihteitä – joita hän ei käytä muutenkaan. Jopa sokeri on kieltolistalla, ja ruokaan Elagoz suhtautuu ”kliinisesti, lähinnä ravintona”. Ainut herkku, jota hän säännöllisesti myöntää himoitsevansa, on suolakurkku.

Kun media ei ole oikein löytänyt sopivia vertailukohteita Elagozille, ehkä niitä voisi kysyä häneltä itseltään. Onko sinulla jonkinlaisia esikuvia?

Elagoz miettii pitkään, mutta ei keksi suoranaisesti ketään esikuvaa tai fanituksen kohdetta. Sen sijaan hänelle tulee mieleen lainaus, ”luultavasti Haavikolta”, joka teki tulevaan dokumentaristiin vaikutuksen jo nuorena: Jokaisesta ihmisestä on kaksi väärää tulkintaa, heidän omansa ja muiden.

”Se minulla soi aina päässä, kun kuvaan ihmisiä. Ja samalla tavalla se on tietysti totta nyt, kun kerron itsestäni.”

Julkaistu: 11.4.2019