Donald Trumpin ja hänen organisaationsa sometaitoja korostetaan, syystäkin, mutta ilman televisiota ei olisi presidentti Trumpia.

Suomessa vastaavia tv-tähtien poliittisia nousuja ei ole vielä nähty. Meillä politiikkaa ja televisiota sekoittaa esimerkiksi Hjallis Harkimo. Diili-esikuvansa tavoin hänet tunnetaan liikemiehenä, mutta Harkimo on rivikansanedustaja. Juontajia ja televisiotoimittajia on parlamenttiin noussut niin kauan kuin televisiolla on ollut mahtia. Listaa voi tehdä Esko-Juhani Tennilästä Jaana Pelkoseen, europarlamentin Petri Sarvamaasta paikallispolitiikan Seppo Huhtaan, mutta tv-taustaiset hallitustason vallankäyttäjät ovat harvassa. Ministeriksi asti on päässyt esimerkiksi Maria Guzenina, Suomen ensimmäinen Euroopan-laajuinen tv-tähti MusicTV:n kultakaudelta.

Tv on yhteiskunnallinen vaikuttaja.

Voisiko silti olla, että usein tv:n poliittiset ja yhteiskunnalliset vaikutukset eivät näy suoraan poliitikkojen suosiona.

Hyvä esimerkki on Salatut elämät -sarja. Kun sarjassa ensi kertaa nähtiin homo, siitä tuli pieni iltapäivälehtikohu. Sarjassa homoudesta ei tehty loputonta numeroa: kyseessä oli saippuasarjamittapuulla tavallinen lukiolainen poika. Voisi jopa sanoa, että Salatut elämät on vaikuttanut valtavasti siihen, että homoutta ei Suomessa pidetä omituisena tai outona.

Kehitysvammaisten Tukiliitto myönsi joitain vuosia sitten Salatut elämät -sarjalle Vuoden tulppaani —tunnustuksen. Sen mukaan sarja on kuvannut luontevasti kehitysvammaisten arkea ja osallisuutta yhteiskunnan elämänmenossa.

Ajatuksen Salkkareiden kaltaisten sarjojen yhteiskunnallisesta vaikutuksesta vahvistaa mediatutkimuksen professori Kaarina Nikunen. Hänen mukaansa se, miten erilaisia henkilöitä esitetään viihteessä, kuten draamasarjoissa tai elokuvissa, vaikuttaa asenteisiin. Televisiolla on ollut valtava vaikutus siihen, miten vaikkapa homoseksuaalisuuteen suhtaudutaan. Viihde muokkaa asenteita.

”Tämänkaltaiset sarjat voivat käsitellä paljon syvällisemmin esimerkiksi homoutta, koska niissä eletään arkea. Pitkän sarjan mittaan henkilöistä tulee kokonaisempi kuva, ei vain väläys tai maininta uutistekstissä.”

Nikunen on tutkinut maahanmuuttajanuorten ja median suhdetta. Nuorille on valtava asia, että heidän itsensä kaltaisia voi nähdä televisiossa ja että heille tärkeitä asioita käsitellään ohjelmissa, ihan tavallisina ihmisinä, ei ongelmana tai jonain vieraana.

”Marginaalisille ryhmille tämä on merkittävää. Että suositussa sarjassa on vaikkapa etnistä vähemmistöä edustava tavallinen hahmo. Se liittyy populaarikulttuurin mahdollisuuteen tehdä näkyväksi. Jatkuva näkymättömyys tuottaa ennakkoluuloja ja stereotyyppisiä asenteita”, Nikunen sanoo.

Reunoilta löytyvät usein myös parhaat tarinat. ”Kun yritetään tavoitella suuria yleisöjä, ajatellaan, että tarinoiden pitää olla valtavirtaa, keskitietä. Ajattelu vie siihen, että ei tavoiteta ketään.”

Harva meistä on keskiarvo.

Suomessa televisiota tehdään usein keskiarvolle. Tällaisen kuvan saa Anton Vanha-Majamaan tähän lehteen kirjoittamasta artikkelista televisiotuotannon ongelmista (s. 26). Jos ohjelma saa satatuhattakin katsojaa, sen sisällöillä on merkitystä. Monesti enemmän kuin sillä, mitä Sauli Niinistö sanoo uudenvuodenpuheessaan, Vanha-Majamaa kirjoittaa. Mediaa ja televisiota ei tietenkään voida eristää muusta yhteiskunnasta. Aina ei ole selvää, tuliko ensin yhteiskunnallinen muutos, joka vaikutti median sisältöihin vai toisinpäin. Silti televisionkaan mahti ei ole kadonnut.

Tämä lehti on televisiolle omistettu erikoisnumero, jossa viihteeseen ja huumoriinkin suhtaudutaan vakavasti – ja vakaviin asioihin huumorilla.

Valta tuo vastuuta. ■